Matti Rönkä: Yyteet

Tuntematon sotilas-teema blogissani jatkuu vielä tämän postauksen verran, jonka jälkeen en mainitse koko teosta ennen kun olen itse lukenut sen. Jos joskus siis luen.

* * * * * 

Miltä Tuntematon sotilas näyttäisi, jos sen päivittäisi vuoteen 2016 ja työpaikalle?

Ville Koskela toimii esimiehenä pienessä IT-firmassa, Varma-Datassa. Koskela on company man, joka työpaikan juhlissa viihtyy ennemmin oman tiimin kuin johdon pöydässä. Vanhan toimarin vetäytyessä paikalle ilmestyy moderni johtaja Lammio. Pian ei firman pakuja enää niin vain lainailla eikä kahvia kannella pahvimukeissa omille työpisteille. Pienten arjen taistelujen taustalla vilahtelee kuitenkin koko ajan kaksikirjaiminen peikko, YT. Osa porukasta kestää, osa karkaa, kaikki eivät selviä hengissä loppuun saakka. 

* * * * *

Matti Röngän Yyteet oli varmasti yksi hauskimmista kirjoista, jonka luin viime marraskuussa. Odotukset olivat korkealla, kun aloitin, ja kerrankin ne odotukset myös ylitettiin. Olen ehkä vähän innoissani tästä kirjasta edelleenkin, koska jos jostain pidän, niin modernisoinneista ja uudelleenkerronnoista. Tässä tapauksessa kiinnostustani ehdottomasti lisäsi se, että Tuntematon sotilas on monelle niin pyhä, että on oikeastaan hauska nähdä miten se saadaan vääntymään 2010-luvun yritysmaailmaan.

Koska oma Tuntematon tietämykseni on rajallinen, oli hyvä, että luin Yyteet melkeni heti elokuvan nähtyäni. En muuten välttämättä olisi pysynyt kaikissa hahmoissa perässä, mikä on itseasiassa aika olennaista tätä kirjaa lukiessa. Väinö Linnan konekiväärikompania solahtaa yllättävän kivuttomasti IT-firmaksi, ja hahmotkin löytävät omat paikkansa johtokunnasta sekä työpöytien äärestä. Itse pidin siitä, että tapahtuma-ajaksi on valittu 2016, eikä 2000-luvun alun kukoistava yritys.

Kirjan keskeiset hahmot ovat oikeasti todella sympaattisia, ja heidän fiiliksiä sekä tekoja ymmärsi todella hyvin. Vaikka välttämättä samaa mieltä heidän kanssa ei ollut, silti jotain samaistumispintaa kuitenkin on. Ehkä ihmistyypit, joita sivuilla esiintyy, ovat hyvin samanlaisia niihin, joita jokainen tapaa omasa arkielämässänsä jatkuvasti. Tervetullut lisä on naispuoliset hahmot. Riitta Oja, Rocca ja Suzy, ovat kaikki edelleen ihan tunnistettavia hahmoja, vaikka nimet ja sukupuolet ovatkin vaihtuneet!

Yyteiden genre on minulle ehkä hieman vieraampi, joten en tiedä, olenko paras henkilö kommentoimaan sitä, mutta mielestäni kirjan yhteiskunnallinen kommentointi osui hyvin kohdallensa. Toki aihe varmasti puhtutelee enemmän sellaista, joka on itse ollut työpaikallaan samanlaisessa tilanteesa tai tuntee toimistotyötä paremmin. Silti opiskelijanakin osaa tunnistaa viime vuosien uutisoinnin perusteella, mitä tässä nyt kommentoidaan.

Yyteet  on todella helppo kirja lukea, jonka juoni on yksinkertainen ja yllättävän arkinen. Se on kuitenkin hyvin tarkkaa kommentointia työyhteisöistä, ja käsittelee huumorin kautta viime vuosina monia koskettanutta ilmiötä. Kun mukaan vielä onnistuneesti sekoitetaan jotain niinkin perisuomalaista kuin Tuntematon sotilas ja IT-firma, syntyy hauska ja koskettava kokonaisuus, joka kuvaa yhteiskuntaamme erittäin hyvin. Olen suositellut tätä kirjaa paljon, ja suosittelen sitä edelleenkin kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella :D

* * * * *

Julkaisuvuosi 2017
Gummerus
251 sivua
Kustantajalta
Suomeksi
Kuvaus, Gummerus

Toinen tuntematon

Kun marraskuussa kävin katsomassa uuden Tuntemattoman elokuvissa, en osannut odottaa, että se herättäisi uteliaisuuteni tähän kaikkien tuntemaan klassikkoon. Alkuperäiseen kirjaan en ole lukion toisen luokan jälkeen uskaltanut koskea, mutta Sotaromaani odottelee hyllyssä ja luettuna on nyt Toisen tuntemattoman lisäksi myös Matti Röngän Yyteet.

* * * * *

Siinä missä Väinö Linnan Tuntematon sotilas on ikoninen sotaromaani miesten koettelemuksista ja tunteista sodassa, pyrkii Toinen tuntematon -antologia vastaavasti kartoittamaan tuntoja kotirintamalta ja naisten käymästä sodasta. Vaikka naisten näkökulma on keskiössä, tuodaan tarinoihin myös muita kotirintaman ja rintaman ihmisiä.
Mukana on yli kaksikymmentä nykykirjailijaa Joel Haahtelasta Hanna Weseliukseen. Jokainen heistä on saanut tehtäväkseen kirjoittaa yhdestä Tuntemattoman sotilaan naishahmosta itsenäisen novellin.

* * * * *

Toinen tuntematon on ideana todella hyvä. On hauska nähdä, miten eri tavoilla tämän hetken kotimaiset huippukirjailijat ovat lähteneet lähestymään aihetta. Ennakko-odotukseni olivat korkealla, sillä Tuntematon sotilas on hyvin miehinen tarina sodasta, ja tämä toteutustapa kuulostaa kiehtovalta. En tunne kovin hyvin kotimaisia sotakirjallisuutta, mutta sanoisin Toisen tuntemattoman olevan tervetullutta vaihtelua kirjojen näkökulmaan ja sodan kokijoihin. Siksi, vaikka moni novelleista edes jollain tasolla onnistui vaikuttamaan, jäin kaipaamaan hieman enemmän.

Novelleista suurin osa on mielestäni ehkä hieman synkkiä, kuinka kotirintamalla vain kärsittiin ja huolehdittiin rintamalla olevasta, ja joka sitten kuitenkin lopulta kaatuu. Useammassa kuin yhdessä novellissa pappi astelee kohtalokkaasti kohti kotitaloa. Tämä tietenkin oli ennalta tiedossa, sillä on totta, että Väinö Linna on surutta tappanut varmaan enemmän päähenkilöitä kuin George R.R. Martin. Mutta silti. Toinen tuntematon muistutti minua pitkästä aikaa siitä, miksi en ole kovin suuri sotaviihteen ystävä. Kaipaisin enemmän iloisia kotiinpaluita ja onnellisia tunteita. Vaikka sota on pelkästään kärsimystä, ei kaikki aina pääty kurjuuteen. Sitä mielestäni Toinen tuntematon olisi kaivannut hieman enemmän.

Tätä on muissakin blogeissa mielestäni pohdittu, mutta olisiko novelleja voitu kirjoittaa vielä enemmän naisista. Monessa novellissa tuntui, että niissä kerrottiin itseasiassa alkuperäisten hahmojen menneisyydestä tai luonteesta naiskertojan silmin. Ehkä luin kirjan liian tiiviisti parilla istumalla, jonka takia monet novelleista on nyt puuroutunut yhdeksi möykyksi.

Kaikesta huolimatta, moni novelleista kosketti. Herkistelijä kun olen, niin saatoin puolet ajasta olla vain todella surullinen, ja sen takia kaipasin hieman iloisiakin ihmisiä kirjan sivuille. Nyt, kun hieman pidemmän tauon jälkeen selasin omia suosikkejani uudelleen esille, teksi iski ihan uudella tavalla. Pidin Toisen tuntemattoman monipuolisuudesta, kaikilla kirjailijoilla on toisistaan erottuvat tyylit, mikä tekee lukemisesta myös jännittävää. Yksikään novelli ei lopulta ole toisen kanssa samanlainen. 

Omat suosikkini ovat ehdottomasti Tuomas Kyrön Vaadi aina enin itseltäsi, Venla Hiidensalon Sydän on vasemmalla (ihan vaan jo nimen takia) sekä Tommi Kinnusen Nuku nurmelle hyvälle, joka jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni aiheensa vuoksi.

Toinen tuntematon on nopea yhden illan urakka, vaikka suosittelen ehkä lukemaan sitä hieman pienemmissä pätkissä. Tämä on varmasti kaikille mielenkiintoinen lukukokemus (ei ainoastaan naisille, vaikka naisia käsitteleekin), tosin valitettavasti ehkä huomattavasti mielekkäämpi Tuntemattoman sotilaan tunteville.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2017
WSOY
376 sivua
Kustantajalta
Suomeksi

Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik

Yksi kirjamessuilla bongatuista mielenkiintoisista uutuuksista oli Sture Lindholmin vastasuomennettu Vankileirihelvetti Dragsvik, jota useampi kuin yksi ihminen tuntui tutkailevan Atenan pisteellä. Siitä huolimatta, että opiskelen historiaa niin tiedän ihan hävettävän vähän sisällissodasta, sekä ylipäätään vuosien 1917-18 tapahtumista. Joten haastoin itseni tänä vuonna perehtymään asiaan hieman enemmän, ja lukemaan siihen liittyvää kirjallisuutta. Tässä niistä siis ensimmäinen.

* * * * *

Dragsvikin kasarmille oli ahdettu yli 8 000 ihmistä odottamaan pääsyä oikeuden eteen. Kesäkuukausien aikana ahdas, syöpäläisten riivaama kasarmi oli pätsi, jossa vangit kärsivät nälästä ja puutteellisesta hygieniasta sekä olemattomasta sairaanhoidosta. Heinäkuussa työnnettiin ruumis- kärryillä joka päivä yli kolmekymmentä kuollutta kiireesti kaivettuun joukkohautaan.

Suomen valtio ja valkoiset voittajat yrittivät pitkään sivuuttaa Tammisaaren katastrofin. Kauhutarinat torjuttiin liioitteluna, vaikka tilanne leirillä oli pahempi kuin kukaan ulkopuolinen osasi kuvitella: siellä oli Suomen leireistä ylivoimaisesti korkein kuolleisuus. Kun Tigerstedtin raportti vuoti Ruotsiin, kansainvälinen skandaali oli väistämätön. 

Miksi Dragsvikin kurjuus paheni hallitsemattomaksi joukkokuolemaksi? Keitä leirille tuotiin, ketkä pääsivät kotiin? Ketkä tapettiin, ketkä jäivät henkiin – ja ketkä tappoivat?

* * * * *

Sisällissodan alkamisesta tulee tänään kuluneeksi sata vuotta, joten mikäpä sen parempi päivä julkaista tämä postaus. Luin tämän kirjan jo vähän aikaa sitten, se on jäänyt mieleeni, sisällönsä sekä ulkomuotonsa vuoksi. Vaikka Lindholmin kirja vaikuttaa hieman pelottavalta, se on itseasiassa yllättävän nopealukea. Kirjassa on paljon kuvia, lainauksia alkuperäisaineistoon sekä esimerkiksi taulukoita. Vertailukohteena voisi pitää Bea Uusman Naparetkeä, joka tosin on huomattavasti visuaalisempi, mutta jotain samaa mielestäni näissä kirjoissa kuitenkin on.

Dragsvikin vankileiri on juuri sopivan spesifi aihe tämän tyyppiselle kirjalle, ja ehkä helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi Sisällissodan pikkujättiläinen. Kirjassa alustetaan hyvin venäläisen kasarmin perustamista Tammisaaree, sekä sisällissodan alkua, joten hukassa olevakin lukija kyllä ymmärtää mistä on kyse. Pääpaino on silti itse vankileirissä, sen oloissa ja suureen kuolleisuuteen johtaneissa syissä.

Lindholmin kirjasta näkyy hyvin selvästi, että taustatutkimusta on tehty paljon, ja aiemman tutkimuksen vähyys aiheesta tietenkin korostaa työn määrää. Alaa opiskelevana on pakko kiitellä kirjan loppuosaa, jossa hyvin lähdekriittisesti analysoitiin ja suoranaisesti kritisointiin aiempia teoksia Dragsvikin vankileiriin liittyen. Lindholm onnistuu hyvin perustelemaan lähteitä avuksi käyttäen, minkä tyyppistä virheellistä tietoa kirjoissa on esitetty, ja ainakin näin lukijana perustelut vaikuttivat myös ihan uskottavilta.

Hyvää historian tutkimusta on aina ilo lukea, ja vaikka huomaan jatkuvasti kaipaavani kunnollisia lähdeviitteitä (sellaisia, joita ei ole karsittu ja jotka löytyvät sivun alareunasta), tässä kirjassa se ei häirinnyt läheskään niin paljon. Lindholmin kiinnostus aiheeseen paistaa tekstistä läpi, kuten myös tutkimukseen käytetty aika. Suomennoksessa on joissain kohdissa hieman kömpelyyttä, mutta yleistä lukukokemusta se ei kuitenkaan haittaa.

* * * * *

Lägerhelvetet Dragsvik
Jukaisuvuosi 2017
Atena
300 sivua
Kustantajalta
Suomeksi
Kuvaus, Atena

Miikka Niiranen & Pekka Salminen: Sä maksat

Myönnän, että tiesin tästä kirjasta hyvin rajallisesti, kun aloitin sen lukemisen. Jos olisin lukenut tämän tänä vuonna, olisin voinut laittaa sen Helmet-haasteen kohtaan Kirja ei ole mukavuusalueellasi. Vaikka pyrin lukemaan monipuolisesti, tämän tyyppiset realistiset, parikymppisten lähiöseikkailut eivät välttämättä ole ensimmäinen vaihtoehto listallani. Kiinnostukseni kuitenkin heräsi kirjamessuilla siinä määrin, että päätin kokeilla vaihteeksi jotain uutta.

* * * * *

Sä maksat on raa´an realistinen romaani helsinkiläisten graffitimaalareiden elämästä.Kaikki pinnat on tehty maalattaviksi. Tärkeintä on, että oma kädenjälki näkyy ympäri kaupunkia. Jännityksestä purkautuva adrenaliini ja jointti yhdessä ystävien kanssa. Parasta.
Ja putsauksesta aiheutuvat kulut maksat sinä.

* * * * *

Sä maksat on Miikka Niirasen ja Pekka Salmisen ensimmäinen kirja. Se on kuvaus Helsingissä asuvien parikymppisten miesten elämästä. Itse kuulin kirjasta ensimmäisen kirjamessuilla Kirja-Kallion keskustelun yhteydessä. Aiheena oli poikien lukeminen, ja ehkä keskustelu ei ollut parasta PRää minulle kirjasta. Suhtauduinkin suhteellisen ennakkoluuloisesti . Samalla olin kuitenkin utelias näkemään, mistä todella on kyse. Ja ehkä alkuajatusteni takia osa kirjasta paljastuikin positiiviseksi yllätykseksi.

Ensinnäkin pidin puhekielestä, jolla Sä maksat on oikeastaan kokonaan kirjoitettu. Se kulkee johdonmukaisesti läpi koko kirjan, ja tuo mukavasti elävyyttä päähenkilöihin. Enkä voi olla ihailematta sitä, että Niiranen ja Salminen ovat jaksaneet kirjoittaa kirjan puhekielellä, koska siinä on 266 sivua mahdollisuuksia unohtaa pysyä samassa kaavassa.
Toisena tietenkin tunsin helsinkiläissydämeni paikoitellen sykkivän vahvasti, kun tunnistin suurimman osan tapahtumapaikoista (ja bussilinjoista), jotka tunnen kuin omat taskuni, kun kirjan tapahtumat sijoittuvat omille kotikulmilleni. Toki tämä on hieman turhaa name droppausta ulkopaikkakuntalaisille, mutta ainakin huomaa, mistä kirjailijat ovat kotoisin. 

Kirjassa on vain muutama naishahmo, ja vaikka muutamissa kohdissa päähenkilöt puhuvat jotenkin hieman "herkemmin" tyttöystävistään tai säädöistään, on kirjassa kuitenkin mielestäni omaan makuuni ronskina äijähuumorina pidettävää naiskuvaa. Heti alussa yhtä naishahmoista kuvaillaan se heittää samanlaista läppää kuin mekin ja sietää ronskejakin juttuja. Ehkä ylitulkitsen liikaa, mutta vähän "sä et oo samanlainen kun muut tytöt"-fiilis jää.
Saatoin Kirjamessuilla hieman nyrpistää nenääni, kun naiskuvan tullessa puheeksi (kommentti oli suuntaan naisista puhutaan vain tulevina tai menneinä panoina), Niiranen ja Salminen puolustivat sitä sillä, että sellasia ajatuksia heillä oli saman ikäisinä. Vaikka ymmärrän heidän tarkoituksensa realistisuudesta, olisin kaivannut kirjaan niiden perinteisten sukupuoliroolien ja maskuliinisuuden rikkomista. Jäin miettimään, olisiko kirjassa voinut tarjota mallin kunnioittavasti käyttäytyvästä nuoresta miehestä. Vai karkoittaako sellainen hahmo nuoret lukemasta kirjaa? Ehkä olen liian paljon lukenut, etten näe tätä asiaa kohdeyleisön silmillä.

Uskon, että Sä maksat tavoittaa yleisönsä, joka ei kyllä tässä tapauksessa ollut minä. Kirjan tarina on mielestäni ihan okei, ei mitenkään kovin maailmaa mullistava, ja mielestäni aika realistinen näkemys Pohjois-Helsingisä kasvaneista parikymppisistä. Olisin kaivannut hieman enemmän kehitystä päähenkilöihin, että kirjan tapahtumat olisivat opettaneet heille vähän enemmän. Loppujen lopuksi ajatuksissani syntyi vähän liian usein "pojat on poikia"-fiilis, joka ei puhuttele minua millään tasolla.
Plussa pisteitä kuitenkin siitä, että äänikirjan on lukenut kirjailija itse!

* * * * *

Julkaisuvuosi 2017
Johnny Kniga
266 sivua
Kustantajalta
Suomeksi
Kuvaus, Johnny Kniga

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Ylpeydestä on kirja, josta en ollut kuullutkaan vielä kaksi päivää ennen kirjamessuja. Ihmettelin sitä töissä, ja satuin kuulemaan kirjailijahaastattelun sivukorvalla, mutten löytänyt suurtakaan inspiraatiota lukea sitä. Kunnes yhtenä päivänä se vaan iski, kun vihdoin tajusin, mistä kirjassa itseasiassa puhutaan. Aihe on niin mielenkiintoinen, että lopulta oli aika sittenkin lukea tämä.

* * * * *

Kuusitoistavuotias Joonas voisi vain juosta. Mutta kentillä leijuu mieshormonien sankka sumu, kiihottava ja häiritsevä. Petollinen. Eikä hän uskalla järkyttää stadioneiden ikiaikaista hormonitasapainoa, vaikka se pyörii ajatuksissa jatkuvasti. Harjoituksissa, kilpailuissa, kotona, koulussa. Öisin, päivisin, unessa, valveilla.

Alex on täydellinen: kimmoisa, kestävä ja nopea. Voittamaton. Virheetön ryhti kannattelee vaaleaa sänkipäätä korkealla muiden yläpuolella. Sen ainoa huono puoli on sydän: saatanan suuri. 

Kun Alex siirtyy samaan seuraan, elämä muuttuu sietämättömäksi. Joskus Joonaksesta tuntuu, että hänen ajatuksensa on ohjelmoitu voimakkaiden lihasten, kapean lantion ja leveiden hartioiden himolle niin kuin keuhkot on ohjelmoitu hengittämään. Tulee tukehtumisen tunne. Eikä silloin voi juosta.

Kunnes koulun käytävälle ilmestyy lommoposkinen Jenni, joka ei välitä. Se on röyhkeä, epäsosiaalinen ja aiheuttaa hankaluuksia. Ja rakastaa naisia. Eikä mikään ole enää entisensä.

* * * * *

 Ensimmäinen este meinasi nousta minun ja Ylpeydestä välille, kun Kantomaan kirjoitustapa ei meinannut saada otetta minusta. Varsinkin ensimmäisten lukujen aikana kamppailin, etten olisi jättänyt kirjaa kesken ja ainoastaan tuhahtanut nimettömälle, rönsyilevälle kuvailulle. Olen edelleen ehkä ”perinteisemmän” tarinankerronnan ystävä, tosin lopulta omatkin aivot suostuivat tottumaan tämän kirjan tapoihin. Eikä kirjoitustapa ole pelkästään negatiivinen asia. Keskeinen teema kirjassa on juoksu, ja sen kuvaus on itseasiassa yllättävän viehättävää. Kestävyysjuoksuun Kantomaan tyyli sopii paremmin, kuin alussa saattaisi uskoa. 

 Eikä Ylpeyden ainoa tökkivä elementti ollut kerrontatapa. Monta kertaa huomasin turhautuvani kuusitoistavuotiaaseen päähenkilöön Joonakseen siinä määrin, että olisin voinut ravistella häntä hieman, ja ehdottaa valintojen miettimistä kaksi sekuntia pidempää. Kirjassa on kuitenkin saavutettu ihailtavan realistinen lähestyminen hänen ikäisensä ajatuksiin. Aika usein turhautumiseni loppui siihen, kun totesin, ettei häneltä voi oikeastaan odottaa muutakaan. 

Kantomaa nostaa kirjan avulla esiin keskustelun, jota niin harvoin urheilun yhteydessä halutaan käydä. Miten urheilijan seksuaalisuuden voidaan katsoa vielä herran vuonna 2017 vaikuttavan hänen suoritukseensa? Miten iso tabu ”poikkeava” seksuaalinen suuntautuminen onkaan edelleen urheilumaailmassa? Ketään ei varmasti yllätä, että joissain kohtiin kirjoja lähestulkoon kiehuin hahmojen konservatiivisten ajatusten takia, toisaalta myös riemuitsin, miten nuoret edustivat omaa sukupolveansa sivuilla. 

Koska kuuntelin suurimman osan Ylpeydestä äänikirjana pyöräillessäni töihin, huomasin loppua kohden kuuntelevani tarinaa vähän turhankin intensiivisesti. Myönnettäköön, että yhden yön unet jäivät hieman lyhyemmiksi, kun en voinut lopettaa kirjaa kesken. Joonaksen kokemat vastoinkäymiset veivät mukanansa, ja kirja loppu jätti hyvän maun suuhun intensiivisemmän loppupuoliskon jälkeen. En kaipaa lisää enää, mutta samalla en olisi tyytynyt vähempäänkään. 

Ylpeydestä on kirja, jonka aiheesta pitäisi puhua huomattavasti enemmän, kuin mitä siitä tällä hetkellä puhutaan. Urheilu ja seksuaalisuus ovat teemoja, jotka nähdään jossain määrin tabuna, ja toisensa keskustelusta poissulkevina. Koska tasa-arvoasioiden lomassa olen myös suuri urheilun ystävä, kirjan aihe kolahti vielä vahvemmin, kuin mitä oletin. Ja koska en uskonut edes ensimmäisen viidenkymmenen sivun jälkeen pitäväni kirjasta niin paljon, kuin mitä lopulta pidin, loppu hyvin kaikki hyvin. Jälkeen jäi soimaan toiveikas nuotti siitä, ettei kaikkea välttämättä olekaan menetetty. Haluaisin tosissani, että Ylpeydestä saisi tulevaisuudessa enemmän huomiota, kuin mitä se tähän mennessä onkaan saanut, sillä se voisi toimia jonkinlaisena keskustelun avauksena käsittelemäänsä aiheeseen. Ihan syystäkin.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2017

Johnny Kniga

248 sivua

Kustantajalta

Suomeksi

Kuvaus+kuva, Johnny Kniga

Bea Uusma: Naparetki

Naparetki käännettiin suomeksi juuri sopivasti, korjatkaa jos olen väärässä, viime vuoden jouluksi. Tai edellisen. Kuitenkin, niin tai näin, ostimme kirjan serkulleni joululahjaksi, ja sinä vuonna se oli niin suosittu lahjakirja, että jouduimme ajamaan Helsingistä Keravalle saadaksemme sen. Silloin hieman uteliaisuuttani lehteilin kirjaa läpi, mutta lehteily muuttui melkein koko kirjan lukemiseksi. Ainoastaan lahjakirjastatus esti kaikista häpeilemättömimmän selailun. 

Ja nyt heittäydyin villiksi lokakuun tukien saavuttua, ja vihdoinkin ostin oman Naparetken hyllyyni. Tosin jumbopokkarina, ja nyt haaveilen kovakantista kirjaa Adlibriksestä. Luvassa on paljon hehkutusta, koska en ole vähään aikaan lukenut mitään Naparetken kaltaista!

* * * * * 

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Tapaus on kiehtonut kirjailijoita, toimittajia, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. Ruotsissa on myös Andrée-retkikunnalle omistettu museo.

Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui? Näin alkaa retki kauas menneisyyteen ja palapelin palaset loksahtelevat vaiheittain paikalleen. Lopulta saadaan seikkaperäinen vastaus kaikkiin kysymyksiin – ainakin teoriassa.

* * * * *

En voi kuin nostaa hattua sille, miten ison työn Uusma on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan. Hänen intohimonsa Andréen retkikuntaa kohtaan on jo itsessään erittäin mielenkiintoista ja ihailtavaa. Jos käyttäisin edes neljäkymmentä prosenttia hänen innostuksen määrästä omien koulutehtävieni tekemiseen, olisin varmasti vuosikurssimme paras. Ainakin minuun Uusman innostus aiheeseen tarttui ehkä vähän liiankin paljon. Jossain vaiheessa huomasin googlailevani missä päin maailmaa Huippuvuoret sijaitsevatkaan, ja miten sinne pääsee. Olin oikeastaan ihan valmis lähtemään etsimään Tanskansaaren naapurisaarelle purkissa heitettyä jäähyväiskirjettä. Vietin myös laittoman paljon aikaa kirjan loppupuolen spekulaatioiden parissa. Toisaalta, niihin on myös helppo uppoutua.

Naparetki kannattaa lukea myös pelkästään sen ulkonäön takia. Kirjassa on yllättävän vähän perinteisesti aseteltua tekstiä, vaan sivut ovat täytetty kuvilla, päiväkirjamerkinnöillä, kirjeillä sekä Uusman omilla kokemuksilla. Jos kiinnostaa hankkia tämä omaksi, kannattaa ostaa joko jumbopokkari tai kovakantinen, sillä pokkaria selaillessani huomasin suuren osan kuvista puuttuvan. Ja kova kantisessa mukana on myös värit, mikä tekee kirjasta vielä hienomman kertaa kymmenen. Koska sisältö on vaihtelevaa, Naparetki on todella nopea lukea. Jossain kohtaa huomasi, että sivuja on juuri ja juuri kaksikymmentä jäljellä, mutta olin kyllä ihan valmis vielä jatkamaan senkin ylitse.

Naparetken tarina on itseasiassa loppujen lopuksi aika surullinen. Vaikka en voi kieltää Andréen retkikunnan kunnianhimoisen (ja hullun) tavoitteen romanttisuutta kaikessa seikkailunhalukkuudessaan, niin onhan heidän lopullinen kohtalo aika surullinen. Kun vielä luki matkasta ennen viimeiselle saarelle pääsyä, sitä jotenkin vaipui itse epätoivoon. Tunteiden kirjo oli siis laaja, kun yritin selvitä surkutteluni, seikkailufiiliksen ja ”oliko nyt niin hyvä idea pojat” ajatusteni kanssa eteenpäin.

”Anna Charlier makaan haudassaan hautapaikalla 6640 kunniallisella hautausmaalla Devonissa Englannissa. Hän oli kuollessaan 78-cuotias. Samassa haudassa on hänen miehensä Gilbert Hawtrey. Mutta Annan ruumiista puuttuu sydän. Ruumiissa ei ole sydäntä. 

Syyskuun 4:nnestä päivästä vuonna 1949 olisi tullut Nils Strindbergin seitsemäskymmenesseitsemäs syntymäpäivä. Hänen veljensä ovat kokoontuneet Tukholman Pohjoiselle hautausmaalle. He ovat jo ikääntyneitä miehiä, päällystakeissaan, hatuissaan. On varhainen, kolea aamu. Kenekään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun. 

Arkussa lepää anna Charlierin sydän.” s. 260

Naparetki on jotain sellaista, mitä en varmaan koskaan ole lukenut aiemmin. Vaikka ärsyynnyn lievästi, kun lopulta ratkaisua retkikunnan kohtalosta ei selvinnytkään (eikä kirjan idea olekaan sitä välttämättä lukijalle selvittää), niin ennen kaikkea olin onnellinen tämän kirjan olemassa olosta. Uskon, että tulen suosittelemaan Naparetkeä kaikille vielä pitkään, koska se on samaan aikaan tietokirja, kaksitasoinen ”romaani”, sydäntä särkevä, mutta kertomus intohimosta ja innostuksesta saavuttaa jotain. Lukekaa tämä.

* * * * * 

Julkaisuvuosi 2016
Expeditionen. Min kärlekshistoria

LIKE

288 sivua

Oma

Suomeksi

Kuvaus Goodreads

Marissa Meyer: Winter

Ensinnäkin, ennen kuin kukaan ehtii lukemaan pidemmälle, kyseessä on sarjan neljäs osa, eli kaikilta spoilereilta ei voi välttyä.

Lukukesän suurin puristus oli vihdoin lukea Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarjan päätösosa. Kamppailun siitä teki se, että kirja on hieman yli kahdeksansataa sivua paksu, ja äänikirjakin kestää lähes vuorokauden. Eli pikku urakasta ei ollut kyse, varsinkin, kun oma kärsivällisyyteni ei aina riitä edes neljänsadan sivun lukemiseen.

* * * * *

Princess Winter is admired by the Lunar people for her grace and kindness, and despite the scars that mark her face, her beauty is said to be even more breathtaking than that of her stepmother, Queen Levana. 

Winter despises her stepmother, and knows Levana won't approve of her feelings for her childhood friend--the handsome palace guard, Jacin. But Winter isn't as weak as Levana believes her to be and she's been undermining her stepmother's wishes for years. Together with the cyborg mechanic, Cinder, and her allies, Winter might even have the power to launch a revolution and win a war that's been raging for far too long.

* * * * *

Pitkästä aikaa sain luettua sarjan loppuun. Kaksi kesää siihen meni, mutta saavutus kuitenkin. Onnekseni olin edellisenä kesänä (siis kesällä 2016) lukenut oikeasti kiinnostuneena The Lunar Chroniclesin kolme ensimmäistä osaa, minkä takia päätökseen oli huomattavasti helpompi uppouua mukaan. Ei tuntunut siltä, että edellisestä kerrasta oli kulunut niin paljon aikaa. Sen lisäksi sarjan päätökset ovat minulle yllättävän vieras konsepti, ja vaikka teoriassa tiesin, miten sarja päättyy, huomasin silti jännittäväni loppua yllättävän paljon. 

Vaikka en pidä kovinkaan paljoa scifistä, Winter ja sen edeltäjät ovat olleet positiivinen yllätys. Ehkä se johtuu maailmanrakentamisesta, ja siitä miten paljon hahmot tuovat lisää sisältöä tarinaan. Avaruus-/tiedeseikkailua on vähemmän, ja hahmoja enemmän.

Edellisistä kirjoista tutut hahmot palaavat tarinan finaaliin, ja jo aiemmin pikaisesti mainittu prinsessa Winter saa vihdoin oman kirjansa. Winterin mukaan tulon myötä päästään myös lähemmäs kuningatar Levanaa, ja tutustutaan paremmin Kuussa asuvan lunarkansan elämään. Kirjan alussa on niin paljon avoimia kysymyksiä liittyen siihen, miten kaikki lopulta tulee päättymään, ettei siinä ehtinyt tylsistymään. Ja sitten oltiinkin jo täydessä vauhdissa.

Oikeastaan koko kahdeksansadan sivun ajan tarina säilytti täydellisen tasapainon vauhdikkaan toiminnan, juonittelun ja yleisen jutustelun kanssa. Kaikki hahmot saivat sopivasti sivuja omien tarinoidensa kertomiseen (kirja on kerrottu aiempien kirjojen päähenkilöiden näkökulmista, sekä Winterin, Levanan ja tämän kirjan miespäähenkilön Jacinin näkökulmista), siitäkin huolimatta, että kertojia on tosiaan yllättävän monta. Meyerin kirjoitustyyli on juuri sopivan koukuttavaa, että kirjan paksuuden voi antaa sen takia anteeksi.

Ei varmasti kovin yllättäen, suurin epäkohta Winterissä on juuri sen pituus. Nuorten aikuisten scifi kirjan ei kuuluisi olla ihan näin pitkä. Jos kirjalla on mittaa melkein yhtä paljon, kuin venäläisessä klassikossa, olisi ehkä voinut hetken aikaa miettiä, jos jotain olisi voinut karsia. En nyt osaa antaa ehdotusta, mistä kohtaa tässä tapauksessa, mutta olisi kuitenkin.
Toinen asia, mitä en hyväksy, on se, mitä eräille hahmoille tapahtuu kirjan aika. Se on ehkä oma vika, kun kiinnyn aina niin paljon fiktiivisiin hahmoihin, mutta saa lukijankin tunteita välillä säästellä. Tämä on ehkä viimeinen asia, jolla oikeastaan on vaikutusta siihen onko kirja hyvä vai ei, mutta olkaa varovaisia :D

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että satujen ja tulevaisuuten sijoittuvan scifin sekoitus on yllättävän toimiva idea kirjaan. Aiemmissa osissa on seikkailtu Tuhkimon, Punahilkan/Kaunottaren & hirviön ja Tähkäpään tahtiin, nyt mukaan saatiin vielä Lumikkikin. On hauska nähdä, miten tuttu satu vääntyy ihan uuteen, mutta tunnistettavaan muotoon taitavan kirjoittajan kädestä. Näitä enemmän kiitos!

Winter on juuri sopiva lopetus tälle sarjalle. Se ei veny liian pitkäksi, ja koska kirjoissa kyllä riittää sivuja, ei se jää myöskään liian lyhyeksi. Tutuksi tulleita hahmoja jää vähän ikävä (tosin vielä on tie-in kirja, jos tulee liian ikävä), mutta on hauska lähteä kohti seuraavia seikkailuja. Meyer tarjoaa kiinnostavan tulevaisuuskuvan, johon on sekotettu hieman fantasiaelementtejä. Jopa scifiä aktiivisesti välttävä voi nauttia tästä!

* * * * *

Julkaisuvuosi 2015

Feiwel & Friends

827 sivua

Oma + äänikirja

Englanniksi

Lainaus Goodreads

Stephanie Garber: Caraval

En edes uskalla enää klikkailla blogin luonnoksia auki, niin monta postausta odottaa edelleen kirjoittamistaan. En ole osannut edes hyödyntää syysflunssaa, joka on ajanut sänkyyn ja muutamina päivinä pitkiin toimettomiin tunteihin. Mutta nyt, kun olisi tärkeämpää tehdä kouluhommia, päätin pitkästä aikaa avata Bloggerin ja kirjoitella näitä rästejä pois.

Kesällä keräsin kirjastosta sylillisen kirjoja mahdollisesti luettavaksi, ja oikeastaan ainoa kirja, jonka lopulta siitä luin oli Stephanie Garberin Caraval. 

* * * * *

Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto. Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren. Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?

      * * * * *

Caraval on minulle ensimmäinen kosketus tähän mystiseen sirkus(ish)genreen. Tämän tyyppisiä kirjoja tuntuu olevan jonkin verran (esimerkiksi Erin Morgensternin Yön sirkus), mutta jotenkin en ole koskaan kokenut sen suurempaa vetoa näitä kohtaan. Ajattelin kuitenkin kerrankin olla ajan hermolla ja lukea kirjan, joka on julkaistu ja suomennettukin vielä viimeisen vuoden aikana. Ja tällä kertaa on pakko myöntää, etten välttämättä nauttinut tästä kirjasta niin paljon, kuin olisin voinut.

Näin yleisesti Caraval on ihan viihdyttävä, ja aikuisempikin lukija varmasti voi viihtyä sen äärellä hyvin. Siinä on kiitettävä määrä vauhtia, eikä se oikeastaan tunnu noin neljänsadan sivun kirjalta. Sen maailma on suhteellisen rajattu ja hahmoja on sopiva määrä, jolloin mukana pysyy oikein hyvin, eikä sen takia oikeastaan joudu kertailemaan tapahtumia tai miettiä, kenestä nyt taas puhuttiinkaan. Vaikka periaatteessa pidän kirjoista, joissa näin on, olisin silti kaivannut vähän monimutkaisuutta sekä maailmaan että kirjan juoneen. En välttämättä ymmärrä, mistä kaikki kirjan hype on alun perin lähtöisin.

Siitä huolimatta, että hahmoja on vähän, kukaan heistä ei lopulta saanut minua liian kiinnostuneeksi kirjasta. Huomasin, että minulle oli lopulta aika yksi ja sama mitä heille tarinan aikana käy. Paikoitellen päähenkilösisarukset tuntuivat lähes ärsyttävän naiiveilta ja ehdottomilta.

Kirjan pahishahmot eivät olleet läheskään niin luotaan työntäviä, kuin olisivat voineet olla, vaikka yritystä kyllä on. He jäivät vielä pintapuolisemmiksi, kuin päähenkilöt. Olisin kaivannut ehkä hiukkasen enemmän selitystä heidän motiiveillensa (jotka muuten olivat pääasiassa epäonnistuneeseen rakkauteen liittyviä...), ja he loistivat suuren osan kirjasta poissaolollaan. 

Koska en halua pelkästään kritisoida Caravalia, on minun myönnettävä, että onhan kirja ihan houkuttelevalla tavalla visuaalinen. Päähenkilö Scarletilla on synestesia, eli hän esimerkiksi näkee tunteet väreinä. Sekä tämän, että Garberin kirjoitustyylin ansiosta kirjassa on poikkeuksellisen voimakkaat värit, minkä takia lukemisesta tulee huomattavasti kiinnostavampaa. 

Caravalin lukemisesta on kulunut minulla kohta kolme kuukautta, joten myönnän kirjoittaneeni tätä postausta hyvin hatarien muistikuvien ja vielä hatarampien muistiinpanojen perusteelta. Jälkeenpäin on toki helpompi miettiä yleisfiilistä, joka tässä tapauksessa ei ollut kovin imarteleva. En ole vähään aikaan kirjoittanut ihan näin kehnoa postausta yhdestäkään kirjasta, mutta toivottavasti tästä saa edes jotain irti...

* * * * *

 Julkaisuvuosi 2017

WSOY

359 sivua

Kirjastosta

Suomeksi

Lainaus, Risingshadow, kuva Goodreads

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before

Kukapa ei rakastaisi kunnollista ya-kesäromantiikkaa? Kevyttä, kliseistä ja high school draamaa täynnä komeita urheilupoikia ja pikkumaisia ex-bestiksiä, nykyisiä vihanaisia? Koska ne ovat ainakin minun salainen intohimoni.

* * * * *

Sixteen-year-old Lara Jean Song keeps her love letters in a hatbox her mother gave her. They aren’t love letters that anyone else wrote for her; these are ones she’s written. One for every boy she’s ever loved—five in all. When she writes, she pours out her heart and soul and says all the things she would never say in real life, because her letters are for her eyes only. Until the day her secret letters are mailed, and suddenly, Lara Jean’s love life goes from imaginary to out of control.

* * * * *

To All The Boys I've Loved Before on YA-kirjailija Jenny Hanin saman nimisen trilogian ensimmäinen osa. Jo sen pastellinsävyinen etukansi kertoo millaiseen lukukokemukseen kannattaa varautua. Ja juuri sitä mitä on luvattu, saadaan myös oikein olan takaa, vaikka takakansi saattaa olla hieman harhaan johtava, jos minulta kysytään.

En tiedä tarjoaako Hanin kirja kovasti mitään uutta, mutta ainakin raikkaita vivahteita siinä on. Päähenkilö Lara Jean on puoliksi korealainen, kolmesta sisaruksesta keskimmäinen ja aina leipova lukiolainen, joka pitää askartelusta sekä kaikesta DIYhin (tee se itse) liittyvästä. Hän elää yhdessä sisariensa sekä yksinhuoltajaisänsä kanssa, ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa. Eihän Lara Jean kovinkaan paljoa eroa tavallisesta ya-romanssin sankarittaresta, mutta jokin hänestä tekee muistettavamman. Hänen yrityksiä saada lähetettyjä rakkauskirjeitä takaisin on ilo seurata, ja samaistuin paikoitellen liikaakin Lara Jeanin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Hieno juttu(ko?).

Pienenä spoilerina mainittakoon, että kirja tarjoaa herkullisen juonikuvion, eli esitetään seurustelevamme, mutta lopulta rakastutaan kuitenkin. Jos en ole koskaan maininnut, niin tämä on yksi suosikeistani romanttisissa tarinoissa, ja ahmin yleensä tähän kategoriaan liittyvät kirjat liiankin nopeaan tahtiin. Nyt varsinkin, kun Lara Jean ja hänen feikkipoikaystävänsä ovat ehkä söpöin pari genressä vähään aikaan, joiden tarinaa seurasi melkein kateellisena. (spoilerit ohi) 

Vaikka juoni saattaa olla kulunut ja sen vuoksi vähän hutera, mutta Jenny Hanilla on taito luoda persoonallisia ja pidettäviä hahmoja. Jopa kirjan mean girl on kiinnostava, eikä harvoin esiin tulevat sivuhenkilötkään jää varjoon tylsinä tai unohdettavina. Sarjan toisen osan jo lukeneena voin sanoa, että muutamat hahmot joiden merkityksen luuli olevan suurempi/pienempi, tulevat olemaan paljon isommassa roolissa kuin mitä osasikaan odottaa!

Kliseiden lisäksi kirjan huonoja puolia on Lara Jeanin vähäiseksi jäävä hahmokehitys. En huomannut, että hän olisi juurikaan kasvanut kirjan alun ja lopun välillä, mikä on harmillista. Monia "kasvattavia" tapahtumia täynnä olevasta kirjasta toivoo edes sen verran. Ja onhan teksti hyvin pastellinsävyistä koko ajan, eli jos harmaata realismia ja raskaita teemoja etsii, niitä ei täältä löydä.

Pidän ajatuksesta, että tämän tyyppinen romanttinen ya-kirja on venynyt trilogiaksi saakka, varsinkin, kun sen hahmoja seuraa mielellänsä. On myös hauska nähdä, minne edetään siitä pisteestä, mihin moni muu kirja päättyy. Samalla myös kaipaamani hahmokehitys saa vielä uuden mahdollisuuden ehkä! P.S. I Still Love You on minulla jo odottamassa bloggausvuoroa, ja toivottavasti vielä lämpimän sään aikana Always and Forever, Lara Jean, tulisi luettua loppuun.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2014

Simon Schuster Books for Young Readers

355 sivua

Englanniksi

Oma

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Suomalainen fantasia on viime aikoina päässyt valloittamaan lukulistaltani yllättävän suuren osan. Kirjastossa uutuushyllyssä Kaarnan kätkössä osui silmiini ensimmäisen kerran, ja lopulta pyysin siitä arvostelukappaletta Myllylahdelta. Pituutta sillä ei juurikaan ole (viime aikaistan viisisataa sivuisten järkäleiden rinnalla ainakaan), ja uskalsin odottaa pikaista lukukokemusta tämän äärellä.

* * * * *

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän. 

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

* * * * *

Takakannestakin uskaltaa päätellä, että Kaarnan kätkössä, on taas hieman uutta suomalaista fantasiaa/paranormaalia kirjallisuutta. Suomalaista mytologiaa on hyödynnetty aiemminkin, mutta Sini Helminen on löytänyt uuden aiheen, jota ei vielä ole käsitelty. Enkä voi olla sen takia kehumatta kirjan kekseliäisyyttä. Puhtaasti suomalainen mytologia nuorten kirjoissa on aina mukavaa luettavaa, sillä siinä yleensä oppii paljon uutta, eikä kyllästymiseen saakka tarjottuja enkeleitä tai vampyyrejä tarvitse kestää taas yhtä kirjaa lisää.

En ole varma vakuuttiko päähenkilö Pinja minua aivan täysin puolellensa, vaikken osaakaan ihan tarkkaa määritellä, mikä hahmossa jätti kylmäksi. En tiedä luinko häntä hieman liian kriittisesti, ja tulkitsin kaiken ylidramaattiseksi teiniangstiksi, sillä kieltämättä kirjan alun erossa ja itsesäälissä uiminen hieman siltä vaikuttaa. Epäilyväisyyteni heijastuu sitten koko loppukirjan lukukokemuksissa.
Pinja on kirjan hahmoista ainoa, johon todella ehtii tutustumaan. Ehkä sivumäärästä ja vauhdikkaasta tarinasta johtuen moni tärkeämmistäkin sivuhenkilöistä jää vähän turhan vähälle huomiolle. Virvestä saa sentään vähän paremman kuvan, mutta muuten tuntuu, että kirjassa on Pinja ja kourallinen sivuhenkilöitä.

Ilokseni kirjassa on paljon viittauksia popkulttuuriin. Ne tarjoavat jonkinlaista löytämisen iloa, kun pääsee tajuamaan mihin kirjaan tai elokuvaan on viitattu. Muutenkin Helminen onnistuu kirjassaan tavoittaamaan nuorten elämää yllättävän onnistuneesti. Ei ainoastaan Twilight- ja Harry Potter-viittausten avulla, mutta myös esimerkiksi Pinjan suhtautuminen kesätöihin tai maalle arestiin joutumiseen on tuttua varmasti yhdelle jos toiselle. Jälkimmäinen varsinkin, jos on henkeen ja vereen kaupunkilainen, mutta joutunut kokemaan pitkät kesät isovanhemmilla tai mökkeillessä.

Hieman nuorempi yleisö voisi nauttia tästä kirjasta enemmän, ja sen pituuden uskoisi houkuttelevan vähän kokemattomampiakin lukijoita äärelleen. Kuten sanottu, se on kuitenkin kekseliäs aiheeltaan, ja pidin siitä, että tyttö tapaa pojan aseltelma on vaihtunut tyttö tapaa tytön asetelmaan. On hauskaa, että asiaa käsitellään enemmän sivujuonena, juuri tällaista tarvitaan fantasiakirjallisuuteen enemmän.

Olen edelleen vähän sen rajoilla, onko Kaarnan kätkössä mieleiseni kirja, vai jäikö se kokemuskena enemmän meh puolelle. Sarjan seuraavassa osassa seurataa uutta päähenkilöä, mikä sai kiinnostukseni heräämään. Voi olla, että vaikka ensimmäinen osa ei vielä ihan täysin vakuuttanut, tulen silti palaamaan sarjan pariin myöhemmin.

* * * * *

XXX½
Kustantaja Myllyrinne
Vuosi 2017
Kustantajalta
Suomeksi

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

Kaikki kaikessa on jälleen yksi kirja lisää listassa "kirjat, joita on pitänyt lukea vaikka kuinka kauan, mutta joita koskaan ei muista hankkia käsiinsä". Ja jälleen yksi kirja, jonka luen koskan se on suomennettu nyt kun siitä tulee elokuva. Viime aikaisten kokemusten perusteella kyseessä olisi voinut olla hitti tai huti. Lopulta kallistuin kuitenkin positiivisemman puolelle. (Kirjan elokuvakannet eivät oikein jaksa viehättää, mutta olen pahempiakin nähnyt ihan lähimenneisyydessä.)

* * * * *

Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle ja elää oman kotinsa suojissa, kuin kuplassa. Olly on poika, joka muuttaa naapuriin ja Maddyn sydämeen.

* * * * *

Kaikki kaikessa on vähän erilainen YA-romanssi. Tosin ei kamalasti. Se kulkee mukavasti John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen viitoittamaa tietä, jossa vakavaa sairautta sairastava päähenkilö saa elämäänsä uutta sisältöä ja ongelmia tavattuaan unelmiensa prinssin. Tavallisten syöpätarinoiden joukkoon on Yoonin esikoisen myötä eksinyt myös SCIDiä (Severe Combined Immunodeficiency) sairastava hahmo. Tässä täytyy kuitenkin muistuttaa, etteivät Tähtiin kirjoitettu virhe ja Kaikki kaikessa ole muuten kovinkaan samanlaisia kirjoja.

Kaikki kaikessa ilahdutti monessakin asiassa. Ensinnäkin päähenkilö Maddy on 18-vuotias. Kerrankin. Yleensä tällaisia kirjoja tähdittää 16-vuotiaat lukion ykkösluokkalaiset (jotka myöhemmin rakastuvat abiin), ja oli mukava lukea hieman oman ikäisempien elämästä.
Toisekseen kirja on nopeasti luettava, ja se sisältää tekstin lisäksi piirrustuksia, ja pätkiä Maddyn Tumblr-blogista, sekä muista merkittävistä "dokumenteista", kuten sähköposteista.

Joissain kohdissa kirja kärsii uskottavuuden puutteesta, mutta se imi mukaansa, eikä epäkohtia ehtinyt miettimään ennen kansien sulkemista. Tarinan käänne on yksi näistä. Tavallaan se on odotettavissa oleva, ja ihan toimiva, mutta toisaalta, kyseenalaistan sen siitä huolimatta, juuri uskottavuuden takia. Samaan tapaan kuin Maddyn ja Ollyn pelottavan vähäisen viestittelyn. Ehkä kirjaan on "valittu" viesteistä vaan kaikista oleellisin, mutta milleniaalina en usko, että 18-vuotiaat tyytyisivät ainoastaan muutamaan viestiin illassa. Täysin vieras konsepti ainakin minulle.

Kaikki kaikessa on pääasiassa raikas ja kevyt YA-romanssi, jonka on luultavasti lukenut aiemminkin, mutta joka ei silti tunnu arvokkaan ajan haaskaukselta. Siinä on ihana kevyt tunnelma, ja elokuvan trailerin katsottua, kirjaa lukiessa voi tuntea kesäisen tuulen, joka illalla tarttuu hiuksiin ja puhaltaa vihreässä puutarhassa. Eli jos kesäinen nuorten aikuisten romantiikka inspiroi, Kaikki kaikessa sopii siihen tarkoitukseen.

* * * * *
XXX
Everything, Everything
Tammi
2017
Kustantajalta
Suomeksi

Elina Pitkäkangas: Kajo

Sopiiko, jos unohdetaan vampyyrit ja muut pakolliset olennot joita nuortenkirjoissa on esiintynyt Twilightista saakka, ja kaikki kirjoittavat ainoastaan ihmissusista (no ehkä noidat/velhot hyväksytään)? Koska kun luulin, että Kuura (postaus *klik*) on hyvä, niin Kajo ylitti kaikki odotukseni. En lupaa täysin spoileritonta postausta, sillä olen odottanut monta viikkoa päästäkseni purkamaan tuntojani tästä.

* * * * *

18-vuotias Inka Lavaste on onnistunut suojelemaan perhettään, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan hirvittävän hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Voiko poika olla yhä hengissä? Kun lykantropian torjumiseen erikoistunut Jahti kiristää turvallisuussäännöksiään, ei Inka kykene enää pakenemaan tekojensa seurauksia. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia? 

* * * * *

Kajo on Elina Pitkäkankaan trilogian toinen, eli melkein viimeinen osa (kyynelehtivä emoji tähän). Olen sijoittanut ehkä hieman liian paljon tunteita tämän kirjan lukemiseen, sillä vaikka siitä on kulunut jo kohta kaksi kuukautta, en edelleenkään ole päässyt yli kaikista suurimmista tapahtumista.

Kajo on Kuuran tapaan tapahtumarikas kirja, ja kaipaamaani tasapainoa toiminnallisten kohtauksien sekä hieman rauhallisemman jutustelun välillä on enemmän tässä toisessa osassa. Siitä huolimatta tunnelma on edelleen tiivis, ja kirja on juuri sellainen, joka täytyy ahmia yhdeltä istumalta.
Kertojien Inkan ja Aaronin "hajaannuttaminen" eri paikkoihin, ja tarinan kertominen heidän näkökulmistaan tuo sekä monipuolisuutta että syvyyttä kirjan tapahtumiin.

Hahmoja oppii tuntemaan paremmin, ja aikaisemmin ärsyttävätkin piirteet saavat selityksenä. Erityisesti Inka tuntuu kasvaneen hahmona, ja huomasin pitäväni hänestä ja hänen motiiveistaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. On hauska seurata, miten ensimmäisen osan tapahtumat vaikuttavat eri hahmoihin, ja miten kukin omalla tahollansa niitä käsittelee. Melkein heti alussa paljastuvat juonenkäänteet tuovat tähän omat esteensä, mikä on vielä herkullisempi lisä tähän.

(Seuraavaksi spoilereita, lue omalla vastuulla) Ensimmäisessä osassa sydämeni mukanaan vienyt, ja tuhonnut, hahmo oli ehdottomasti Matleenan isoveli Leo, joka pysyi Kajossa hyvin kuolleena. Tosin pienen pieni toivon siemen onnistuttiin istuttamaan sekä Matleenan että minun mieleeni siitä, että ehkä näin ei olisikaan. En uskalla odottaa Jon Snowmaista kuolleista nousemista, mutten voinut estääkään salaista haavettani tästä. Muuten itkinkin sitten silmäni päästä, joka kerta kun hahmo edes mainittiin. Kiinnyn välillä ehkä vähän liikaa joihinkin hahmoihin.(Spoilerit ohi)

Onneksi Kuurassa koetut hahmomenetykset korvaantuivat yhtä pätevällä vahvistuksella, kun mukaan jolkotti ihmissudet Väinö, Alexander, Ronja ja Tuuli, sekä Werecaren johtohahmo Jatta. Kukaan uusista sivuhenkilöistä ei korvaa vanhoja, syrjään jääneitä hahmoja samanlaisuudellaan, vaan mukaan tulee kourallinen uusia kiinnostavia persoonallisuuksia. Mukavana lisänä toimii se, ettei kaikki heistä ole juuri ja juuri täysi-ikäsiä, vaan mukaan mahtuu monenmoisia henkilöitä.

Jos Kuura yllätti minut synkällä lopullansa, Kajo jatkaa yhtä armottomalla linjalla, tällä kertaa koko matkan alusta loppuun saakka. Kaiken YA-romantiikan rinnalla kaipaan aina välillä jotain vähän verisempää ja väkivaltaisempaa, ja sitähän Kajo kyllä tarjosikin.

Ilokseni voin todeta, että pitkästä aikaa sarjan toinen osa on ollut vakuuttavampi kuin ensimmäinen, varsinkin, kun se ensimmäinenkään ei ollut huono! Sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä piiiitkä aika, ja siihen saakka pitäisi pysyä jotenkin nahoissansa, mikä tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Kuten varmasti näkee, tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin ihan hirveästi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät saa järkevää jäsennettyä muotoa innostuksestani johtuen. Lukekaa, en voi kun suositella!

* * * * *

XXXXX

Myllylahti

2017

Kustantajalta

Suomeksi

Kuva minä, lainaus Myllylahti

Victoria Aveyard: Lasinen miekka

Viime syksynä sain vihdoin luettua Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarjan ensimmäistä osan (Punainen kuningatar), jonka ahmin yllättävän nopeaan tahtiin syyskuun alussa. Silloin sarja vakuutti, ja vaikka kliseiltä ei vältytty, huomasin kuitenkin viihtyväni kirjan parissa. Ja ilokseni sarjan toinen osa julkaistiin jo tänä keväänä. Vaikka olen huono jatkamaan sarjoja, innostuin kuitenkin lukemaan tämän jatko-osan! 

*****

Kostonhimoinen prinssi Maven on kruunattu Nortan kuninkaaksi ja hän on päättänyt napata Maren. Ajojahdin kiihtyessä Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia punahopeisia vapaustaistelijoita avukseen. Samalla hän joutuu kohtaamaan sisällään kuohuvan pimeyden. Onko hän muuttumassa samanlaiseksi hirviöksi kuin hopeiset vastustajansa? Ovatko petokset ja vääryydet kovettaneet hänen sydämensä? Vallasta syrjäytetty prinssi Cal, Mavenin isoveli, seuraa Maren mukana, eivätkä Maren tunteet häntä kohtaan ole sammuneet. 

*****

Punainen kuningatar oli nostanut odotukseni ehkä aavistuksen liian korkealle, ja odotin Lasiselta miekalta lähes yhtä hyvää suoritusta kuin edeltäjältäänkin. Ihan oikeasti uteliaana halusin tietää, mihin tuttujen hahmojen tiet vievät edellisen teoksen päätöksen jälkeen. Lasinen miekka jäi kuitenkin ensimmäisestä jääneen hyvän fiiliksen jalkoihin, enkä onnistunut löytämään oikein samanlaista lukuflowta tällä kertaa. 

Yksi isommista kompastuskivistä omalla kohdallani Lasista miekkaa lukiessa oli se, etten muistanut läheskään tarpeeksi Punaisen kuningattaren lopusta. Muistin viimeisen sivun, ja melkein lopun, mutta välin tapahtumat eivät piirtyneet mieleeni millään. Sen takia sain kirjaa lukiessa kummastella kerran jos toisenkin, kun tapahtumiin viitattiin eikä mieleen millään tullut mistä nyt puhuttiin. Tosin tästä ei kirjaa voi oikeastaan syyttää. Itseasiassa tarina tuntui loogiselta jatkolta siihen, miten edellinen päättyi ja periaatteessa se on helppo liittää aiempiin tapahtumiin. Jos muisti seurata niitä tarpeeksi tiiviisti.

Lasinen miekka on mukavan vauhdikas kirja, joka sisältää mielestäni juuri sopivan annoksen toimintaa ja selittämistä. Henkilöiden väliset suhteet tulevat selviksi, ja jonkinmoista kehitystä on havaittavissa. Kirjailija on onnistunut kirjoittamaan monipuolista kuvausta. Sitä ei "tuputeta" lukijan mieleen, mutta se on elävää ja tavallaan elokuvamaistakin.

Ensimmäisestä kirjasta tutut päähenkilöt, Cal, Mare, Kylor ja Maven ovat ehkä himpun verran hankalasti tavoitettavia hahmoja tässä toisessa osassa. Päähenkilö Mare on kirjassa etäinen, tylsä ja rasittava turhan usein, enkä jaksanut sympatisoida hänen kamppailujaan ylimääräisen valittamisen ja surkuttelun takia. Samaan aikaan hän on hyvin Katnissmäinen, vastoin omaa tahtoaan sankariksi/vastuuasemaan nouseva teinityttö, josta on helppo pitää. Vaikka tarkoituksena on varmasti pyrkiä esittämään vallan ja vastuun mukanaan tuomat plussat ja miinukset, ne tuodaan esille vähän liian ilmeisesti Maren kohdalla.

Prinssiveljekset Cal ja Maven olisivat saaneet olla kirjassa enemmän läsnä. Vaikka Mare ja Cal kulkevat koko ajan yhdessä, välillä tuntui, ettei toista miespäähenkilöä oikeastaan ollut. Ja silloinkin kun on, hän muistuttaa vähän liian paljon Brooding YA hero Twitter-tilin sankaria. Toisaalta eipä Kylorkaan ansaitse hymypoikapatsasta tai vuoden tsemppari palkintoa käytöksellään. Huomasin pyöritteleväni silmiäni vähän liian usein hänen avatessaan suunsa kirjan sivuilla.

Lasinen miekka on ihan ok jatko-osa vähän paremmalle ensimmäiselle osalle. Päähenkilöt, joista pidin aiemmin, tuntuivat silloin tällöin rasittavilta. Se kuitenkin eteni vauhdikkaasti, ja tapahtumat tuntuvat loogiselta seuraamukselta Punaisen kuningattaren päätökselle. Silti turhaa selittelyä olisi voinut hieman karsia pois, koska Lasinen miekka tuntuu ehkä viisikymmentä sivua liian pitkältä. Varsinkin, kun kyseessä on sarjan toinen osa, joka ei yleensä ole aivan yhtä vauhdikas tai mielenkiintoinen kuin ensimmäinen tai viimeinen osa sarjasta. Loppuun pakollinen maininta suomennoksen kannesta, joka on mielestäni aivan erityisen kaunis!

* * * * *

XXX
Glass Sword
Kustantaja Harper Teen (Suom. Aula & Co.)
Julkaisu vuosi 2016 (Suom. 2017)
Kustantajalta
Suomeksi
Kuva minä, kuvaus Aula & Co.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burtonin Nukkekaappi on teos, jonka lukemista olen miettinyt kauan. Se on yksi niistä kirjoista, joka ilmestyy uudelleen ja uudelleen suosituksiin Audiblessa ja Goodreadsissa, kuten myös kirjaostoksia tehdessä ja lukuvinkkejä englannin kielisiltä sivuilta etsiessä. Ilahduin ikihyviksi, kun se tänä vuonna ilmestyi suomeksi, sillä suomentaminen on aina hyvä tekosyy lukea tällaisia pitkään harkittuja kirjoja.

* * * * *

On vuosi 1686. Nuori aviovaimo Nella koputtaa uuden kotinsa oveen Amsterdamissa. Vastassa ei olekaan hänen miehensä, kauppias Johannes Brandt, vaan tämän synkkä ja teräväkielinen sisko ja kaksi omituista palvelijaa.

Kun Johannes lopulta saapuu, hänellä on mukanaan erikoinen häälahja: nukkekaappi, joka on tarkka kopio heidän kodistaan. Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyyritaiteilija lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa ja vihjaavan talon kätkemiin salaisuuksiin. Yrittääkö nukkemestari paljastaa salaisuudet Nellalle ennen kuin on liian myöhäistä, vai haluaako hän tuhota kuvaamansa talon asukkaat?

* * * * *

Koska olen viime aikoina lukenut oikeastaan pelkästään YA-fantasiaa, Nukkekaappi oli tervetullutta vaihtelua, sillä historiallinen mysteeri on aina mukava lisä lukupinooni. Eikä kirjan ideaa voi haukkua mielikuvituksen puutteesta. Kiinnostuneena hyökkäsin sivujen kimppuun, sillä halusin todella tietää mihin tarina veisi. Kaiken lisäksi 1600-luku ja sen ajan Amsterdam ovat minulle täysin vierasta aluetta, joten siinäkin mielessä luvassa oli kiinnostavat 400 sivua. Ja viittaukset siihen, että kirjassa sivutaan LGBTQ+ teemaa, kiinnosti vielä enemmän, koska historiallisessa romaanissa sellaista harvemmin on.

Kirjassa on yllättävän vähän keskeisiä hahmoja, Nellan ja Johanneksen lisäksi päästiin tutustumaan Johanneksen siskoon Mariniin sekä palvelijoihin Ottoon ja Corneliaan. Jokainen keskeisistä henkilöistä ovat todella aidon tuntuisia, ja vaikka en välttämättä löytänyt omaa suosikkiani heidän joukostaan, niin halusin tutustua kuitenkin jokaisen menneisyyteen ja persoonaan tarkemmin kirjaa lukiessa. Hahmoista eniten kiinnostuin lopulta Brandtin sisaruksista. Heidän välinen suhteensa, sekä salaisuudet jotka kirjan aikana paljastuvat tekevät heistä kaikin puolin inhimillisiä. Mikä hieman tasapainottaa sitä faktaa, että jokaiselle tärkeällä ja vähemmänkin tärkeällä hahmolla tuntui olevan edes jossain määrin kurjaa kirjan aikana.

Vähän ennen puoltaväliä kirjassa tulee käänne epämiellyttävänpään, kun juonen kannalta keskeinen konflikti alkaa paljastua. Niillä tietämillä aloin ehkä hieman välttelemään kirjaa, ja loppua lähestyessä huomasin sen lähinnä masentavan ja aiheuttavan epätoivoa, ja kurjuus tuntui lisääntyvän eksponentiaalisesti sitä mukaa, kun sivumäärä kasvoi. Saatoin muutaman kerran harkitakin Nukkekaapin kesken jättämistä, mutta samaan aikaan kuitenkin kiinnosti tietää miten kaikki tulee päättymään. 

Ottaen huomioon miten paljon pidin kirjasta, sen loppu on hyvin antikliimaksi monellakin tavalla. Paljon asioita jäi selvittämättä ja sanomatta, jolloin tuli vähän sellainen "tähänkö tämä nyt sitten tosiaan loppui?" fiilis. Siinä kohtaa tuntui myös, että Johanneksen hankkimaa nukkekaappia ympäröivä mysteeri jäi vähän selvittämättä. Oli myös paljon asioita joita olisin halunnut tapahtuvan, joita ei koskaan lopulta tapahtunut.

Kokonaisuudessaan Nukkekaappi on kirja täynnä epätoivoa. Se on myös kirja, jota en jossain vaiheessa saanut enää luettua oikeastaan eteenpäin, vaan jonka lukemista aloin siirtää puolenvälin juonenkäänteiden jälkeen. Se on kuitenkin kirja, jossa käsitellään mielenkiintoisia asioita ja esitellään kolkka ja aika historiassa, joka on varmasti vieras monelle. Valitettavan paljon jäi kuitenkin roikkumaan, joten niiltä osin Nukkekaappi on myös aika turhauttava lukea. Nopeasti luettava kirja, joka ei lopulta edennytkään nopeasti oman kiinnostuksen lopahtamisen takia. Uskallan kuitenkin suositella, jos historialliset mysteerit kiinnostavat, eikä itseään toistava bloggaus karkottanut tiehensä.

* * * * *

XXX½
(The Miniaturist)
Ecco Press (suom. Otava)
2014 (suom. 2017)
Kustantajalta
Suomeksi
Sivuja 431
Kuva minä, lainaus Otava

Lauren Kate: Langennut

Langennut on pölyttynyt kirjahyllyssäni monta vuotta englanninkielisenä versiona. Kun ostin sen, olin ihan innoissani aloittamassa uutta jännittävältä kuulostavaa sarjaa, mutten koskaan saanut aloitettua sitä kunnolla. Sitten kuulin elokuvasta, ja vähän myöhemmin kirjan suomentamisesta. Siispä päätin vihdoinkin lukea yhden ikuisuusprojekteistani pois hyllystä.

* * * * *

Luce Pricen epäillään sytyttäneen lipalon, jossa hänen poikaystävänsä kuoli, ja rangaistukseki hän joutuu tiukan vartioinnin sisäoppilaitokseen, missä kaikki muut oppilaat vaikuttavat sosiopaateilta. Uudessa koulussa Luce kohtaa Danielin, arvoituksellisen, etäällä pysyttelevän pojan, joka vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti. 

Luce haluaa selvittää Danielin mysteerin hinnalla millä hyvänsä. Totuuden tavoittelu vie hänet osalliseksi sielua ravistelevaa draamaan, eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää.

* * * * *

Uskon, että olisin säästynyt paljolta, jos en olisi koskaan lukenut tätä kirjaa. Onnekseni sen lukemiseen ei mennyt kamalasti aikaa, joten menetetyt minuutit eivät satu niin paljoa. Saattaa kuulostaa karkealta, mutta en onnistunut millään löytämään positiivista nuottia, jolla aloittaa tätä postausta.

Langennut on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2009. Se oli vuosi, kun Uusikuu tuli elokuviin, Nälkäpelin toinen osa Vihan liekit ja Cassandra Claren Lasikaupunki ilmestyivät. Kuten myös Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli, sekä Kami Garcian ja Margaret Stohlin Lumoava kirous. Yön talo sarjassa oltiin jo viidennessä osassa, eikä Percy Jacksonkään ollut vielä päättynyt. Ja Harry Potter elokuvia oli luvassa vielä kaksi. Elettiin siis sitä Potter/Twilight-hypen aikaa, kun enemmän tai vähemmän legendaariset YA-sarjat olivat edelleen kesken, ja synkistelevät vampyyrit se juttu.

Valitettavasti tämä on läsnä halki jokaisen Langenneen sivun. Ymmärrän, että se on suomennettu, kun elokuva on vihdoin päätetty saada valmiiksi, mutta onhan kyseessä tuskaisen vanhentunut juoni ja käytetyt kliseet. Sisäoppilaitos, kurjaa elämää elävä mustiin pukeutuva päähenkilö, ja vihamielisesti häneen suhtautuva, mystinen, mököttävä ja kidutettu päähenkilömies. Ei mitään, mitä en olisi lukenut aiemmin.

Siinä missä täysin väärä suomentamisajankohta lähinnä surettaa, muut tekijät ainoastaan raivostuttavat. Valehtelematta ja liioittelematta uhkasin yhdessä kohtaa polttaa koko kirjan. Päähenkilö Luce on ehkä sietämättömin päähenkilö pitkään aikaan. Hän on se erityinen lumihiutale, joka ui ainoastaan perhosuintia, josta koulun kuumimmat pojat kilpailevat, ja jolla ei ole muuta kiinnostuksen kohdetta kuin Daniel, tarinan the mies. Joka näyttää hänelle keskisormea heidän ensimmäisellä kohtaamisella. Hurmaavaa.

Lucen lisäksi muutkin hahmot ovat niin yksiulotteisia, että paikoitellen huomasin tuijottavani tyhjää A4:sta kiinnostuneempana. Ensisilmäyksellä rakastuminen, ja Lucen pelottavan pakkomielteinen vainoaminen tekevät kirjasta välillä jopa surkuhupaisan. Ellei se olisi noin 90 prosenttia koko kirjan sisällöstä, mikä tekee siitä lähinnä kiusallisen. Kirjan konfliktikin jää lopulta niin värittömäksi, että meni hetki, ennen kuin edes tajusin sen tapahtuvan. Kohdat, joiden oli tarkoitus herättää tunteita eivät saaneet edes hetkeksi pysähtymään: Ai tällainen juonenkäänne, jaahas. Eikä asiaa parantanut se, että Lucekaan ei juuri tapahtumista hetkahda. Bellakin oli järkyttyneempi ymmärtäessaan Edwardin olevan vampyyri. Luce vain menee hyvällä fiiliksellä virran mukana, kunhan saa unelmiensa miehen.

Luin kirjaa sekä suomeksi että englanniksi, ja voin todeta, ettei Lauren Kate ole huono kirjoittaja. Tarina kulkee hitaasti, mutta varmasti eteenpäin, ja jotain valonpilkahduksiakin välillä on havaittavissa. Sivuhenkilöissä on muutama kiinnostavakin persoona, joihin ei valitettavasti pääse tutustumaan tarkemmin. Isojen muutosten jälkeen kyseessä olisi voinut olla lupaavakin sarja, koska sen idea on periaatteessa ihan hyvä. Suomennoksessa sanaa "kundi" olisi voinut käyttää vähemmän, mutta muuta ongelmaa en oikeastaan nähnytkään sillä saralla. Kääntäjillä kun on rajatut vapaudet toimia.

Suurin ongelmani kirjan kanssa on kuitenkin äärimmäisen pieni, mutta paljon kertova yksityiskohta. Luce joutuu liikuntatunnilla uimaan kahdeksan kierrosta olympiamittaisessa altaassa, mikä tarkoittaa neljääsataa metriä. Ja hän ui koko matkan perhosta, ilmoitettuaan ensin, että perhosuinti on nopein uintitapa, jos tekniikan hallitsee. Itkin vähän, koska se ei ole missään tapauksessa nopein tapa uida (toiseksi nopein kyllä mutta silti, kestäisi kolme sekuntia Googlata pitääkö tämä väite tosiaan paikkaansa). Perhosuinnin valinta kertoo Katen tarpeesta tehdä Lucesta niin erityinen ja omalaatuinen hahmo kuin mahdollista. Hän kauhoo majesteettisesti monta sataa metriä perhosta huonosti istuvassa, ei seksikkäässä uimapuvussaan, kun muut räpiköivät säälittävästi koiraa yrittäen olla hukkumatta. Mikä ärsytti sekä uintiurheilu intoilijana että lukijana.

Langennut on mitä ilmeisemmin aikansa tuote, ja olisin toivonut sen pysyneen vuosikymmenen vaihteessa. Se on kirja, joka käyttää kaikki vanhimmat YA-kliseet, ja joka sai minut suuttumaan niin monella tasolla, että jouduin pitkästä aikaa hillitsemään itseäni postausta kirjoittaessani. Luvattua sielua ravistelevaa draamaa ei ollut, ja kirjan paranormaalit elementit ohitettiin lähinnä sivulauseessa. Surullista on se, että yksinkertaisilla parannuksilla tässä olisi ollut potenttiaalia. Jos päähenkilöitä voidaan vertailla Twilightin päähenkilöihin, pitäisi jonkun hälytyskellon soida. Valitettavasti niin ei ilmeisesti käynyt tässä tapauksessa.

* * * * *

XX
Fallen
Corgi Childrens (Suom. WSOY)
Julkaisuvuosi 2009 (2007)
Kustantajalta
Suomeksi
Kuva minä, kuvaus WSOY

Veronica Roth: Viillot

Cassandra Clare ja Veronica Roth olivat lukioaikana suosikkikirjailijoitani. Ahmin melkein koko Mortal Instruments-sarjan viikossa, ja Outolintuni on niin nuhjaantuneen näköinen nykyään, etten voi olla rakastamatta sitä. Joten miksi en olisi ollut innoissani, kun kuulin, että Roth on kirjoittanut uuden kirjan, ja että se suomennetaankin!

* * * * * 

Cyra on Shotetia hallitsevan julman tyrannin sisar. Hänellä on erityinen kyky, lahja joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen veljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. 
Akos veljineen kaapataan Shotetiin rauhaa rakastavasta Thuvesta. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. 

* * * * *

Siinä missä Outolintu on meidän maailmaamme sijoittuva dystopia, Viillot on täysin vieraaseen galaksiin sijoittuva fantasia. Viimeaikaisista uutuuksista se muistuttaa yllättävän paljonkin muutamaa eri kirjaa. Itse näin Viillot tavallaan sekoituksena Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta sekä Sabaa Tahirin An Ember in the Ashesia. Vilahtipa mielessäni myös Veronica Rossin Halki ikiyön. Ilokseni voin todeta kuitenkin, että nämä kaikki kirjat erottavat toisistaan, ja Viillot esiintyy ehdottomasti omaksi edukseen vertaistensa joukossa. 

Kirjan sisäsivulta löytyy piirrett kartta galaksista, johon tapahtumat sijoittuvat. Kartat kirjoissa toimivat joka kerta niin hyvin. Kuten tälläkin kerralla. Koska maailman rakentaminen jäi ehkä vähän alkutekijöihin ja pintapuoliseksi kirjassa, kartta auttoi edes vähän ymmärtämään miten asiat maantieteellisesti toimivat. Tosin on harmillista, että ensimmäinen osa ei tarjonnut kaikkiin kysymyksiin vastauksia, mitä maailman järjestykseen tulee. Silti, Roth on onnistunut luomaan kiinnostavan maailman, jossa on monta erilaista kulttuuria. Perinteiden, omien kielien ja uskomusten vuoksi Viillot vaikuttaa hiotulta kokonaisuudelta, ja ilahduttaa lukijaa, kun kansat eivät mene helposti sekaisin. 

 Yllätyin positiivisessa mielessä myös kirjan hahmojen monipuolisuudesta. Pidin molemmista päähenkilöistä, vaikka muutamiin YA-kliseeseen tässäkin kirjassa langettiin. Ehkä eniten tällainen on päähenkiönainen Cyra, joka on ehkä hieman geneerinen soturityttö, joka ei turhaa tunteile ja on väärinymmärretty ja hyväksikäytetty hahmo, joka ei tarvitse ketään selvitäkseen. Kuten sanottu, pidin hänestä hahmona kuitenkin, joten lukuun ottamatta näitä hieman kuluneita ominaisuuksia Cyrakin olisi todella hyvä hahmo. Päähenkilömies Akos sen sijaan ilahdutti erilaisuudellaan. Hän on kotoisin Thuvesta, ja selvästi Cyraa herkempi hahmo, mitä YA-miehet eivät välttämättä kovin usein ole. Mutta hauskaa, että sukupuoliroolit ovat tavallaan vaihtuneet tässä kirjassa! Vierastin vähän ajatusta kirjan romanssista, koska se tuntui jossain määrin pakotetulta, ja kaiken päähenkilöiden kohtaaman kurjuuden jälkeen ystävyys olisi voinut toimia paljon paremmin.

Kirjassa on myös muutama muu elementti, jotka eivät enää jaksa oikein innostaa. Ensimmäisenä näistä on viime aikoina enemmän ja enemmän pakolliseksi muodostunut kirjan pahikseksi päätyvä sisarus, joka ei välttämättä olekaan päähenkilön biologinen sukulainen. Tätä on ollut lukemissani kirjoissa epänormaalin paljon, ja alan nyt jo kyllästyä siihen, vaikka hahmo olisi muuten miten hyvin kirjoitettu tahansa. Eikö kellään enää ole normaaleja sisaruksia? Toinen on tämä scifi fantasia genre, jossa on avaruusseikkailua ja modernia maailmaa, mutta se ei sijoitukaan meidän maailmaan. Koska scifi ei ole muutenkaan suosikkini, sen yhdistäminen fantasiaan ei vaan toimi. Ja kolmantena on ainaiset kapinat ja vallankumoukset. Tai niiden suunnittelu. Eikö konfliktiksi keksitä enää mitään muuta? 

En voi olla mainitsematta kirjan kantta, joka on jotenkin erityisen silmää miellyttävä. Kävin ihastelemassa myös englanninkielistä versiota, joka on vielä asteen "kalliimman" näköinen, kuin suomennoksen. Johtunee kansipapereista, ja kohokirjaimista. Ja pidin jostain syystä paljon kirjan nimestä niin suomeksi kuin englanniksikin. Viilloilla on erityinen merkitys Cyran Shotetista tulevan kansan keskuudessa, missä viillot ihossa kuvastaa jokainen tapettua henkilöä. 

 Viillot on ehdottomasti viihdyttävä ja mukaansa tempaava YA-sarjan aloitus. Se on vauhdikas ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jota oli vaikea laskea käsistään, kun vauhtiin pääsi. Kahden kertojan välillä tasapainotteleminen onnistuu pääasiassa hyvin, vaikka olisin kaivannut hieman enemmän Akoksen näkökulmaa kirjan tapahtumiin. Viillot sytytti halun lukea Outolinnun uudelleen, jotta näkisi onko Veronica Roth kehittynyt kirjoittajana. Vaikken jäänyt välttämättä kaipaamaan sarjan jatko-osaa, mutta luultavasti jos muuta lukemista en keksi, niin miksipä ei. 

* * * * *

XXXX
Carve the Mark
HarperCollins (suom. Otava) 
2016 (suom. 2017) 
Kustantajalta 
Suomeksi 
Sivuja 428 
Kuva minä, Lainaus RisingShadow

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Ottaen huomioon, miten paljon pidin tästä kirjasta, tätä bloggausta on kyllä saanut odottaa. Oonko ihan normaali on pyörinyt päässäni useaan otteeseen ihan yllättäenkin. Kuulin siitä alkukeväästä paljon hyvää ympäri kirjablogeja, joten päätin itekin tarttua tähän kirjasarjan aloitusosaan.

* * * * *

16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään?

* * * * *

En tiedä voiko kirjaa kuvata sanalla raikas, mutta sitä Oonko ihan normaali kuitenkin on. Uskallan sanoa itseäni jo jossain määrin kokeneeksi nuorten kirjallisuuden lukijaksi, ja uskallan myös väittää, että Oonko ihan normaali on jotain ihan erilaista. Tällä en välttämättä tarkoita, että se on tajunnanräjäyttävä tulevaisuuden klassikko (tosin sen pitäisi olla), mutta siinä on niin paljon kaikkea sellaista, mitä nuorten kirjoissa on harvoin.

Oonko ihan normaalin keskeisimmäksi teemoiksi nousevat ystävyyssuhteet, sekä mielenterveysongelmat. Ei kuulosta kovin uniikilta eihän?
Mutta Holly Bourke on kirjoittanut niistä aivan uudella tavalla. MIelenterveysongelmista kärsivä Evie ei ole masentunut tai anoreksinen, hän ei murhaa ketään skitsofrenian tai psykoosin nimissä, vaan on OCD:stä parantuvat teini, joka haluaa elää normaalia elämää. Normaalisti mielenterveysongelmia kuvataan kirjoissa pitkälti masennuksen, anoreksian tai harhojen kautta, joka luo melkein väistämättä synkän tunnelman heti alkuunsa. Kaikki tuntuu menetetyltä, ja oman mielen koukerot painavat syvälle maan sisään. Evien kamppailu kohti normaaliuutta on paikoitellen raastavaa, mutta myös täynnä onnellisia hetkiä ja uusia kokemuksia sekä toivoa.

Ystävyys ohittaa Oonko ihan normaalissa sen perinteisen rakkaustarinan. Evie löytää kirjan alussa uudet ystävänsä Amberin ja Lottien, ja kirjan edetessä he julistautuvat ylpeinä vanhoiksi piioiksi, ja omien sanojensa mukaan valtaavat termin positiiviseen käyttöön. Oonko ihan normaali on ehdottomasti feministinen kirja, ei ainoastaan Vanhojen piikojen feminististen kokousten takia, vaan myös siksi, että siinä keskitytään juuri tyttöjen väliseen ystävyyteen. Niin monessa suositussa nuorille ja tytöille suunnatussa kirjassa naispuolinen päähenkilö on vailla naispuolisia ystäviä. Mutta tästä kirjasta niitä löytyy. Kuten myös tyttöjen välistä solidaarisuutta, ja feministisiä huomioita yhteiskunnasta.

Huomasin ärsyyntyväni paikoitellen Evien käytöksestä, kuinka hän oikeutti niin monta asiaa normaaliuuden tavoittelulla, tai ohitti tekojensa seurauksia sairautensa avulla. Ja joka kerta, kun tämä tapahtui, tunsin pienen syyllisyyden piston sisälläni. Koska tiedä kyllä, ettei se aina ole vaan niin yksikertaista. Ja juuri tämän vuoksi mielenterveysongelmien esiintuominen laajemmin kaikissa asiayhteyksissä on tärkeää. Että ihmiset, jotka eivät niistä kärsi, ymmärtäisivät paremmin miten ne toimivat.

Teknisesti Holly Bourne on rakentanut ihanan monipuolisen kirjan. Hänen kirjoitustyylinsä on virkistävää, ja mielestäni nuoret tavoittavaa. Ei tule sellaista oloa, että täti yrittää nyt olla cool, vaan oikeasti ollaan kohdeyleisön kanssa samoilla aalloilla. Hahmoihin kaipasin paikoitellen hieman kiintymispintaa; joissain kohdissa he tuntuivat hieman etäisiltä. Ja viime aikaisten lukukokemusteni tapaan myös tässä kirjassa kaikilla tuntuu olevan vähän kurjaa.

Oonko ihan normaali on monipuolinen ja moderni kokonaisuus, jossa nuorten (naisten) maailmaan luodaan aiempaa laajakatseisempi silmäys. Hahmot kohtaavat realistisia ongelmia ja löytävät niihin realistisia ratkaisuja eläessään suhteellisen realistisia elämiänsä. Vaikka kuinka juhlisin ystävyyden korostamista, jäin silti kaipaamaan ihan vähän sitä rakkaustarina-aspektia. Sen kuitenkin löytää niin monesta muusta kirjasta, että jo pelkästään feminismin takia annan senkin anteeksi. Jään enemmän kuin innoissani odottamaan sarjan seuraavaa osaa, ja vannon, että tulen jatkamaan näiden kirjojen parissa sarjan loppuun saakka!

* * * * *

XXXX½

Am I Normal Yet?

Usborne Publishing Ltd (suom. Gummerus)

Julkaistu 2015 (suom. 2017)
Kustantajalta

Suomeksi

Sivuja 412

Kuva minä, Lainaus Gummerus