M-E Girard: Girl Mans Up

Olen lukenut YA-kirjallisuutta aikalailla seitsemän vuotta. Siinä ajassa LGBTQ-representaatio on lisääntynyt samassa suhteessa YAn suosion kanssa. Ja olen siitä todella iloinen, koska YAssä alkaa olla hahmoja laidasta laitaan, ei ainoastaan valkoisia heterohahmoja.
Näin on myös M-E Girardin kirjassa Girl Mans Up, jonka päähenkilö Pen on latina ja butch. Sellainen päähenkilö, josta en ole lukenut koskaan aiemmin. Joten lähdin kuuntelemaan tätä kiinnostuneena.

Koska en nauti liikaa kirjojen haukkumisesta haluan aloittaa sanomalla, mitä hyvää tässä kirjassa on.
Girl Mans Up on omaperäinen ja uusi tuulahdus YA-kirjallisuudessa, ja siinä määrin ymmärrän, että se on saanut noin neljä tähteä Goodreadsissa. Butch-naiset eivät ole juurikaan edustettu ryhmä missään kirjallisuuden lajissa, puhumattakaan nuorten aikuisten kirjoissa. Penin hahmokehitystä on mielenkiintoista seurata, ja olin kaikesta huolimatta utelias kuulemaan mihin hänen tarinansa päättyisi.

Lisäksi Penin ja hänen veljensä suhde on pääasiassa mukavaa luettavaa. Elän hyvin kirjoitetuille perhe- ja sisarussuhteille kirjoissa. Välillä tuntuu, että yksi yleisimmistä konflikteista on huono perhe, tai poissa olevat vanhemmat. Joten hyvä sisarussuhde piristävää luettavaa.
Ja mukavaa vaihtelua tässä kirjassa on, että suurin osa kirjan henkilöistä on lukioikäisiä, mutta perinteisiä lukiokliseitä ei tässä kirjassa juuri ole. Ei mean girl-hahmoa, ei aivottomia urheilijoita eikä pakotetuilta tuntuvia klikkejä. Girl Mans Up keskittyy pääasiassa vapaa-ajan tapahtumiin, tosin koulun käytävilläkin muutaman kerran käydään.

Nämä hyvät asiat eivät kuitenkaan tasapainota tarpeeksi kaikkia ongelmallisia asioita, joita tässä kirjassa on.
Nämä asiat yllättivät minut todella. Koska kun alotin äänikirjan, oletin lukevani feministisen kirjan. Ei tietenkää kannata olettaa, että jokainen vähemmistöjä käsittelevä kirja olisi feministinen, mutta toivoin sitä niin paljon. Ja mikä tilanne tässä olisikaan ollut kirjoittaa sellainen.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut.
Sen sijaan sain neljä suurta ongelmaa, jotka melkein saivat minut lopettamaan tämän kirjan kesken.
Ensinnäkin. Penin kielen käyttö, ja suhtautuminen tiettyihin asioihin.

Läpi koko kirjan, Pen käyttää sellaisia sanoja kuin pussy, homo ja girl negatiivisenä asiana. Ja hän suhtautuu hyvin alentuvasti kaikeen naiselliseen ja tyttömäiseen. Huomasin turhautuvani siitä, miten paljon koko kirjaa leimaa kaiken feminiinisen väheksyminen ja kritisoiminen. En muista sanotaanko sitä kirjassa suoraa, mutta taustalla häilyy koko ajan sellainen "mä en oo/sä et oo niin kun muut tytöt"-fiilis.
Ehkä kyseessä on Penin kasvukivut oman identiteettinsä kanssa, mutta teema ei muutu. Olisin ymmärtänyt sitä niin paljon paremmin, jos se kuuluisi osaksi hänen hahmokehitystään, mutta nyt se on tuntuu ainoastaan turhalta tehokeinolta. Varsinkin, kun yksi kirjan tag linessä mainituista sanoista on Tender. Siltä ei kyllä oikein tuntunut.

Penin suhde hänen vanhempiinsa ei ole kovin hyvä, ja hänen vanhempansa ovat suoraa sanottuna kamalia Penille. Läpi koko kirjan. Samaan tapaan edellisen ongelmallisen kohdan kanssa, tämä tuntuu turhalta tehokeinolta, jolle ei ole lopulta mitään syytä. Ymmärrän, että suvaitsevaisemattomat, konservatiiviset vanhemmat ovat todellinen ongelma, mutta välillä kaipaisi Love Simon-tyyppisiä tukevia ja ymmärtäväisiä vanhempia. Varsinkin, kun Girl Mans Up on muutenkin täynnä tuomitsevia ja ymmärtämättömiä hahmoja.

Tähän huonoon suhteeseen vanhempien kanssa liittyy hieman myös kolmas ongelmani. Kirjassa hahmokehitystä ei juuri tapahdu, ja jos tapahtuu, muutos ei ole kovinkaan suurta. Pen on hyvin samanlainen kuin kirjan alussa, hänen ystävänsä, veljensä ja perheensä myös. Ihmissuhteet eivät tunnu kasvattavan Penia ollenkaan, erityisesti hänen asenteensa ei muutu. Ainakaan parempaan.

 Viimeinen, ja suurin ongelmani Girl Mans Up:in kanssa on kuitenkin sen suhtautuminen seksuaaliseen väkivaltaan. Kirjassa on kohtaus, joka on kaikilla mittareilla vähintään seksuaalista ahdistelua. Ja ongelmahan ei ole missään tapauksessa itse kohtauksessa. Vaan siinä, ettei kirjailija käsittele sitä enää sen jälkeen millään tavalla. Sitä ei mainita. Se ei vaikuta mihinkään, ei hahmojen välisiin kanssa käymisiin. Teosta ei tule seurauksia, tekijälle tai uhrille. Sen takia tapaus ainoastaan turhauttaa.

Kauneinta mitä tästä kirjasta voin sanoa, on se, että siinä on potenttiaalia. Yksi kriittinen lukija olisi voinut osoittaa nämä ongelmakohdat jo käsikirjoitusvaiheessa, ja lukukokemuksesta olisi tullut sata kertaa parempi. Huomaan edelleenkin ärsyyntyväni ajatellessani tätä kirjaa, ehkä sen takia, että olisin voinut käyttää aikani paljon paremman kirjan lukemiseen :D
En välttämättä voi suositella tätä kirjaa oikeastaan kenellekään. Ehkä huonona esimerkkinä? Toisaalta suosittelen kuitenkin aina oman mielipiteen muodostamista, joten jos uskaltaa, kannattaa antaa tälle kirjalle mahdollisuus? Saattaahan joku löytää siitä ihan toisenlaisen ulottuvuuden.

Marissa Meyer: Winter

Ensinnäkin, ennen kuin kukaan ehtii lukemaan pidemmälle, kyseessä on sarjan neljäs osa, eli kaikilta spoilereilta ei voi välttyä.

Lukukesän suurin puristus oli vihdoin lukea Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarjan päätösosa. Kamppailun siitä teki se, että kirja on hieman yli kahdeksansataa sivua paksu, ja äänikirjakin kestää lähes vuorokauden. Eli pikku urakasta ei ollut kyse, varsinkin, kun oma kärsivällisyyteni ei aina riitä edes neljänsadan sivun lukemiseen.

* * * * *

Princess Winter is admired by the Lunar people for her grace and kindness, and despite the scars that mark her face, her beauty is said to be even more breathtaking than that of her stepmother, Queen Levana. 

Winter despises her stepmother, and knows Levana won't approve of her feelings for her childhood friend--the handsome palace guard, Jacin. But Winter isn't as weak as Levana believes her to be and she's been undermining her stepmother's wishes for years. Together with the cyborg mechanic, Cinder, and her allies, Winter might even have the power to launch a revolution and win a war that's been raging for far too long.

* * * * *

Pitkästä aikaa sain luettua sarjan loppuun. Kaksi kesää siihen meni, mutta saavutus kuitenkin. Onnekseni olin edellisenä kesänä (siis kesällä 2016) lukenut oikeasti kiinnostuneena The Lunar Chroniclesin kolme ensimmäistä osaa, minkä takia päätökseen oli huomattavasti helpompi uppouua mukaan. Ei tuntunut siltä, että edellisestä kerrasta oli kulunut niin paljon aikaa. Sen lisäksi sarjan päätökset ovat minulle yllättävän vieras konsepti, ja vaikka teoriassa tiesin, miten sarja päättyy, huomasin silti jännittäväni loppua yllättävän paljon. 

Vaikka en pidä kovinkaan paljoa scifistä, Winter ja sen edeltäjät ovat olleet positiivinen yllätys. Ehkä se johtuu maailmanrakentamisesta, ja siitä miten paljon hahmot tuovat lisää sisältöä tarinaan. Avaruus-/tiedeseikkailua on vähemmän, ja hahmoja enemmän.

Edellisistä kirjoista tutut hahmot palaavat tarinan finaaliin, ja jo aiemmin pikaisesti mainittu prinsessa Winter saa vihdoin oman kirjansa. Winterin mukaan tulon myötä päästään myös lähemmäs kuningatar Levanaa, ja tutustutaan paremmin Kuussa asuvan lunarkansan elämään. Kirjan alussa on niin paljon avoimia kysymyksiä liittyen siihen, miten kaikki lopulta tulee päättymään, ettei siinä ehtinyt tylsistymään. Ja sitten oltiinkin jo täydessä vauhdissa.

Oikeastaan koko kahdeksansadan sivun ajan tarina säilytti täydellisen tasapainon vauhdikkaan toiminnan, juonittelun ja yleisen jutustelun kanssa. Kaikki hahmot saivat sopivasti sivuja omien tarinoidensa kertomiseen (kirja on kerrottu aiempien kirjojen päähenkilöiden näkökulmista, sekä Winterin, Levanan ja tämän kirjan miespäähenkilön Jacinin näkökulmista), siitäkin huolimatta, että kertojia on tosiaan yllättävän monta. Meyerin kirjoitustyyli on juuri sopivan koukuttavaa, että kirjan paksuuden voi antaa sen takia anteeksi.

Ei varmasti kovin yllättäen, suurin epäkohta Winterissä on juuri sen pituus. Nuorten aikuisten scifi kirjan ei kuuluisi olla ihan näin pitkä. Jos kirjalla on mittaa melkein yhtä paljon, kuin venäläisessä klassikossa, olisi ehkä voinut hetken aikaa miettiä, jos jotain olisi voinut karsia. En nyt osaa antaa ehdotusta, mistä kohtaa tässä tapauksessa, mutta olisi kuitenkin.
Toinen asia, mitä en hyväksy, on se, mitä eräille hahmoille tapahtuu kirjan aika. Se on ehkä oma vika, kun kiinnyn aina niin paljon fiktiivisiin hahmoihin, mutta saa lukijankin tunteita välillä säästellä. Tämä on ehkä viimeinen asia, jolla oikeastaan on vaikutusta siihen onko kirja hyvä vai ei, mutta olkaa varovaisia :D

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että satujen ja tulevaisuuten sijoittuvan scifin sekoitus on yllättävän toimiva idea kirjaan. Aiemmissa osissa on seikkailtu Tuhkimon, Punahilkan/Kaunottaren & hirviön ja Tähkäpään tahtiin, nyt mukaan saatiin vielä Lumikkikin. On hauska nähdä, miten tuttu satu vääntyy ihan uuteen, mutta tunnistettavaan muotoon taitavan kirjoittajan kädestä. Näitä enemmän kiitos!

Winter on juuri sopiva lopetus tälle sarjalle. Se ei veny liian pitkäksi, ja koska kirjoissa kyllä riittää sivuja, ei se jää myöskään liian lyhyeksi. Tutuksi tulleita hahmoja jää vähän ikävä (tosin vielä on tie-in kirja, jos tulee liian ikävä), mutta on hauska lähteä kohti seuraavia seikkailuja. Meyer tarjoaa kiinnostavan tulevaisuuskuvan, johon on sekotettu hieman fantasiaelementtejä. Jopa scifiä aktiivisesti välttävä voi nauttia tästä!

* * * * *

Julkaisuvuosi 2015

Feiwel & Friends

827 sivua

Oma + äänikirja

Englanniksi

Lainaus Goodreads

Stephanie Garber: Caraval

En edes uskalla enää klikkailla blogin luonnoksia auki, niin monta postausta odottaa edelleen kirjoittamistaan. En ole osannut edes hyödyntää syysflunssaa, joka on ajanut sänkyyn ja muutamina päivinä pitkiin toimettomiin tunteihin. Mutta nyt, kun olisi tärkeämpää tehdä kouluhommia, päätin pitkästä aikaa avata Bloggerin ja kirjoitella näitä rästejä pois.

Kesällä keräsin kirjastosta sylillisen kirjoja mahdollisesti luettavaksi, ja oikeastaan ainoa kirja, jonka lopulta siitä luin oli Stephanie Garberin Caraval. 

* * * * *

Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto. Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren. Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?

      * * * * *

Caraval on minulle ensimmäinen kosketus tähän mystiseen sirkus(ish)genreen. Tämän tyyppisiä kirjoja tuntuu olevan jonkin verran (esimerkiksi Erin Morgensternin Yön sirkus), mutta jotenkin en ole koskaan kokenut sen suurempaa vetoa näitä kohtaan. Ajattelin kuitenkin kerrankin olla ajan hermolla ja lukea kirjan, joka on julkaistu ja suomennettukin vielä viimeisen vuoden aikana. Ja tällä kertaa on pakko myöntää, etten välttämättä nauttinut tästä kirjasta niin paljon, kuin olisin voinut.

Näin yleisesti Caraval on ihan viihdyttävä, ja aikuisempikin lukija varmasti voi viihtyä sen äärellä hyvin. Siinä on kiitettävä määrä vauhtia, eikä se oikeastaan tunnu noin neljänsadan sivun kirjalta. Sen maailma on suhteellisen rajattu ja hahmoja on sopiva määrä, jolloin mukana pysyy oikein hyvin, eikä sen takia oikeastaan joudu kertailemaan tapahtumia tai miettiä, kenestä nyt taas puhuttiinkaan. Vaikka periaatteessa pidän kirjoista, joissa näin on, olisin silti kaivannut vähän monimutkaisuutta sekä maailmaan että kirjan juoneen. En välttämättä ymmärrä, mistä kaikki kirjan hype on alun perin lähtöisin.

Siitä huolimatta, että hahmoja on vähän, kukaan heistä ei lopulta saanut minua liian kiinnostuneeksi kirjasta. Huomasin, että minulle oli lopulta aika yksi ja sama mitä heille tarinan aikana käy. Paikoitellen päähenkilösisarukset tuntuivat lähes ärsyttävän naiiveilta ja ehdottomilta.

Kirjan pahishahmot eivät olleet läheskään niin luotaan työntäviä, kuin olisivat voineet olla, vaikka yritystä kyllä on. He jäivät vielä pintapuolisemmiksi, kuin päähenkilöt. Olisin kaivannut ehkä hiukkasen enemmän selitystä heidän motiiveillensa (jotka muuten olivat pääasiassa epäonnistuneeseen rakkauteen liittyviä...), ja he loistivat suuren osan kirjasta poissaolollaan. 

Koska en halua pelkästään kritisoida Caravalia, on minun myönnettävä, että onhan kirja ihan houkuttelevalla tavalla visuaalinen. Päähenkilö Scarletilla on synestesia, eli hän esimerkiksi näkee tunteet väreinä. Sekä tämän, että Garberin kirjoitustyylin ansiosta kirjassa on poikkeuksellisen voimakkaat värit, minkä takia lukemisesta tulee huomattavasti kiinnostavampaa. 

Caravalin lukemisesta on kulunut minulla kohta kolme kuukautta, joten myönnän kirjoittaneeni tätä postausta hyvin hatarien muistikuvien ja vielä hatarampien muistiinpanojen perusteelta. Jälkeenpäin on toki helpompi miettiä yleisfiilistä, joka tässä tapauksessa ei ollut kovin imarteleva. En ole vähään aikaan kirjoittanut ihan näin kehnoa postausta yhdestäkään kirjasta, mutta toivottavasti tästä saa edes jotain irti...

* * * * *

 Julkaisuvuosi 2017

WSOY

359 sivua

Kirjastosta

Suomeksi

Lainaus, Risingshadow, kuva Goodreads

Cynthia Hand, Brodi Ashton & Jodi Meadows: My Lady Jane

Dedication 

For everyone who knows there was enough room for Leonardo DiCaprio on that door. And for England. We’re really sorry for what we’re about to do to your history.

Kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt My Lady Janen internetin englanninkielisissä kirjakuvioissa. Ja kuinka monta kertaa olenkaan jättänyt sen lukematta vaan sen takia, että tiedän, miten Lady Jane Greyn tarina menee oikeassa elämässä. Siitä huolimatta, että historian opiskelijana noin 90% ajasta menee ihmisten kurjuudesta lukemiseen, en silti kestä, jos sympaattiset hahmot kärsivät täysin epäreiluja kohtaloja. Kuten Jane Grey 1500-luvulla. Joten ymmärrätte varmaan, minkä takia myönnän olleeni hieman huolestunut, kun klikkasin auki Bookbeatin tarjoaman äänikirjan.

* * * * *

The comical, fantastical, romantical, (not) entirely true story of Lady Jane Grey. In My Lady Jane, coauthors Cynthia Hand, Brodi Ashton, and Jodi Meadows have created a one-of-a-kind fantasy in the tradition of The Princess Bride, featuring a reluctant king, an even more reluctant queen, a noble steed, and only a passing resemblance to actual history—because sometimes history needs a little help. 

At sixteen, Lady Jane Grey is about to be married off to a stranger and caught up in a conspiracy to rob her cousin, King Edward, of his throne. But those trifling problems aren’t for Jane to worry about. Jane is about to become the Queen of England.

* * * * *

Mutta fear not my friends! My Lady Jane on valehtelematta paras asia, mitä olen pitkään aikaan (lue: koskaan) lukenut. Kuten muistiinpanoissani asian ilmaisin: "ÖÖÖÖ HELP! PARAS. ASIA. IKINÄ!" Voin sanoa, että tätä postausta kirjoittaessa muistiinpanoistani ei ole turhan paljon apua. Kun äänikirja loppui, ensimmäinen ajatukseni oli: kenelle tätä voisi suositella. Niin paljon nautin siitä. Kaikki osaset loksahtavat paikoillensa niin täydellisesti.

Tudor-aika, fantasia ja huumori ovat yllättävän hyvä yhdistelmä. Ja tässä tapauksessa varsinkin huumori toimii. Goodreadsissa joku vastarannan kiiski väitti huumorin tuntuvan väkinäiseltä, mutta uskallan väittää vastaan. Kirjan tyyli on sellainen, ja nauroin ääneen pitkästä aikaa kirjaa lukiessa. Voisin lainata melkein jokaista lausetta My Lady Janessa. Vuoropuhelut ovat välillä niin hauskoja, että jouduin laittamaan äänikirjan pauselle vain miettiäkseni hetken aikaa kuulemaani. Enkä edes aloita kaikista sanaleikeistä, mitä sivuilla vilisi.

"Very funny, my lady. And that reminds me"---he pointed a finger at her---"no horse jokes."
He was making it too easy. "Ah, my lord, why the long face?"
"That's it!”
(…)“No horse jokes," he said.
"My lord, I apologize for the horse joke. If you put down the book---unharmed!---I will give you a carrot."
He brandished the book at her. "Was that a horse joke?"
"Neigh."
"Was that a horse joke?"

My Lady Janessa on itseasiassa yllättävän vähän hahmoja. Päähenkilöitä on ainoastaan kolme tai neljä, ja tärkeitä sivuhenkilöitä muutama enemmän. Mikä on vain hyvä, koska heihin ehtii kiintymään nopeammin. Vaikka pakko myöntää, että hahmot ovat kyllä niin absurdeja, että meinasin kuolla onnesta. Historiankirjoista tutut hahmot saivat hieman enemmän sisältöä, kun he eivät olleet enää hallitsijoita ja päätöksiä, vaan luonteen saaneita henkilöitä!

Kuten sanottu, My Lady Jane on historiallisiin tapahtumiin perustuva kirja. Jane Grey oli Englannin kuningatar, joka joutui keskelle Tudor-ajan välien selvittelyä. Hän ehti olla kuningattarena muutaman päivän. Jane Greyn aikana protestantit ja katolilaiset taistelivat uskonnollisesta vallasta Englannissa. Ja tätä faktaa ei olla unohdettu My Lady Janessa.
            Uskontojen sijasta asemastaan kamppailevat eläimiksi muuttuvat eδians:it (lausutaan ethians) sekä tavalliset ihmiset verities:it. Kaikki eivät hyväksy ethiansien olemassa oloa, ja kaikista radikaaleimmat haluaisivat hankkiutua heistä eroon lopullisesti, mikä toimii yhtenä kirjan keskeisistä juonistakin. En voinut kuin kiitellä, että historiallisesta tausta osattiin pitää niin ”uskollisesti” kiinni, ja maailma on rakennettu erinomaisen toimivasti. Vaikka muutenhan kyseessä on täysin vaihtoehtohistoriallinen teos, josta oikeastaan mikään ei ole niin kuin pitäisi.

Harvoin kommentoin äänikirjan lukijoita näissä postauksissa, mutta My Lady Janen lukijaa ei voi kuin kiitellä! Hänen lukemisensa lisää huumoriarvoa niin paljon, ja kirjan kerronta tyyli sopii luettavaksi todella hyvin. Ja koska kirjassahan vilisee popkulttuuriviittauksia jatkuvasti, kuunneltuna ne huomaa niin paljon helpommin. Meinasin itkeä onnesta, kun jossain vaiheessa Kaksin karkuteillä line: Frying pans, who knew! kantautui korviini
My Lady Jane on ehkä ovelin, hilpeyttä aiheuttavin kirja ikinä. Se on pikaisesti luettavaa kevyttä historiallista YA-fantasiaa, jonka olen tämän postauksen julkaisun aikaan ehtinyt lukemaan jo toisen kerran. Se hallitsee taitavasti historiallisen lähtökohtansa, muttei kuitenkaan pelkää ottaa vapauksia harhailla kauaskin lähtökohdistansa. Surullisesta taustatarinasta huolimatta My Lady Jane ei aiheuta synkkyyteen vaipumista ja kyynelehtimistä, ellei ilon kyyneleitä lasketa. En malta odottaa sarjalle jatkoa (seuraava kirja käsittelee ilmeisesti Brontën sisaruksia), joka on luvassa vasta ensi vuonna D:

Ei ole varmaan vaikea arvata, että ehdin hankkia tämän kirjan omakseni (kovakantisena!), ja rukoilen, että joku suomentaisi tämän, että myös englantia taitamattomat pääsisivät nauttimaan Janen ja kumppaneiden seikkailuista!

VINKKIVINKKI: Jos äänikirja-postaukseni innosti kuuntelemaan englanniksi YA-kirjallisuutta, niin tässä viihdyttävä

Because he was English and that's what the English do under stress: they drink tea.

* * * * * 

Julkaisuvuosi 2016

HarperTeen

491 sivua

Oma + äänikirja

Englanniksi

Becky Albertalli: Upside of Unrequited

Simon vs. Homo Sapiens Agenda (Suom. Minä, Simon, Homo sapiens) ihastutti huhtikuussa. Onnekseni löysin Becky Albertallin toisen kirjan, Upside of Unrequitedin Bookbeatista äänikirjana kesäkuun alussa, ja pääsin nauttimaan Simonin maailmaan sijoittuvasta tarinasta jälleen kerran!

* * * * *

Seventeen-year-old Molly Peskin-Suso knows all about unrequited love—she’s lived through it twenty-six times. She crushes hard and crushes often, but always in secret. Because no matter how many times her twin sister, Cassie, tells her to woman up, Molly can’t stomach the idea of rejection. So she’s careful. Fat girls always have to be careful. 

Then a cute new girl enters Cassie’s orbit, and for the first time ever, Molly’s cynical twin is a lovesick mess. Meanwhile, Molly’s totally not dying of loneliness—except for the part where she is. Luckily, Cassie’s new girlfriend comes with a cute hipster-boy sidekick. Will is funny and flirtatious and just might be perfect crush material. Maybe more than crush material. And if Molly can win him over, she’ll get her first kiss and she’ll get her twin back.

There’s only one problem: Molly’s coworker Reid. He’s an awkward Tolkien superfan with a season pass to the Ren Faire, and there’s absolutely no way Molly could fall for him. Right? 

 * * * * *

Upside of Unrequited on aikalailla Simon ja melkein jatko-osa. Vaikka tuttuja hahmoja ei kirjan sivuilla kävelekään, tuttuja nimiä näkee silloin tällöin, ja Simonin fiiliksen läsnäolo lämmitti suuresti sydäntäni. Ja kirja jatkaa myös samalla, mahdollisimman monia edustavalla linjalla Simonin kanssa, mikä on ainoastaan positiivinen (tosin odotettukin) yllätys.

Albertallin toisen kirjan juoni ei eroa kovinkaan paljon muista romanttisista YA-kirjoista, joita olen lukenut. Useasti ihastuva ujo tyttö tapaa pojan ja rakastuu; unohtamatta pientä hippusta kolmiodraamaa. Mutta toisin kuin söpöissä kesäromansseissa, Upside of Unrequited käsittelee samalla myös kehonkuvaa, ulkonäköpaineita, erilaisuutta ja kaksosten välistä dynamiikkaa, minkä vuoksi se kallistuu enemmän Rainbow Rowellin Fangirlin suuntaan ihan "vakavasti" otettavana YA-kirjana.

Kirjassa virkistävän tekee se, ettei se sijoitu ollenkaan kouluun. Normaalit käytävät, luokkahuoneet ja ruokalat ovat vaihtuneet lähijuniin, kotitalojen kellareihin ja työpaikalle. Henkilöt kuuluvat ehkä enemmän boheemeihin taiteilijapiireihin, kuin lukion klikkeihin. On siis mahdollista, että nuorten elämään kuuluu muutakin kuin koulu, eikä kaveriporukka välttämättä käy aina samaa koulua ja asu samassa naapurustossa.

Becky Albertallin kirjojen vahvuus on ehdottomasti hänen hahmonsa, ja miten monenlaisia ryhmiä he edustavat. Joukkoon mahtuu taiteilijoita, nörttejä, ujoja ja ulospäinsuuntautuneita, eri etnisyyksiä ja seksuaalisia suuntauksia, naiveja, kyynisiä ja romanttisia. Monen muotoista ja kokoista siis. Päähenkilö Mollyn sisko löytää elämänsä naisen, ja Molly huomaa ihastuneensa isokokoiseen, Taru sormusten herrasta fanittavaan Reidiin. Sekä flittailevaan, hauskaan hipsteriin Williin.  YA-kirjan naishahmon rakkauden kohteen ei siis vältämättä tarvitse olla pitkä, mallimainen ja urheilullisen lihaksikas lukion miespuolinen jalkapallotähti, kuten jo Simonissa osoitettiin.

Oli ihana palata takaisin Simon vs. Homo Sapiens Agenda-kirjasta tuttuun maailmaa ja Becky Albertallin helposti luettavan tekstin pariin. Mahdollisimman laaja kuvaus nuorista on vahvuus, jota kirjoihin kaivattaisiin lisää, jotta kaikkien olisi helppo samaistua hahmoihin. Näihin ehdottomasti on! Aina on vain positiivista, kun voi sanoa, että kirjan suurin ongelma on se, miten nopeasti se loppuu :D Odotan innolla jatkuuko sarja vielä useankin kirjan verran, ainakin yksi on tulossa lisää vuonna 2018.

* * * * *

2017
Balzer + Bray
336 sivua
Äänikirja
Englanniksi

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before

Kukapa ei rakastaisi kunnollista ya-kesäromantiikkaa? Kevyttä, kliseistä ja high school draamaa täynnä komeita urheilupoikia ja pikkumaisia ex-bestiksiä, nykyisiä vihanaisia? Koska ne ovat ainakin minun salainen intohimoni.

* * * * *

Sixteen-year-old Lara Jean Song keeps her love letters in a hatbox her mother gave her. They aren’t love letters that anyone else wrote for her; these are ones she’s written. One for every boy she’s ever loved—five in all. When she writes, she pours out her heart and soul and says all the things she would never say in real life, because her letters are for her eyes only. Until the day her secret letters are mailed, and suddenly, Lara Jean’s love life goes from imaginary to out of control.

* * * * *

To All The Boys I've Loved Before on YA-kirjailija Jenny Hanin saman nimisen trilogian ensimmäinen osa. Jo sen pastellinsävyinen etukansi kertoo millaiseen lukukokemukseen kannattaa varautua. Ja juuri sitä mitä on luvattu, saadaan myös oikein olan takaa, vaikka takakansi saattaa olla hieman harhaan johtava, jos minulta kysytään.

En tiedä tarjoaako Hanin kirja kovasti mitään uutta, mutta ainakin raikkaita vivahteita siinä on. Päähenkilö Lara Jean on puoliksi korealainen, kolmesta sisaruksesta keskimmäinen ja aina leipova lukiolainen, joka pitää askartelusta sekä kaikesta DIYhin (tee se itse) liittyvästä. Hän elää yhdessä sisariensa sekä yksinhuoltajaisänsä kanssa, ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa. Eihän Lara Jean kovinkaan paljoa eroa tavallisesta ya-romanssin sankarittaresta, mutta jokin hänestä tekee muistettavamman. Hänen yrityksiä saada lähetettyjä rakkauskirjeitä takaisin on ilo seurata, ja samaistuin paikoitellen liikaakin Lara Jeanin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Hieno juttu(ko?).

Pienenä spoilerina mainittakoon, että kirja tarjoaa herkullisen juonikuvion, eli esitetään seurustelevamme, mutta lopulta rakastutaan kuitenkin. Jos en ole koskaan maininnut, niin tämä on yksi suosikeistani romanttisissa tarinoissa, ja ahmin yleensä tähän kategoriaan liittyvät kirjat liiankin nopeaan tahtiin. Nyt varsinkin, kun Lara Jean ja hänen feikkipoikaystävänsä ovat ehkä söpöin pari genressä vähään aikaan, joiden tarinaa seurasi melkein kateellisena. (spoilerit ohi) 

Vaikka juoni saattaa olla kulunut ja sen vuoksi vähän hutera, mutta Jenny Hanilla on taito luoda persoonallisia ja pidettäviä hahmoja. Jopa kirjan mean girl on kiinnostava, eikä harvoin esiin tulevat sivuhenkilötkään jää varjoon tylsinä tai unohdettavina. Sarjan toisen osan jo lukeneena voin sanoa, että muutamat hahmot joiden merkityksen luuli olevan suurempi/pienempi, tulevat olemaan paljon isommassa roolissa kuin mitä osasikaan odottaa!

Kliseiden lisäksi kirjan huonoja puolia on Lara Jeanin vähäiseksi jäävä hahmokehitys. En huomannut, että hän olisi juurikaan kasvanut kirjan alun ja lopun välillä, mikä on harmillista. Monia "kasvattavia" tapahtumia täynnä olevasta kirjasta toivoo edes sen verran. Ja onhan teksti hyvin pastellinsävyistä koko ajan, eli jos harmaata realismia ja raskaita teemoja etsii, niitä ei täältä löydä.

Pidän ajatuksesta, että tämän tyyppinen romanttinen ya-kirja on venynyt trilogiaksi saakka, varsinkin, kun sen hahmoja seuraa mielellänsä. On myös hauska nähdä, minne edetään siitä pisteestä, mihin moni muu kirja päättyy. Samalla myös kaipaamani hahmokehitys saa vielä uuden mahdollisuuden ehkä! P.S. I Still Love You on minulla jo odottamassa bloggausvuoroa, ja toivottavasti vielä lämpimän sään aikana Always and Forever, Lara Jean, tulisi luettua loppuun.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2014

Simon Schuster Books for Young Readers

355 sivua

Englanniksi

Oma

Angie Thomas: The Hate U Give

The Hate U Give on varmasti yksi kevään kuumimmista YA-uutuuksista. Se on pysynyt The New York Timesin best seller listalla jo useamman viikon ajan, ja tuntuu, että se on tavoittanut ihmiset ympäri maailmaa. Niin kuin tavoitti minutkin, kun bongasin sen eräänä päivänä Bookbeatin äänikirjalistalta.

* * * * *

Sixteen-year-old Starr Carter moves between two worlds: the poor neighborhood where she lives and the fancy suburban prep school she attends. The uneasy balance between these worlds is shattered when Starr witnesses the fatal shooting of her childhood best friend Khalil at the hands of a police officer. Khalil was unarmed. 

Soon afterward, his death is a national headline. Some are calling him a thug, maybe even a drug dealer and a gangbanger. Protesters are taking to the streets in Khalil's name. Some cops and the local drug lord try to intimidate Starr and her family.

What everyone wants to know is: what really went down that night? And the only person alive who can answer that is Starr.

* * * * * 

Vuonna 2014 Yhdysvalloissa aseeto, Michael Brown kuoli tultuaan poliisin ampumaksi, minkä seurauksena tapahtumakaupungissa Fergusonissa mellakoitiin päiviä, ja jo aiemmin lanseerattu tunnuslause Black Lives Matter levisi laajemman yleisön tietouteen. Yhdysvaltalaisten poliisien mustaan väestöön kohdistama väkivalta on noussu tapauksen jälkeen osaksi kiihkeää julkista keskustelua, ja Black Live Matter-liike on toiminut myös inspiraationa Angie Thomaksen esikoisteokselle.

The Hate U Give (josta on tulossa suomennos nimellä Viha jota kylvät) on pysäyttävä YA-kirja. Siinä käsitellään häpeilemättömästi aihetta, jollaisiin harvemmin kohderyhmälle suunnataan. Ahmin äänikirjan kahdessa päivässä, sillä tarina on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava.

Starr on päähenkilö, jonka seuraaminen on kiehtovaa. Häntä haluaa kannustaa kirjan alusta saakka läpi ampumista seuraavien vastoinkäymisten. Kirjan keskeinen juoni liittyy niihin tapahtumiin, mutta samalla pääsee seuraamaan myös Starrin muuta elämää, kun hän tasapainottelee perheensä, koulun, muiden ihmissuhteiden ja traumaatisen kokemuksen kanssa. Tasapaino kaikken näiden kesken toimii, eikä pääteemat, kahden maailman välissä eläminen, rasismi ja poliisiväkivalta pääse hautautumaan tavallisen teinihötön keskelle.

Pidin erityisen paljon Starrin perheestä ja sen sisäisestä dynamiikasta. Hänen vanhempansa ja veljet ovat yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin itse päähenkilö, ja oman kiinnostavuuden mukaansa tuo Starrin valkoihoinen poikaystävä. Mikään ei ole parempaa, kuin se, että YA-kirjassa on tasapainoinen, välillä ehkä hieman "hullunkurinen" perhe, jossa kaikki kuitenkin ovat onnellisia. Ehkä juuri tämän kaltaisessa kirjassa perheen normaaliuus korostui vielä enemmän, sillä muuten kurjuus olisi saattanut mennä hieman yli rajojen.

Olen onnellinen, että kirja suomennetaan näin nopeasti, kun se edelleen on relevantti nopeasti vaihtuvien YA-kirjatrendien aikana. Ei ainoastaan siksi, että kyseessä on uskomattoman hyvä teos, mutta myös siksi, että sen avulla suomalaisten on ehkä helpompi ymmärtää, mistä Black Live Matter-liikkeessä on kyse, ja mitä poliisiväkivalta todella tarkoittaa. Elämme kuitenkin maassa, jossa poliisia arvostetaan ja järjestelmä koetaan läpinäkyvänä sekä luotettavana, minkä takia Yhdysvaltojen "mallia" voi olla hankalampi sisäistää pelkästään uutisten perusteella.

Kuten jossain päin internetiä sanottiin, jos aiot tänä vuonna lukea ainoastaan yhden kirja, lue The Hate U Give. Olen samaa mieltä. Se on tärkeä teos, joka on ansainnut saamansa huomion. Nyt kun  The Hate U Given lukemisesta on kulunut yli kuukausi, en muista siitä kuin positiivisia asioita, mikä kertoo mielestäni tarpeeksi Angie Thomaksen esikoisesta!

* * * * *

XXXXX

Balzer&Bray/Harperteen

Julkaistu 2017

Äänikirja

Englanniksi

Kuvaus, Goodreads

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Suomalainen fantasia on viime aikoina päässyt valloittamaan lukulistaltani yllättävän suuren osan. Kirjastossa uutuushyllyssä Kaarnan kätkössä osui silmiini ensimmäisen kerran, ja lopulta pyysin siitä arvostelukappaletta Myllylahdelta. Pituutta sillä ei juurikaan ole (viime aikaistan viisisataa sivuisten järkäleiden rinnalla ainakaan), ja uskalsin odottaa pikaista lukukokemusta tämän äärellä.

* * * * *

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän. 

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

* * * * *

Takakannestakin uskaltaa päätellä, että Kaarnan kätkössä, on taas hieman uutta suomalaista fantasiaa/paranormaalia kirjallisuutta. Suomalaista mytologiaa on hyödynnetty aiemminkin, mutta Sini Helminen on löytänyt uuden aiheen, jota ei vielä ole käsitelty. Enkä voi olla sen takia kehumatta kirjan kekseliäisyyttä. Puhtaasti suomalainen mytologia nuorten kirjoissa on aina mukavaa luettavaa, sillä siinä yleensä oppii paljon uutta, eikä kyllästymiseen saakka tarjottuja enkeleitä tai vampyyrejä tarvitse kestää taas yhtä kirjaa lisää.

En ole varma vakuuttiko päähenkilö Pinja minua aivan täysin puolellensa, vaikken osaakaan ihan tarkkaa määritellä, mikä hahmossa jätti kylmäksi. En tiedä luinko häntä hieman liian kriittisesti, ja tulkitsin kaiken ylidramaattiseksi teiniangstiksi, sillä kieltämättä kirjan alun erossa ja itsesäälissä uiminen hieman siltä vaikuttaa. Epäilyväisyyteni heijastuu sitten koko loppukirjan lukukokemuksissa.
Pinja on kirjan hahmoista ainoa, johon todella ehtii tutustumaan. Ehkä sivumäärästä ja vauhdikkaasta tarinasta johtuen moni tärkeämmistäkin sivuhenkilöistä jää vähän turhan vähälle huomiolle. Virvestä saa sentään vähän paremman kuvan, mutta muuten tuntuu, että kirjassa on Pinja ja kourallinen sivuhenkilöitä.

Ilokseni kirjassa on paljon viittauksia popkulttuuriin. Ne tarjoavat jonkinlaista löytämisen iloa, kun pääsee tajuamaan mihin kirjaan tai elokuvaan on viitattu. Muutenkin Helminen onnistuu kirjassaan tavoittaamaan nuorten elämää yllättävän onnistuneesti. Ei ainoastaan Twilight- ja Harry Potter-viittausten avulla, mutta myös esimerkiksi Pinjan suhtautuminen kesätöihin tai maalle arestiin joutumiseen on tuttua varmasti yhdelle jos toiselle. Jälkimmäinen varsinkin, jos on henkeen ja vereen kaupunkilainen, mutta joutunut kokemaan pitkät kesät isovanhemmilla tai mökkeillessä.

Hieman nuorempi yleisö voisi nauttia tästä kirjasta enemmän, ja sen pituuden uskoisi houkuttelevan vähän kokemattomampiakin lukijoita äärelleen. Kuten sanottu, se on kuitenkin kekseliäs aiheeltaan, ja pidin siitä, että tyttö tapaa pojan aseltelma on vaihtunut tyttö tapaa tytön asetelmaan. On hauskaa, että asiaa käsitellään enemmän sivujuonena, juuri tällaista tarvitaan fantasiakirjallisuuteen enemmän.

Olen edelleen vähän sen rajoilla, onko Kaarnan kätkössä mieleiseni kirja, vai jäikö se kokemuskena enemmän meh puolelle. Sarjan seuraavassa osassa seurataa uutta päähenkilöä, mikä sai kiinnostukseni heräämään. Voi olla, että vaikka ensimmäinen osa ei vielä ihan täysin vakuuttanut, tulen silti palaamaan sarjan pariin myöhemmin.

* * * * *

XXX½
Kustantaja Myllyrinne
Vuosi 2017
Kustantajalta
Suomeksi

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

Kaikki kaikessa on jälleen yksi kirja lisää listassa "kirjat, joita on pitänyt lukea vaikka kuinka kauan, mutta joita koskaan ei muista hankkia käsiinsä". Ja jälleen yksi kirja, jonka luen koskan se on suomennettu nyt kun siitä tulee elokuva. Viime aikaisten kokemusten perusteella kyseessä olisi voinut olla hitti tai huti. Lopulta kallistuin kuitenkin positiivisemman puolelle. (Kirjan elokuvakannet eivät oikein jaksa viehättää, mutta olen pahempiakin nähnyt ihan lähimenneisyydessä.)

* * * * *

Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle ja elää oman kotinsa suojissa, kuin kuplassa. Olly on poika, joka muuttaa naapuriin ja Maddyn sydämeen.

* * * * *

Kaikki kaikessa on vähän erilainen YA-romanssi. Tosin ei kamalasti. Se kulkee mukavasti John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen viitoittamaa tietä, jossa vakavaa sairautta sairastava päähenkilö saa elämäänsä uutta sisältöä ja ongelmia tavattuaan unelmiensa prinssin. Tavallisten syöpätarinoiden joukkoon on Yoonin esikoisen myötä eksinyt myös SCIDiä (Severe Combined Immunodeficiency) sairastava hahmo. Tässä täytyy kuitenkin muistuttaa, etteivät Tähtiin kirjoitettu virhe ja Kaikki kaikessa ole muuten kovinkaan samanlaisia kirjoja.

Kaikki kaikessa ilahdutti monessakin asiassa. Ensinnäkin päähenkilö Maddy on 18-vuotias. Kerrankin. Yleensä tällaisia kirjoja tähdittää 16-vuotiaat lukion ykkösluokkalaiset (jotka myöhemmin rakastuvat abiin), ja oli mukava lukea hieman oman ikäisempien elämästä.
Toisekseen kirja on nopeasti luettava, ja se sisältää tekstin lisäksi piirrustuksia, ja pätkiä Maddyn Tumblr-blogista, sekä muista merkittävistä "dokumenteista", kuten sähköposteista.

Joissain kohdissa kirja kärsii uskottavuuden puutteesta, mutta se imi mukaansa, eikä epäkohtia ehtinyt miettimään ennen kansien sulkemista. Tarinan käänne on yksi näistä. Tavallaan se on odotettavissa oleva, ja ihan toimiva, mutta toisaalta, kyseenalaistan sen siitä huolimatta, juuri uskottavuuden takia. Samaan tapaan kuin Maddyn ja Ollyn pelottavan vähäisen viestittelyn. Ehkä kirjaan on "valittu" viesteistä vaan kaikista oleellisin, mutta milleniaalina en usko, että 18-vuotiaat tyytyisivät ainoastaan muutamaan viestiin illassa. Täysin vieras konsepti ainakin minulle.

Kaikki kaikessa on pääasiassa raikas ja kevyt YA-romanssi, jonka on luultavasti lukenut aiemminkin, mutta joka ei silti tunnu arvokkaan ajan haaskaukselta. Siinä on ihana kevyt tunnelma, ja elokuvan trailerin katsottua, kirjaa lukiessa voi tuntea kesäisen tuulen, joka illalla tarttuu hiuksiin ja puhaltaa vihreässä puutarhassa. Eli jos kesäinen nuorten aikuisten romantiikka inspiroi, Kaikki kaikessa sopii siihen tarkoitukseen.

* * * * *
XXX
Everything, Everything
Tammi
2017
Kustantajalta
Suomeksi

Elina Pitkäkangas: Kajo

Sopiiko, jos unohdetaan vampyyrit ja muut pakolliset olennot joita nuortenkirjoissa on esiintynyt Twilightista saakka, ja kaikki kirjoittavat ainoastaan ihmissusista (no ehkä noidat/velhot hyväksytään)? Koska kun luulin, että Kuura (postaus *klik*) on hyvä, niin Kajo ylitti kaikki odotukseni. En lupaa täysin spoileritonta postausta, sillä olen odottanut monta viikkoa päästäkseni purkamaan tuntojani tästä.

* * * * *

18-vuotias Inka Lavaste on onnistunut suojelemaan perhettään, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan hirvittävän hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Voiko poika olla yhä hengissä? Kun lykantropian torjumiseen erikoistunut Jahti kiristää turvallisuussäännöksiään, ei Inka kykene enää pakenemaan tekojensa seurauksia. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia? 

* * * * *

Kajo on Elina Pitkäkankaan trilogian toinen, eli melkein viimeinen osa (kyynelehtivä emoji tähän). Olen sijoittanut ehkä hieman liian paljon tunteita tämän kirjan lukemiseen, sillä vaikka siitä on kulunut jo kohta kaksi kuukautta, en edelleenkään ole päässyt yli kaikista suurimmista tapahtumista.

Kajo on Kuuran tapaan tapahtumarikas kirja, ja kaipaamaani tasapainoa toiminnallisten kohtauksien sekä hieman rauhallisemman jutustelun välillä on enemmän tässä toisessa osassa. Siitä huolimatta tunnelma on edelleen tiivis, ja kirja on juuri sellainen, joka täytyy ahmia yhdeltä istumalta.
Kertojien Inkan ja Aaronin "hajaannuttaminen" eri paikkoihin, ja tarinan kertominen heidän näkökulmistaan tuo sekä monipuolisuutta että syvyyttä kirjan tapahtumiin.

Hahmoja oppii tuntemaan paremmin, ja aikaisemmin ärsyttävätkin piirteet saavat selityksenä. Erityisesti Inka tuntuu kasvaneen hahmona, ja huomasin pitäväni hänestä ja hänen motiiveistaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. On hauska seurata, miten ensimmäisen osan tapahtumat vaikuttavat eri hahmoihin, ja miten kukin omalla tahollansa niitä käsittelee. Melkein heti alussa paljastuvat juonenkäänteet tuovat tähän omat esteensä, mikä on vielä herkullisempi lisä tähän.

(Seuraavaksi spoilereita, lue omalla vastuulla) Ensimmäisessä osassa sydämeni mukanaan vienyt, ja tuhonnut, hahmo oli ehdottomasti Matleenan isoveli Leo, joka pysyi Kajossa hyvin kuolleena. Tosin pienen pieni toivon siemen onnistuttiin istuttamaan sekä Matleenan että minun mieleeni siitä, että ehkä näin ei olisikaan. En uskalla odottaa Jon Snowmaista kuolleista nousemista, mutten voinut estääkään salaista haavettani tästä. Muuten itkinkin sitten silmäni päästä, joka kerta kun hahmo edes mainittiin. Kiinnyn välillä ehkä vähän liikaa joihinkin hahmoihin.(Spoilerit ohi)

Onneksi Kuurassa koetut hahmomenetykset korvaantuivat yhtä pätevällä vahvistuksella, kun mukaan jolkotti ihmissudet Väinö, Alexander, Ronja ja Tuuli, sekä Werecaren johtohahmo Jatta. Kukaan uusista sivuhenkilöistä ei korvaa vanhoja, syrjään jääneitä hahmoja samanlaisuudellaan, vaan mukaan tulee kourallinen uusia kiinnostavia persoonallisuuksia. Mukavana lisänä toimii se, ettei kaikki heistä ole juuri ja juuri täysi-ikäsiä, vaan mukaan mahtuu monenmoisia henkilöitä.

Jos Kuura yllätti minut synkällä lopullansa, Kajo jatkaa yhtä armottomalla linjalla, tällä kertaa koko matkan alusta loppuun saakka. Kaiken YA-romantiikan rinnalla kaipaan aina välillä jotain vähän verisempää ja väkivaltaisempaa, ja sitähän Kajo kyllä tarjosikin.

Ilokseni voin todeta, että pitkästä aikaa sarjan toinen osa on ollut vakuuttavampi kuin ensimmäinen, varsinkin, kun se ensimmäinenkään ei ollut huono! Sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä piiiitkä aika, ja siihen saakka pitäisi pysyä jotenkin nahoissansa, mikä tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Kuten varmasti näkee, tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin ihan hirveästi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät saa järkevää jäsennettyä muotoa innostuksestani johtuen. Lukekaa, en voi kun suositella!

* * * * *

XXXXX

Myllylahti

2017

Kustantajalta

Suomeksi

Kuva minä, lainaus Myllylahti

Victoria Aveyard: Lasinen miekka

Viime syksynä sain vihdoin luettua Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarjan ensimmäistä osan (Punainen kuningatar), jonka ahmin yllättävän nopeaan tahtiin syyskuun alussa. Silloin sarja vakuutti, ja vaikka kliseiltä ei vältytty, huomasin kuitenkin viihtyväni kirjan parissa. Ja ilokseni sarjan toinen osa julkaistiin jo tänä keväänä. Vaikka olen huono jatkamaan sarjoja, innostuin kuitenkin lukemaan tämän jatko-osan! 

*****

Kostonhimoinen prinssi Maven on kruunattu Nortan kuninkaaksi ja hän on päättänyt napata Maren. Ajojahdin kiihtyessä Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia punahopeisia vapaustaistelijoita avukseen. Samalla hän joutuu kohtaamaan sisällään kuohuvan pimeyden. Onko hän muuttumassa samanlaiseksi hirviöksi kuin hopeiset vastustajansa? Ovatko petokset ja vääryydet kovettaneet hänen sydämensä? Vallasta syrjäytetty prinssi Cal, Mavenin isoveli, seuraa Maren mukana, eivätkä Maren tunteet häntä kohtaan ole sammuneet. 

*****

Punainen kuningatar oli nostanut odotukseni ehkä aavistuksen liian korkealle, ja odotin Lasiselta miekalta lähes yhtä hyvää suoritusta kuin edeltäjältäänkin. Ihan oikeasti uteliaana halusin tietää, mihin tuttujen hahmojen tiet vievät edellisen teoksen päätöksen jälkeen. Lasinen miekka jäi kuitenkin ensimmäisestä jääneen hyvän fiiliksen jalkoihin, enkä onnistunut löytämään oikein samanlaista lukuflowta tällä kertaa. 

Yksi isommista kompastuskivistä omalla kohdallani Lasista miekkaa lukiessa oli se, etten muistanut läheskään tarpeeksi Punaisen kuningattaren lopusta. Muistin viimeisen sivun, ja melkein lopun, mutta välin tapahtumat eivät piirtyneet mieleeni millään. Sen takia sain kirjaa lukiessa kummastella kerran jos toisenkin, kun tapahtumiin viitattiin eikä mieleen millään tullut mistä nyt puhuttiin. Tosin tästä ei kirjaa voi oikeastaan syyttää. Itseasiassa tarina tuntui loogiselta jatkolta siihen, miten edellinen päättyi ja periaatteessa se on helppo liittää aiempiin tapahtumiin. Jos muisti seurata niitä tarpeeksi tiiviisti.

Lasinen miekka on mukavan vauhdikas kirja, joka sisältää mielestäni juuri sopivan annoksen toimintaa ja selittämistä. Henkilöiden väliset suhteet tulevat selviksi, ja jonkinmoista kehitystä on havaittavissa. Kirjailija on onnistunut kirjoittamaan monipuolista kuvausta. Sitä ei "tuputeta" lukijan mieleen, mutta se on elävää ja tavallaan elokuvamaistakin.

Ensimmäisestä kirjasta tutut päähenkilöt, Cal, Mare, Kylor ja Maven ovat ehkä himpun verran hankalasti tavoitettavia hahmoja tässä toisessa osassa. Päähenkilö Mare on kirjassa etäinen, tylsä ja rasittava turhan usein, enkä jaksanut sympatisoida hänen kamppailujaan ylimääräisen valittamisen ja surkuttelun takia. Samaan aikaan hän on hyvin Katnissmäinen, vastoin omaa tahtoaan sankariksi/vastuuasemaan nouseva teinityttö, josta on helppo pitää. Vaikka tarkoituksena on varmasti pyrkiä esittämään vallan ja vastuun mukanaan tuomat plussat ja miinukset, ne tuodaan esille vähän liian ilmeisesti Maren kohdalla.

Prinssiveljekset Cal ja Maven olisivat saaneet olla kirjassa enemmän läsnä. Vaikka Mare ja Cal kulkevat koko ajan yhdessä, välillä tuntui, ettei toista miespäähenkilöä oikeastaan ollut. Ja silloinkin kun on, hän muistuttaa vähän liian paljon Brooding YA hero Twitter-tilin sankaria. Toisaalta eipä Kylorkaan ansaitse hymypoikapatsasta tai vuoden tsemppari palkintoa käytöksellään. Huomasin pyöritteleväni silmiäni vähän liian usein hänen avatessaan suunsa kirjan sivuilla.

Lasinen miekka on ihan ok jatko-osa vähän paremmalle ensimmäiselle osalle. Päähenkilöt, joista pidin aiemmin, tuntuivat silloin tällöin rasittavilta. Se kuitenkin eteni vauhdikkaasti, ja tapahtumat tuntuvat loogiselta seuraamukselta Punaisen kuningattaren päätökselle. Silti turhaa selittelyä olisi voinut hieman karsia pois, koska Lasinen miekka tuntuu ehkä viisikymmentä sivua liian pitkältä. Varsinkin, kun kyseessä on sarjan toinen osa, joka ei yleensä ole aivan yhtä vauhdikas tai mielenkiintoinen kuin ensimmäinen tai viimeinen osa sarjasta. Loppuun pakollinen maininta suomennoksen kannesta, joka on mielestäni aivan erityisen kaunis!

* * * * *

XXX
Glass Sword
Kustantaja Harper Teen (Suom. Aula & Co.)
Julkaisu vuosi 2016 (Suom. 2017)
Kustantajalta
Suomeksi
Kuva minä, kuvaus Aula & Co.

Lauren Kate: Langennut

Langennut on pölyttynyt kirjahyllyssäni monta vuotta englanninkielisenä versiona. Kun ostin sen, olin ihan innoissani aloittamassa uutta jännittävältä kuulostavaa sarjaa, mutten koskaan saanut aloitettua sitä kunnolla. Sitten kuulin elokuvasta, ja vähän myöhemmin kirjan suomentamisesta. Siispä päätin vihdoinkin lukea yhden ikuisuusprojekteistani pois hyllystä.

* * * * *

Luce Pricen epäillään sytyttäneen lipalon, jossa hänen poikaystävänsä kuoli, ja rangaistukseki hän joutuu tiukan vartioinnin sisäoppilaitokseen, missä kaikki muut oppilaat vaikuttavat sosiopaateilta. Uudessa koulussa Luce kohtaa Danielin, arvoituksellisen, etäällä pysyttelevän pojan, joka vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti. 

Luce haluaa selvittää Danielin mysteerin hinnalla millä hyvänsä. Totuuden tavoittelu vie hänet osalliseksi sielua ravistelevaa draamaan, eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää.

* * * * *

Uskon, että olisin säästynyt paljolta, jos en olisi koskaan lukenut tätä kirjaa. Onnekseni sen lukemiseen ei mennyt kamalasti aikaa, joten menetetyt minuutit eivät satu niin paljoa. Saattaa kuulostaa karkealta, mutta en onnistunut millään löytämään positiivista nuottia, jolla aloittaa tätä postausta.

Langennut on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2009. Se oli vuosi, kun Uusikuu tuli elokuviin, Nälkäpelin toinen osa Vihan liekit ja Cassandra Claren Lasikaupunki ilmestyivät. Kuten myös Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli, sekä Kami Garcian ja Margaret Stohlin Lumoava kirous. Yön talo sarjassa oltiin jo viidennessä osassa, eikä Percy Jacksonkään ollut vielä päättynyt. Ja Harry Potter elokuvia oli luvassa vielä kaksi. Elettiin siis sitä Potter/Twilight-hypen aikaa, kun enemmän tai vähemmän legendaariset YA-sarjat olivat edelleen kesken, ja synkistelevät vampyyrit se juttu.

Valitettavasti tämä on läsnä halki jokaisen Langenneen sivun. Ymmärrän, että se on suomennettu, kun elokuva on vihdoin päätetty saada valmiiksi, mutta onhan kyseessä tuskaisen vanhentunut juoni ja käytetyt kliseet. Sisäoppilaitos, kurjaa elämää elävä mustiin pukeutuva päähenkilö, ja vihamielisesti häneen suhtautuva, mystinen, mököttävä ja kidutettu päähenkilömies. Ei mitään, mitä en olisi lukenut aiemmin.

Siinä missä täysin väärä suomentamisajankohta lähinnä surettaa, muut tekijät ainoastaan raivostuttavat. Valehtelematta ja liioittelematta uhkasin yhdessä kohtaa polttaa koko kirjan. Päähenkilö Luce on ehkä sietämättömin päähenkilö pitkään aikaan. Hän on se erityinen lumihiutale, joka ui ainoastaan perhosuintia, josta koulun kuumimmat pojat kilpailevat, ja jolla ei ole muuta kiinnostuksen kohdetta kuin Daniel, tarinan the mies. Joka näyttää hänelle keskisormea heidän ensimmäisellä kohtaamisella. Hurmaavaa.

Lucen lisäksi muutkin hahmot ovat niin yksiulotteisia, että paikoitellen huomasin tuijottavani tyhjää A4:sta kiinnostuneempana. Ensisilmäyksellä rakastuminen, ja Lucen pelottavan pakkomielteinen vainoaminen tekevät kirjasta välillä jopa surkuhupaisan. Ellei se olisi noin 90 prosenttia koko kirjan sisällöstä, mikä tekee siitä lähinnä kiusallisen. Kirjan konfliktikin jää lopulta niin värittömäksi, että meni hetki, ennen kuin edes tajusin sen tapahtuvan. Kohdat, joiden oli tarkoitus herättää tunteita eivät saaneet edes hetkeksi pysähtymään: Ai tällainen juonenkäänne, jaahas. Eikä asiaa parantanut se, että Lucekaan ei juuri tapahtumista hetkahda. Bellakin oli järkyttyneempi ymmärtäessaan Edwardin olevan vampyyri. Luce vain menee hyvällä fiiliksellä virran mukana, kunhan saa unelmiensa miehen.

Luin kirjaa sekä suomeksi että englanniksi, ja voin todeta, ettei Lauren Kate ole huono kirjoittaja. Tarina kulkee hitaasti, mutta varmasti eteenpäin, ja jotain valonpilkahduksiakin välillä on havaittavissa. Sivuhenkilöissä on muutama kiinnostavakin persoona, joihin ei valitettavasti pääse tutustumaan tarkemmin. Isojen muutosten jälkeen kyseessä olisi voinut olla lupaavakin sarja, koska sen idea on periaatteessa ihan hyvä. Suomennoksessa sanaa "kundi" olisi voinut käyttää vähemmän, mutta muuta ongelmaa en oikeastaan nähnytkään sillä saralla. Kääntäjillä kun on rajatut vapaudet toimia.

Suurin ongelmani kirjan kanssa on kuitenkin äärimmäisen pieni, mutta paljon kertova yksityiskohta. Luce joutuu liikuntatunnilla uimaan kahdeksan kierrosta olympiamittaisessa altaassa, mikä tarkoittaa neljääsataa metriä. Ja hän ui koko matkan perhosta, ilmoitettuaan ensin, että perhosuinti on nopein uintitapa, jos tekniikan hallitsee. Itkin vähän, koska se ei ole missään tapauksessa nopein tapa uida (toiseksi nopein kyllä mutta silti, kestäisi kolme sekuntia Googlata pitääkö tämä väite tosiaan paikkaansa). Perhosuinnin valinta kertoo Katen tarpeesta tehdä Lucesta niin erityinen ja omalaatuinen hahmo kuin mahdollista. Hän kauhoo majesteettisesti monta sataa metriä perhosta huonosti istuvassa, ei seksikkäässä uimapuvussaan, kun muut räpiköivät säälittävästi koiraa yrittäen olla hukkumatta. Mikä ärsytti sekä uintiurheilu intoilijana että lukijana.

Langennut on mitä ilmeisemmin aikansa tuote, ja olisin toivonut sen pysyneen vuosikymmenen vaihteessa. Se on kirja, joka käyttää kaikki vanhimmat YA-kliseet, ja joka sai minut suuttumaan niin monella tasolla, että jouduin pitkästä aikaa hillitsemään itseäni postausta kirjoittaessani. Luvattua sielua ravistelevaa draamaa ei ollut, ja kirjan paranormaalit elementit ohitettiin lähinnä sivulauseessa. Surullista on se, että yksinkertaisilla parannuksilla tässä olisi ollut potenttiaalia. Jos päähenkilöitä voidaan vertailla Twilightin päähenkilöihin, pitäisi jonkun hälytyskellon soida. Valitettavasti niin ei ilmeisesti käynyt tässä tapauksessa.

* * * * *

XX
Fallen
Corgi Childrens (Suom. WSOY)
Julkaisuvuosi 2009 (2007)
Kustantajalta
Suomeksi
Kuva minä, kuvaus WSOY

Veronica Roth: Viillot

Cassandra Clare ja Veronica Roth olivat lukioaikana suosikkikirjailijoitani. Ahmin melkein koko Mortal Instruments-sarjan viikossa, ja Outolintuni on niin nuhjaantuneen näköinen nykyään, etten voi olla rakastamatta sitä. Joten miksi en olisi ollut innoissani, kun kuulin, että Roth on kirjoittanut uuden kirjan, ja että se suomennetaankin!

* * * * * 

Cyra on Shotetia hallitsevan julman tyrannin sisar. Hänellä on erityinen kyky, lahja joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen veljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. 
Akos veljineen kaapataan Shotetiin rauhaa rakastavasta Thuvesta. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. 

* * * * *

Siinä missä Outolintu on meidän maailmaamme sijoittuva dystopia, Viillot on täysin vieraaseen galaksiin sijoittuva fantasia. Viimeaikaisista uutuuksista se muistuttaa yllättävän paljonkin muutamaa eri kirjaa. Itse näin Viillot tavallaan sekoituksena Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta sekä Sabaa Tahirin An Ember in the Ashesia. Vilahtipa mielessäni myös Veronica Rossin Halki ikiyön. Ilokseni voin todeta kuitenkin, että nämä kaikki kirjat erottavat toisistaan, ja Viillot esiintyy ehdottomasti omaksi edukseen vertaistensa joukossa. 

Kirjan sisäsivulta löytyy piirrett kartta galaksista, johon tapahtumat sijoittuvat. Kartat kirjoissa toimivat joka kerta niin hyvin. Kuten tälläkin kerralla. Koska maailman rakentaminen jäi ehkä vähän alkutekijöihin ja pintapuoliseksi kirjassa, kartta auttoi edes vähän ymmärtämään miten asiat maantieteellisesti toimivat. Tosin on harmillista, että ensimmäinen osa ei tarjonnut kaikkiin kysymyksiin vastauksia, mitä maailman järjestykseen tulee. Silti, Roth on onnistunut luomaan kiinnostavan maailman, jossa on monta erilaista kulttuuria. Perinteiden, omien kielien ja uskomusten vuoksi Viillot vaikuttaa hiotulta kokonaisuudelta, ja ilahduttaa lukijaa, kun kansat eivät mene helposti sekaisin. 

 Yllätyin positiivisessa mielessä myös kirjan hahmojen monipuolisuudesta. Pidin molemmista päähenkilöistä, vaikka muutamiin YA-kliseeseen tässäkin kirjassa langettiin. Ehkä eniten tällainen on päähenkiönainen Cyra, joka on ehkä hieman geneerinen soturityttö, joka ei turhaa tunteile ja on väärinymmärretty ja hyväksikäytetty hahmo, joka ei tarvitse ketään selvitäkseen. Kuten sanottu, pidin hänestä hahmona kuitenkin, joten lukuun ottamatta näitä hieman kuluneita ominaisuuksia Cyrakin olisi todella hyvä hahmo. Päähenkilömies Akos sen sijaan ilahdutti erilaisuudellaan. Hän on kotoisin Thuvesta, ja selvästi Cyraa herkempi hahmo, mitä YA-miehet eivät välttämättä kovin usein ole. Mutta hauskaa, että sukupuoliroolit ovat tavallaan vaihtuneet tässä kirjassa! Vierastin vähän ajatusta kirjan romanssista, koska se tuntui jossain määrin pakotetulta, ja kaiken päähenkilöiden kohtaaman kurjuuden jälkeen ystävyys olisi voinut toimia paljon paremmin.

Kirjassa on myös muutama muu elementti, jotka eivät enää jaksa oikein innostaa. Ensimmäisenä näistä on viime aikoina enemmän ja enemmän pakolliseksi muodostunut kirjan pahikseksi päätyvä sisarus, joka ei välttämättä olekaan päähenkilön biologinen sukulainen. Tätä on ollut lukemissani kirjoissa epänormaalin paljon, ja alan nyt jo kyllästyä siihen, vaikka hahmo olisi muuten miten hyvin kirjoitettu tahansa. Eikö kellään enää ole normaaleja sisaruksia? Toinen on tämä scifi fantasia genre, jossa on avaruusseikkailua ja modernia maailmaa, mutta se ei sijoitukaan meidän maailmaan. Koska scifi ei ole muutenkaan suosikkini, sen yhdistäminen fantasiaan ei vaan toimi. Ja kolmantena on ainaiset kapinat ja vallankumoukset. Tai niiden suunnittelu. Eikö konfliktiksi keksitä enää mitään muuta? 

En voi olla mainitsematta kirjan kantta, joka on jotenkin erityisen silmää miellyttävä. Kävin ihastelemassa myös englanninkielistä versiota, joka on vielä asteen "kalliimman" näköinen, kuin suomennoksen. Johtunee kansipapereista, ja kohokirjaimista. Ja pidin jostain syystä paljon kirjan nimestä niin suomeksi kuin englanniksikin. Viilloilla on erityinen merkitys Cyran Shotetista tulevan kansan keskuudessa, missä viillot ihossa kuvastaa jokainen tapettua henkilöä. 

 Viillot on ehdottomasti viihdyttävä ja mukaansa tempaava YA-sarjan aloitus. Se on vauhdikas ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jota oli vaikea laskea käsistään, kun vauhtiin pääsi. Kahden kertojan välillä tasapainotteleminen onnistuu pääasiassa hyvin, vaikka olisin kaivannut hieman enemmän Akoksen näkökulmaa kirjan tapahtumiin. Viillot sytytti halun lukea Outolinnun uudelleen, jotta näkisi onko Veronica Roth kehittynyt kirjoittajana. Vaikken jäänyt välttämättä kaipaamaan sarjan jatko-osaa, mutta luultavasti jos muuta lukemista en keksi, niin miksipä ei. 

* * * * *

XXXX
Carve the Mark
HarperCollins (suom. Otava) 
2016 (suom. 2017) 
Kustantajalta 
Suomeksi 
Sivuja 428 
Kuva minä, Lainaus RisingShadow

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Ottaen huomioon, miten paljon pidin tästä kirjasta, tätä bloggausta on kyllä saanut odottaa. Oonko ihan normaali on pyörinyt päässäni useaan otteeseen ihan yllättäenkin. Kuulin siitä alkukeväästä paljon hyvää ympäri kirjablogeja, joten päätin itekin tarttua tähän kirjasarjan aloitusosaan.

* * * * *

16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään?

* * * * *

En tiedä voiko kirjaa kuvata sanalla raikas, mutta sitä Oonko ihan normaali kuitenkin on. Uskallan sanoa itseäni jo jossain määrin kokeneeksi nuorten kirjallisuuden lukijaksi, ja uskallan myös väittää, että Oonko ihan normaali on jotain ihan erilaista. Tällä en välttämättä tarkoita, että se on tajunnanräjäyttävä tulevaisuuden klassikko (tosin sen pitäisi olla), mutta siinä on niin paljon kaikkea sellaista, mitä nuorten kirjoissa on harvoin.

Oonko ihan normaalin keskeisimmäksi teemoiksi nousevat ystävyyssuhteet, sekä mielenterveysongelmat. Ei kuulosta kovin uniikilta eihän?
Mutta Holly Bourke on kirjoittanut niistä aivan uudella tavalla. MIelenterveysongelmista kärsivä Evie ei ole masentunut tai anoreksinen, hän ei murhaa ketään skitsofrenian tai psykoosin nimissä, vaan on OCD:stä parantuvat teini, joka haluaa elää normaalia elämää. Normaalisti mielenterveysongelmia kuvataan kirjoissa pitkälti masennuksen, anoreksian tai harhojen kautta, joka luo melkein väistämättä synkän tunnelman heti alkuunsa. Kaikki tuntuu menetetyltä, ja oman mielen koukerot painavat syvälle maan sisään. Evien kamppailu kohti normaaliuutta on paikoitellen raastavaa, mutta myös täynnä onnellisia hetkiä ja uusia kokemuksia sekä toivoa.

Ystävyys ohittaa Oonko ihan normaalissa sen perinteisen rakkaustarinan. Evie löytää kirjan alussa uudet ystävänsä Amberin ja Lottien, ja kirjan edetessä he julistautuvat ylpeinä vanhoiksi piioiksi, ja omien sanojensa mukaan valtaavat termin positiiviseen käyttöön. Oonko ihan normaali on ehdottomasti feministinen kirja, ei ainoastaan Vanhojen piikojen feminististen kokousten takia, vaan myös siksi, että siinä keskitytään juuri tyttöjen väliseen ystävyyteen. Niin monessa suositussa nuorille ja tytöille suunnatussa kirjassa naispuolinen päähenkilö on vailla naispuolisia ystäviä. Mutta tästä kirjasta niitä löytyy. Kuten myös tyttöjen välistä solidaarisuutta, ja feministisiä huomioita yhteiskunnasta.

Huomasin ärsyyntyväni paikoitellen Evien käytöksestä, kuinka hän oikeutti niin monta asiaa normaaliuuden tavoittelulla, tai ohitti tekojensa seurauksia sairautensa avulla. Ja joka kerta, kun tämä tapahtui, tunsin pienen syyllisyyden piston sisälläni. Koska tiedä kyllä, ettei se aina ole vaan niin yksikertaista. Ja juuri tämän vuoksi mielenterveysongelmien esiintuominen laajemmin kaikissa asiayhteyksissä on tärkeää. Että ihmiset, jotka eivät niistä kärsi, ymmärtäisivät paremmin miten ne toimivat.

Teknisesti Holly Bourne on rakentanut ihanan monipuolisen kirjan. Hänen kirjoitustyylinsä on virkistävää, ja mielestäni nuoret tavoittavaa. Ei tule sellaista oloa, että täti yrittää nyt olla cool, vaan oikeasti ollaan kohdeyleisön kanssa samoilla aalloilla. Hahmoihin kaipasin paikoitellen hieman kiintymispintaa; joissain kohdissa he tuntuivat hieman etäisiltä. Ja viime aikaisten lukukokemusteni tapaan myös tässä kirjassa kaikilla tuntuu olevan vähän kurjaa.

Oonko ihan normaali on monipuolinen ja moderni kokonaisuus, jossa nuorten (naisten) maailmaan luodaan aiempaa laajakatseisempi silmäys. Hahmot kohtaavat realistisia ongelmia ja löytävät niihin realistisia ratkaisuja eläessään suhteellisen realistisia elämiänsä. Vaikka kuinka juhlisin ystävyyden korostamista, jäin silti kaipaamaan ihan vähän sitä rakkaustarina-aspektia. Sen kuitenkin löytää niin monesta muusta kirjasta, että jo pelkästään feminismin takia annan senkin anteeksi. Jään enemmän kuin innoissani odottamaan sarjan seuraavaa osaa, ja vannon, että tulen jatkamaan näiden kirjojen parissa sarjan loppuun saakka!

* * * * *

XXXX½

Am I Normal Yet?

Usborne Publishing Ltd (suom. Gummerus)

Julkaistu 2015 (suom. 2017)
Kustantajalta

Suomeksi

Sivuja 412

Kuva minä, Lainaus Gummerus

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Illuminae

Amie Kaufmannin ja Jay Kristoffin yhteistyöteoksesta on puhuttu paljon menneinä aikoina. Oikeastaan aikalailla koko sen olemassa olon ajan. En ole koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut siitä, mutta sen äänikirjaversiota kehuttiin Booktubessa, ja Audiblessa oli hyvä alennus, niin päätin hankkia Illuminaen omaan kirjastooni näiden selitysten varjolla.

* * * * *

The year is 2575, and two rival megacorporations are at war over a planet that’s little more than an ice-covered speck at the edge of the universe. Too bad nobody thought to warn the people living on it. With enemy fire raining down on them, Kady and Ezra—who are barely even talking to each other—are forced to fight their way onto an evacuating fleet, with an enemy warship in hot pursuit.

But their problems are just getting started. A deadly plague has broken out and is mutating, with terrifying results; the fleet's AI, which should be protecting them, may actually be their enemy; and nobody in charge will say what’s really going on. As Kady hacks into a tangled web of data to find the truth, it's clear only one person can help her bring it all to light: the ex-boyfriend she swore she'd never speak to again.

* * * * *

Illuminae on tosi erilainen kirja verrattuna mihinkään, mitä olen aiemmin lukenut. Se koostuu pelkästään viesteistä ja muistioista, joista kirjan henkilöt esimerkiksi lähettelevät toisillensa. Tapahtumia selostetaan turvakameraraporttien avustuksella, sekä salatuilla linjoilla käydyillä keskusteluilla. Kirjoittajille varmasti haastava konsepti toteuttaa, lukijoille sitäkin hauskempi lukea. Koska kuuntelin Illuminaen äänikirjana, täytyy ensimmäistä kertaa ikinä mainita, että äänikirja on tehty aivan älyttömän hyvin! Se ei ole ainoastaan yhden lukijan lukema, vaan näyttelijöitä on useita, ja hahmoja on sen takia helppo seurata koko kirjan halki.

Vaikka Illuminaen toteutus ja rakenne on kaikin puolin toimiva kokonaisuus, jälleen kerran pakko todeta, ettei scifi ja avaruusteema ei ole ihan minun juttu. The Lunar Chronicles saattoi olla vuoden 2016 lempisarjojani, mutta yleisesti ottaen avaruusseikkailut eivät ole koskaan ollut minun juttuni. Onneksi Illuminaen kanssa avaruusaspektin ehtii aina välillä unohtaa, ja seikkailusta pääsee nauttimaan täysin rinnoin, kun vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko kirjan mitalle. Tarinan juoni on itsessään toimiva, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan nautittava kokonaisuus, joka on tyylilajillensa uskollinen.

Suurin ongelma on Illuminaessa kuitenkin on se, että oikeastaan kaikki sivuhenkilöt ovat ainoastaan tarvittaessa käytettäviää rekvisiittaa, jotka tuodaan tarinaan hetkeksi mukaan, mutta lopulta heidät joko unohdetaan tai lakaistaan maton alle nopean kuoleman muodossa. Kun heihin ei ehdi kiintymään ollenkaan, sitä vaan olan kohautuksella unohtaa koko hahmon olemassaolon, ja jatkaa lukemista. En tiedä johtuiko se kirjan kerrontatavasta, vai mistä, mutta myös päähenkilöistä on hieman vaikea mielestäni saada otetta. Eikä juuri ennen loppua tapahtuvalla "cliff hangerillä" ole juurikaan painoarvoa, sillä se on yllättävän ilmeinen.

Vaikka en välttämättä itse juuri perustanut Illuminaesta, jos scifi on yhtään mieleinen genre kannatan ehdottomasti tämän lukemista. Vaikka äänikirja kestää yllättävän kauan, ja kirjan konseptia ei näe kaikessa hienoudessaan, painettuna versiona se varmasti on huomattavasti nopeampi ja vielä vähän kiinnostavampi lukea. Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu, ja suurimmat ongelmat ovat mielestäni juuri hahmoissa ja heidän "kohtelussaan". En ole varma tulenko itse jatkamaan tätä sarjaa enää eteenpäin, mutta ensimmäistä osaa uskallan kyllä suositella kaikille avaruusseikkailun ystäville.

* * * * *

XXX
Knopf Books for Young Readers
Julkaisuvuosi 2015
Äänikirja
Englanniksi
Sivuja 599 (11h 41min)
Lainaus: Goodreads, Kuva: Audible

YA-romantiikka x 5

Puolivälissä helmikuuta ahmin parissa päivässä viisi nuorten aikuisten romanttista kirjaa. Ei ole mitään väliä että kyseinen ya-genre on täynnä ongelmallisia, vaaleaihoisten heteroiden elämään keskittyviä kirjoja, joiden juonet ovat ennalta-arvattavia, ja sillon tällön myös aika kliseisiä. Ainoa asia mitä haluan on, että näitä suomennetaan enemmän.

Päätin kerätä näistä tällaisen yleisen "pohdintapostauksen", jonka loppuun koostaan lyhyehköt juoniselostukset kaikista viidestä kirjasta.

Luin kolme kirjaa Kasie Westiltä, yhden kirjan Jennifer E. Smithiltä ja yhden Morgan Matsonilta. Yleisesti olen yllättynyt, miten monipuolisia juonia näihin lukiolaisten rakkausdraamoihin voikaan oikeastaan keksiä. Vaikka peruskaava on aikalailla sama, kaikki tarinat tapahtuvat hyvin erilaisissa kehyksissä. Yhdessä jäädään jumiin kirjastoon, toisessa vaihdellaan lappuja pulpetin alla, ja kolmannesa hankitaan prom seuralainen koulunparkkipaikalla viisi minuuttia ennen itse tapahtumaa. Ainoastaan Smithin Hello, Goodbye and Everything in Between keskittyy parisuhteen "etsimisen" sijasta parisuhteen kohtalon ratkaisemiseen.

Yksi syy miksi nautin suuresti näistä söpöistä kesäromansseista, on juuri niiden helppous. Hyvin kirjoitettuna ne ovat vahvasti hahmojohtoisia, täynnä henkilöitä joihin on helppo samaistua, ja joihin sen takia kiintyy nopeasti. Elin ihan täysillä mukana jokaisessa näistä kirjoista, mistä kertoo yksi toteamus muistiinpanoissani: "Parasta ikinä, kaikki menee hyvin, ja sit se vaan räjähtää käsiin, ennen kun kaikki paranee taas jollain tavalla ennalleen". Yksinkertaista, tuttua, turvallista ja onnellinen loppu on ainakin teoriassa taattu. Vaikka sydämen rinnasta repivät ja kyynelkanavia kiduttavat kirjat ovat yhtä nautittavia lukea, aina välillä on hauska hetken aikaa "hengähtää" ja heittää aivot narikkaan.

Mainittakoon toki, että en ole kovinkaan analyyttinen lukija, vaan melkein poikkeuksetta yllätyn aina kirjan lopusta. Ehkä senkin takia standardini eivät ole kovinkaan korkealla plot twistien ja niiden aiheuttamien tajunnan räjähdyksien kohdalla.

(Alla kirjat järjestetty omasta mielestäni "huonoimmasta" parhaimpaan)

By Your Side, Kasie West
Ainakin minun salainen unelma olisi jäädä lukkojen taakse kirjastoon tajuttoman komean, ja salaperäisen nuoren miehen kanssa. Mikä on juuri se, mitä Autumnille tapahtuu tässä Kasie Westin kirjassa. Hän, ja huhujen ympäröivä Dax jäävät jumiin kirjastoon viikonlopuksi, mikä ei ole ideaali tilanne kummankaan osapuolen mielestä. Luvassa on pakon edessä tapahtunutta tutustumista, ja yllättävän yhteyden löytäminen.

Vaikka By Your Side vaikutti ensi alkuun hyvältä, en pitänyt hirveästi sen edetessä tapahtuvista juonenkäänteistä. Ne tuntuvat paikoitellen aika absurdeilta, ja epäuskottaviltakin. Vaikka Autumnin ja Daxin suhde on ihan söpö, ja kirjastoon jumiin jääminen on hyvä idea, muut tapahtumat söivät kirjan pidettävyyttä.

Fill-in Boyfriend, Kasie West
Kirjan juoni on periaatteessa yksi suosikeistani. Eli sellainen, jossa pyydetään täysin satunnaista ohikulkijaa esittämään seurustelukumppania, ja sitten rakastutaan. The Fill-In Boyfriend rakentuu tämän kaavan ympärille, kun päähenkilö Gia jätetään juuri ennen promia. Tarina kietoutuu lopulta hänen valheensa ympärille, että kyseessä on hänen entinen poikaystävänsä, eikä randompoika parkkipaikalta. Kun soppaan sekoitetaan vielä vastapalvelus, ja eropäätöstä katuva entinen poikaystävä, mehukas katastrofi on valmiina.

Luetuista kirjoista toisiksi huonoimmaksi valitsin tämän ainoastaan sen takia, että puolet kirjan ongelmista olisi ratkennut puhumalla. Väärinkäsitykset ja "emmä enää kehtaa kertoa"-asenne kaikissa tarinoissa ajavat minut pääasiassa hulluksi, ja turhauttavat vähän liikaa.

Unexpected Everything, Morgan Matson
Poliittisen skandaalin vuoksi Andien kesäsuunnitelmat menevät uusiksi, ja hän huomaa ulkoiluttavansa lähinaapuruston koiria kesätyökseen. Odottamattomat käänteet vievät järjestelmällisen ja asioita etukäteen suunnitelevan Andien aivan uuteen suuntaan, ja voivat mahdollisesti muuttaa kaiken.

Tämä on jaettu toinen sija. Kaikista viidestä kirjasta elin eniten juuri tämän mukana. Viidensadan sivun aikana pyörin epätoivoisesti pitkin asuntoani, ja olin valmis laulamaan onnellisuuteni maailmalle. Jos kesäromantiikka on se mitä haluaa lukea, The Unexpected Everything on must read. Kesätyö koiranulkoiluttajana, läheinen kaveriporukka, romantiikkaa, aarteenetsintää ja huomattavaa hahmokehitystä sisältävä kirja ei voi olla muuta kuin onnistunut. Ja helposti höynäytettävissä kun olen, puolet kirjan käänteistä tuli minulle edes pienenä yllätyksenä.

P.S. I Like You, Kasie West
Tästä juonesta ei voi juurikaan kertoa. Paitsi, että kirjan päähenkilö Lily kirjoittaa kemian tunnin aikana suosikkilyriikoitaan pulpettiinsa, ja seuraavan kerran paikalle saapuessaan kappaletta on jatkettu, ja hänelle on jätetty viesti sen yhteyteen. Nopeasti hän, ja nimetön kirjekaveri, vaihtelevat jo täysimittaisia kirjeitä jättämällä ne pulpetin alla olevaan rakoon. Ja romanttiikkaa on tietenkin luvassa.

Kirjeet ja anonyymit lähettäjät ovat parhautta. Mikään ei ole viihdyttävämpää, kuin että saa arvailla kuka kirjan sivuhenkilöistä on kirjeenvaihdon toinen osapuoli (pakko myöntää, että kerrankin olin oikeilla jäljillä aika pikaisesti), ja lopulta seurata sitä hetkeä, kun on aika tunnustaa kuka todellisuudessa on kyseessä. P.S. I Like You on siitä hyvä, että kirjeiden lähettäjien henkilöllisyydet paljastuvat toisillensa siten, että lukijana ehtii vielä seuraamaan kaiken purkautumista, ja Lilyn sekä toisen osapuolen suhteen kehittymistä tarkemmin. Täydellistä.

Hello, Goodbye and Everything in Between, Jennifer E. Smith
Muista postauksen kirjoista poiketen Jennifer E. Smithin kirjassa pohditaan lukioaikaisen parisuhteen kohtaloa. Clare ja Aidan viettävät viimeisen yön yhdessä ennen molempien lähtöä collegeen eripuolille maata. He kiertävät kotikaupungissaan, kerraten tapahtumia suhteensa ajalta, yrittäen löytää jotain, joka kertoisi heille, miten tulevaisuuden kanssa tulisi menetellä.

Nopeasti luettavana, edellä mainituista kirjoista poikkeavana tarinana Hello, Goodbye and Everything in Between on ehdottomasti paras viidestä. Se on samaan aikaan vähän katkera ja sydäntälämmittävä, täynnä kasvukipuja ja muutoksen tuulia täynnä oleva kirja. Lukion jälkeen kotipaikkakunnalta opiskelemaan lähteminen on itsellekin tuttua, ja vaikka en joutunutkaan dramaattisesti pohtimaan parisuhteen selviytymistä, ystävien ja perheen jättämiseen liittyvät hetket osuivat lähelle.

* * * * *

Jennifer E. Smith on jo valmiiksi yksi lempikirjailijoistani, mutta nyt olen löytänyt uuden suosikin Kasie Westistä! On harmillista, ettei näiden tyyppisiä kesäromansseja suomenneta juurikaan, tai kirjoiteta suomeksi, sillä tässä on genre, joka tekisi mistä tahansa kesästä hieman toiveikkaamman.

Jatkoa tälle YA-romantiikka"sarjalle" en uskalla vielä luvalta, mutta lukulistalla on jo joukko samantyyppisiä kirjoja, joten ehkäpä, ehkäpä.

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Tätä kirjaa on luettu kirjabloggareiden parissa jo jonkin verran. Olin kuullut tästä aiemmin, mutta jostain syystä en ikinä jaksanut sen suuremmin etsiä tätä käsiini. Yhden turhan Audible creditin, sekä postaukset Carry on Reading ja Vinopino kirjoja blogeissa kirjasta sattuivat sopivasti yhtä aikaa hetkeen, kun etsin uutta lukemista. Senpä takia päätin viettää yhden päivän kuunnellessa Simon vs. the Homo Sapiens Agendan äänikirjana.

* * * * *

Onko kaikkien pakko tulla kaapista? Riemastuttava ja sympaattinen romaani Simonista, jonka elämä menee mullin mallin, kun hänen salainen ihastuksensa uhkaa paljastua. 16-vuotias Simon inhoaa kaikenlaista draamaa, eikä ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. Sitten sähköpostiviesti joutuu väriin käsiin, ja Simonin on astuttava pois mukavuusalueeltaan. Pelissä on mahdollisuus onneen ihastuttavan ja hämmentävän pojan kanssa - pojan, jota Simon ei ole koskaan tavannut.

* * * * *

Minulla on ollut tavoitteena lukea monipuolisempia YA-kirjoja, joissa valkoinen heteronainen ei ole aina päähenkilönä. Sen takia Minä, Simon, homo sapiens on mukavaa vaihtelua lukutottumuksiini. Tiukasti nykyaikaisiin nuoriin sidottu kirja käsittelee homoseksuaalisuutta, mutta myös ystävyyttä ja pienissä määrin lukiolaisten kasvukipujakin.

Simon on kirjana valloittava, sydäntä lämmittävä ja rento. Vaikka sen juonikulku saattaakin olla ennalta-arvattava ja "helppo", huomasin eläväni täysillä mukana jokaisessa käänteessä, ja yrittäväni arvata Bluen henkilöllisyyttä loppuun saakka. Kirjeiden, tässä tapauksessa sähköpostien, yhdistäminen tavalliseen kerrontaan on mielestäni lähes aina toimiva ratkaisu, ja tässä tapauksessa ne syvensivät Simonin ja Bluen välistä suhdetta, joka olisi muuten saattanut jäädä hieman pintapuoliseksi.

Albertallin tapa kirjoittaa on häpeilemättömän hauskaa, ja Simon kertojana on ihailtavan sarkastinen ja täynnä viihdyttäviä yksityiskohtia. Muihin hahmoihin ei pääse tutustumaan ihan yhtä tiiviisti, mikä on ehkä hieman harmi. Näin Simonin kasvu kirjan aikana tulee ehkä paremmin esille, kun hän ymmärtää tietävänsä hyvin vähän joistain ystävistään.

Minä, Simon, Homo Sapiens on kirja, jonka en halunnut loppuvan. Kun Bluen henkilöllisyys selviää, ja hetken aikaa pääsee seuraamaan hahmojen suhteen kehittymistä myös todellisessa maailmassa. Huomasin olevani täysillä mukana alusta alkaen, ja kun äänikirja loppui, saatoin päästää pienen epätoivon parahduksen. Halusin tietää lisää. Tämä sopii hyvin kevyeksi viikonloppulukemiseksi, jonka aikana saa nauraa ja olla onnellinen. Hahmot ja tarina toimivat paremmin kuin hyvin, ja tästä löytyy myös vastaikään ilmestynyt suomennos!

* * * * *

XXXX½
Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Balzer + Bray (suom. Otava)
Julkaisuvuosi 2015, suom. 2017
Äänikirja
Englanniksi
Sivuja 250 (6h 45min)
Kuva ja lainaus: Otava