Rainbow Rowell: Attachments

Hävettää edes myöntää, että tämä postaus on odottanut julkaisuaan kohta neljättä kuukautta. Vaikka Rainbow Rowell on hiljalleen hiipimässä suosikkikirjailijoideni listalle, en silti löytänyt inspiraatiota kirjoittaa tätä postausta aikaisemmin. 

* * * * *

Beth Fremont and Jennifer Scribner-Snyder know that somebody is monitoring their work e-mail. (Everybody in the newsroom knows. It's company policy.) But they can't quite bring themselves to take it seriously. They go on sending each other endless and endlessly hilarious e-mails, discussing every aspect of their personal lives. 

Meanwhile, Lincoln O'Neill can't believe this is his job now- reading other people's e-mail. When he applied to be "internet security officer," he pictured himself building firewalls and crushing hackers- not writing up a report every time a sports reporter forwards a dirty joke. 

When Lincoln comes across Beth's and Jennifer's messages, he knows he should turn them in. But he can't help being entertained-and captivated-by their stories. 

By the time Lincoln realizes he's falling for Beth, it's way too late to introduce himself. 

* * * * *

Rainbow Rowell on salakavalasti hivuttautunut lukulistalleni kerta toisensa jälkeen, ja pinossa odottavat sekä Fangirlin tie-in Carry On että 80-luvulle sijoittuva Eleanor & Park. Vaikka Attachments on yksi hänen aikuisille suunnatuista kirjoista, se on Fangirlin tapaan hyvin kevyt, paikotellen vakaviakin asioita käsittelevä kirja.

Ensinnäkin, apua mikä idea! Kirjan päähenkilö Lincoln joutuu lukemaan läpi työpaikalle sopimattomia sähköposteja ja muistuttaa epäasiallisesti viestitteleviä yrityksen säännöistä. Hänen luettavakseen tulee toistuvasti kaveruksien Bethin ja Jenniferin sähköposteja. Lincoln huomaa ihastuneensa Bethiin ja jääneensä "koukkuun" naisten keskusteluihin. Joten jos jätetään huomioimatta Lincolnin työnkuvan pelottavaa, jossain määrin yksityisyyttäkin loukkaavaa luonnetta, niin Attachmentsin idea on kyllä yksi omaperäisimmistä mihin olen törmännyt.

Hauskinta kirjassa ovat ehdottomasti se, että tapahtumat kerrottiin Lincolnin näkökulmasta lukuunottamatta Jenniferin ja Bethin sähköposteja. Siten lukijakin pääsee ihmettelemään Lincolnin kanssa samaan aikaan heidän elämiensä koukeroita, ja hänen kiinnostuksensa sähköpostien seuraamiseen ymmärtää paremmin.

Kaikkien kolmen päähenkilöiden elämät tuntuivat ilahduttavan realistisilta, ja kaikki kolme pystyisi kuvittelemaan työskentelemässä missä tahansa toimistossa. Monipuoliset sattumukset värittävät varsinkin sähköposteja lähettelevien Bethin ja Jenniferin elämiä. Heidän kuvailemansa tapaukset ovat hauskoja, mutta kaikkia kevyitä tapahtumia varjostaa myös muutamat traagiset käänteet ja oikean tuntuiset, arkipäiväiset kamppailut. Lincoln tuo tylsän harmaalla poikamieselämällään hauskan sävyn kokonaisuuteen.

Sähköposteista huolimatta Beth ja Jennifer eivät jää tylsiksi hahmoiksi. Kirjassa on kourallinen muitakin hahmoja, mutta sivuhenkilöistä ei juuri jää sen suurempaa mielikuvaa, toisin kuin päähenkilö kolmikosta. Koska Jennifer ja Beth ovat sivuhenkilömäisempiä, he ovat aikalailla kokonaisia hahmoja heti alusta saakka, mutta Lincolnin henkilökehitys kulkee halki koko kirjan. Ihan alussa huomasin turhautuvani hänen jahkailustaan ja jatkuvasta ujostelusta, sekä aikaan saamattomuudestaan. Onneksi kuitenkin loppua kohden hän alkaa kasvamaan henkilönä ja tavoittelemaan unelmiansa, jolloin sitä innostuneena "kasvaa" hänen kanssaan.

Rainbow Rowell ei tälläkään kertaa pettänyt. Attachments on oikein hyvä kirja, jonka tuntuu eheältä kokonaisuudelta täynnä hauskoja yksityiskohtia, ja kiinnostavia hahmoja. Juoni etenee tämän tyyppiseksi kirjaksi nopeasti, ja määrätietoisesti, mikä on parempi kuin hyvä! Loppu on ehkä jopa hieman liian nopea, mikä syö sen aitouden tuntuisuutta. Olisin mielelläni lukenut vielä vähän pidempää Lincolnista, Jenniferistä ja Bethistä.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2011

Dutton

323 sivua

Äänikirja

Englanniksi

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Suomalainen fantasia on viime aikoina päässyt valloittamaan lukulistaltani yllättävän suuren osan. Kirjastossa uutuushyllyssä Kaarnan kätkössä osui silmiini ensimmäisen kerran, ja lopulta pyysin siitä arvostelukappaletta Myllylahdelta. Pituutta sillä ei juurikaan ole (viime aikaistan viisisataa sivuisten järkäleiden rinnalla ainakaan), ja uskalsin odottaa pikaista lukukokemusta tämän äärellä.

* * * * *

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän. 

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

* * * * *

Takakannestakin uskaltaa päätellä, että Kaarnan kätkössä, on taas hieman uutta suomalaista fantasiaa/paranormaalia kirjallisuutta. Suomalaista mytologiaa on hyödynnetty aiemminkin, mutta Sini Helminen on löytänyt uuden aiheen, jota ei vielä ole käsitelty. Enkä voi olla sen takia kehumatta kirjan kekseliäisyyttä. Puhtaasti suomalainen mytologia nuorten kirjoissa on aina mukavaa luettavaa, sillä siinä yleensä oppii paljon uutta, eikä kyllästymiseen saakka tarjottuja enkeleitä tai vampyyrejä tarvitse kestää taas yhtä kirjaa lisää.

En ole varma vakuuttiko päähenkilö Pinja minua aivan täysin puolellensa, vaikken osaakaan ihan tarkkaa määritellä, mikä hahmossa jätti kylmäksi. En tiedä luinko häntä hieman liian kriittisesti, ja tulkitsin kaiken ylidramaattiseksi teiniangstiksi, sillä kieltämättä kirjan alun erossa ja itsesäälissä uiminen hieman siltä vaikuttaa. Epäilyväisyyteni heijastuu sitten koko loppukirjan lukukokemuksissa.
Pinja on kirjan hahmoista ainoa, johon todella ehtii tutustumaan. Ehkä sivumäärästä ja vauhdikkaasta tarinasta johtuen moni tärkeämmistäkin sivuhenkilöistä jää vähän turhan vähälle huomiolle. Virvestä saa sentään vähän paremman kuvan, mutta muuten tuntuu, että kirjassa on Pinja ja kourallinen sivuhenkilöitä.

Ilokseni kirjassa on paljon viittauksia popkulttuuriin. Ne tarjoavat jonkinlaista löytämisen iloa, kun pääsee tajuamaan mihin kirjaan tai elokuvaan on viitattu. Muutenkin Helminen onnistuu kirjassaan tavoittaamaan nuorten elämää yllättävän onnistuneesti. Ei ainoastaan Twilight- ja Harry Potter-viittausten avulla, mutta myös esimerkiksi Pinjan suhtautuminen kesätöihin tai maalle arestiin joutumiseen on tuttua varmasti yhdelle jos toiselle. Jälkimmäinen varsinkin, jos on henkeen ja vereen kaupunkilainen, mutta joutunut kokemaan pitkät kesät isovanhemmilla tai mökkeillessä.

Hieman nuorempi yleisö voisi nauttia tästä kirjasta enemmän, ja sen pituuden uskoisi houkuttelevan vähän kokemattomampiakin lukijoita äärelleen. Kuten sanottu, se on kuitenkin kekseliäs aiheeltaan, ja pidin siitä, että tyttö tapaa pojan aseltelma on vaihtunut tyttö tapaa tytön asetelmaan. On hauskaa, että asiaa käsitellään enemmän sivujuonena, juuri tällaista tarvitaan fantasiakirjallisuuteen enemmän.

Olen edelleen vähän sen rajoilla, onko Kaarnan kätkössä mieleiseni kirja, vai jäikö se kokemuskena enemmän meh puolelle. Sarjan seuraavassa osassa seurataa uutta päähenkilöä, mikä sai kiinnostukseni heräämään. Voi olla, että vaikka ensimmäinen osa ei vielä ihan täysin vakuuttanut, tulen silti palaamaan sarjan pariin myöhemmin.

* * * * *

XXX½
Kustantaja Myllyrinne
Vuosi 2017
Kustantajalta
Suomeksi

Victoria Aveyard: Lasinen miekka

Viime syksynä sain vihdoin luettua Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarjan ensimmäistä osan (Punainen kuningatar), jonka ahmin yllättävän nopeaan tahtiin syyskuun alussa. Silloin sarja vakuutti, ja vaikka kliseiltä ei vältytty, huomasin kuitenkin viihtyväni kirjan parissa. Ja ilokseni sarjan toinen osa julkaistiin jo tänä keväänä. Vaikka olen huono jatkamaan sarjoja, innostuin kuitenkin lukemaan tämän jatko-osan! 

*****

Kostonhimoinen prinssi Maven on kruunattu Nortan kuninkaaksi ja hän on päättänyt napata Maren. Ajojahdin kiihtyessä Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia punahopeisia vapaustaistelijoita avukseen. Samalla hän joutuu kohtaamaan sisällään kuohuvan pimeyden. Onko hän muuttumassa samanlaiseksi hirviöksi kuin hopeiset vastustajansa? Ovatko petokset ja vääryydet kovettaneet hänen sydämensä? Vallasta syrjäytetty prinssi Cal, Mavenin isoveli, seuraa Maren mukana, eivätkä Maren tunteet häntä kohtaan ole sammuneet. 

*****

Punainen kuningatar oli nostanut odotukseni ehkä aavistuksen liian korkealle, ja odotin Lasiselta miekalta lähes yhtä hyvää suoritusta kuin edeltäjältäänkin. Ihan oikeasti uteliaana halusin tietää, mihin tuttujen hahmojen tiet vievät edellisen teoksen päätöksen jälkeen. Lasinen miekka jäi kuitenkin ensimmäisestä jääneen hyvän fiiliksen jalkoihin, enkä onnistunut löytämään oikein samanlaista lukuflowta tällä kertaa. 

Yksi isommista kompastuskivistä omalla kohdallani Lasista miekkaa lukiessa oli se, etten muistanut läheskään tarpeeksi Punaisen kuningattaren lopusta. Muistin viimeisen sivun, ja melkein lopun, mutta välin tapahtumat eivät piirtyneet mieleeni millään. Sen takia sain kirjaa lukiessa kummastella kerran jos toisenkin, kun tapahtumiin viitattiin eikä mieleen millään tullut mistä nyt puhuttiin. Tosin tästä ei kirjaa voi oikeastaan syyttää. Itseasiassa tarina tuntui loogiselta jatkolta siihen, miten edellinen päättyi ja periaatteessa se on helppo liittää aiempiin tapahtumiin. Jos muisti seurata niitä tarpeeksi tiiviisti.

Lasinen miekka on mukavan vauhdikas kirja, joka sisältää mielestäni juuri sopivan annoksen toimintaa ja selittämistä. Henkilöiden väliset suhteet tulevat selviksi, ja jonkinmoista kehitystä on havaittavissa. Kirjailija on onnistunut kirjoittamaan monipuolista kuvausta. Sitä ei "tuputeta" lukijan mieleen, mutta se on elävää ja tavallaan elokuvamaistakin.

Ensimmäisestä kirjasta tutut päähenkilöt, Cal, Mare, Kylor ja Maven ovat ehkä himpun verran hankalasti tavoitettavia hahmoja tässä toisessa osassa. Päähenkilö Mare on kirjassa etäinen, tylsä ja rasittava turhan usein, enkä jaksanut sympatisoida hänen kamppailujaan ylimääräisen valittamisen ja surkuttelun takia. Samaan aikaan hän on hyvin Katnissmäinen, vastoin omaa tahtoaan sankariksi/vastuuasemaan nouseva teinityttö, josta on helppo pitää. Vaikka tarkoituksena on varmasti pyrkiä esittämään vallan ja vastuun mukanaan tuomat plussat ja miinukset, ne tuodaan esille vähän liian ilmeisesti Maren kohdalla.

Prinssiveljekset Cal ja Maven olisivat saaneet olla kirjassa enemmän läsnä. Vaikka Mare ja Cal kulkevat koko ajan yhdessä, välillä tuntui, ettei toista miespäähenkilöä oikeastaan ollut. Ja silloinkin kun on, hän muistuttaa vähän liian paljon Brooding YA hero Twitter-tilin sankaria. Toisaalta eipä Kylorkaan ansaitse hymypoikapatsasta tai vuoden tsemppari palkintoa käytöksellään. Huomasin pyöritteleväni silmiäni vähän liian usein hänen avatessaan suunsa kirjan sivuilla.

Lasinen miekka on ihan ok jatko-osa vähän paremmalle ensimmäiselle osalle. Päähenkilöt, joista pidin aiemmin, tuntuivat silloin tällöin rasittavilta. Se kuitenkin eteni vauhdikkaasti, ja tapahtumat tuntuvat loogiselta seuraamukselta Punaisen kuningattaren päätökselle. Silti turhaa selittelyä olisi voinut hieman karsia pois, koska Lasinen miekka tuntuu ehkä viisikymmentä sivua liian pitkältä. Varsinkin, kun kyseessä on sarjan toinen osa, joka ei yleensä ole aivan yhtä vauhdikas tai mielenkiintoinen kuin ensimmäinen tai viimeinen osa sarjasta. Loppuun pakollinen maininta suomennoksen kannesta, joka on mielestäni aivan erityisen kaunis!

* * * * *

XXX
Glass Sword
Kustantaja Harper Teen (Suom. Aula & Co.)
Julkaisu vuosi 2016 (Suom. 2017)
Kustantajalta
Suomeksi
Kuva minä, kuvaus Aula & Co.

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Illuminae

Amie Kaufmannin ja Jay Kristoffin yhteistyöteoksesta on puhuttu paljon menneinä aikoina. Oikeastaan aikalailla koko sen olemassa olon ajan. En ole koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut siitä, mutta sen äänikirjaversiota kehuttiin Booktubessa, ja Audiblessa oli hyvä alennus, niin päätin hankkia Illuminaen omaan kirjastooni näiden selitysten varjolla.

* * * * *

The year is 2575, and two rival megacorporations are at war over a planet that’s little more than an ice-covered speck at the edge of the universe. Too bad nobody thought to warn the people living on it. With enemy fire raining down on them, Kady and Ezra—who are barely even talking to each other—are forced to fight their way onto an evacuating fleet, with an enemy warship in hot pursuit.

But their problems are just getting started. A deadly plague has broken out and is mutating, with terrifying results; the fleet's AI, which should be protecting them, may actually be their enemy; and nobody in charge will say what’s really going on. As Kady hacks into a tangled web of data to find the truth, it's clear only one person can help her bring it all to light: the ex-boyfriend she swore she'd never speak to again.

* * * * *

Illuminae on tosi erilainen kirja verrattuna mihinkään, mitä olen aiemmin lukenut. Se koostuu pelkästään viesteistä ja muistioista, joista kirjan henkilöt esimerkiksi lähettelevät toisillensa. Tapahtumia selostetaan turvakameraraporttien avustuksella, sekä salatuilla linjoilla käydyillä keskusteluilla. Kirjoittajille varmasti haastava konsepti toteuttaa, lukijoille sitäkin hauskempi lukea. Koska kuuntelin Illuminaen äänikirjana, täytyy ensimmäistä kertaa ikinä mainita, että äänikirja on tehty aivan älyttömän hyvin! Se ei ole ainoastaan yhden lukijan lukema, vaan näyttelijöitä on useita, ja hahmoja on sen takia helppo seurata koko kirjan halki.

Vaikka Illuminaen toteutus ja rakenne on kaikin puolin toimiva kokonaisuus, jälleen kerran pakko todeta, ettei scifi ja avaruusteema ei ole ihan minun juttu. The Lunar Chronicles saattoi olla vuoden 2016 lempisarjojani, mutta yleisesti ottaen avaruusseikkailut eivät ole koskaan ollut minun juttuni. Onneksi Illuminaen kanssa avaruusaspektin ehtii aina välillä unohtaa, ja seikkailusta pääsee nauttimaan täysin rinnoin, kun vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko kirjan mitalle. Tarinan juoni on itsessään toimiva, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan nautittava kokonaisuus, joka on tyylilajillensa uskollinen.

Suurin ongelma on Illuminaessa kuitenkin on se, että oikeastaan kaikki sivuhenkilöt ovat ainoastaan tarvittaessa käytettäviää rekvisiittaa, jotka tuodaan tarinaan hetkeksi mukaan, mutta lopulta heidät joko unohdetaan tai lakaistaan maton alle nopean kuoleman muodossa. Kun heihin ei ehdi kiintymään ollenkaan, sitä vaan olan kohautuksella unohtaa koko hahmon olemassaolon, ja jatkaa lukemista. En tiedä johtuiko se kirjan kerrontatavasta, vai mistä, mutta myös päähenkilöistä on hieman vaikea mielestäni saada otetta. Eikä juuri ennen loppua tapahtuvalla "cliff hangerillä" ole juurikaan painoarvoa, sillä se on yllättävän ilmeinen.

Vaikka en välttämättä itse juuri perustanut Illuminaesta, jos scifi on yhtään mieleinen genre kannatan ehdottomasti tämän lukemista. Vaikka äänikirja kestää yllättävän kauan, ja kirjan konseptia ei näe kaikessa hienoudessaan, painettuna versiona se varmasti on huomattavasti nopeampi ja vielä vähän kiinnostavampi lukea. Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu, ja suurimmat ongelmat ovat mielestäni juuri hahmoissa ja heidän "kohtelussaan". En ole varma tulenko itse jatkamaan tätä sarjaa enää eteenpäin, mutta ensimmäistä osaa uskallan kyllä suositella kaikille avaruusseikkailun ystäville.

* * * * *

XXX
Knopf Books for Young Readers
Julkaisuvuosi 2015
Äänikirja
Englanniksi
Sivuja 599 (11h 41min)
Lainaus: Goodreads, Kuva: Audible

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Elämäni ensimmäinen Hemingway. Kun vahingossa törmäsin tähän kirjaan kirjastossa, syli jo valmiiksi täynnä kirjoja, päätin ottaa askeleen tuntemattomaan, ja lukea jotain, joka on roikkunut luettavien kirjojen listallani monta vuotta.

* * * * *

Nuori amerikkalainen Frederic Henry on liittynyt vapaaehtoisena Italian armeijaan. Frederic tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherine Barkleyhin ja sodan pyörteissa nuoret rakastuvat palavasti. 

Sodan tapahtumat jatkavat vääjäämättöntä kulkuaan rakastavaisten ympärillä ja voittojen jälkeen on tappioiden aika. Onko sodan repimässä maailmassa tilaa rakkaudelle?

* * * * *

Hyppäsin tämän kirjan kohdalla, kuten sanottu, pää edellä tuntemattomaan. Hemingway on yksi niistä klassikkokirjailijoista, joiden kirjat jäävät lojumaan kaikille listoilleni, mutta joita en koskaan saa aikaiseksi aloitta. Nyt aloitin. Enkä oikeastaan tiedä mitä ajattelisin.
         Jäähyväiset aseille on kertomus amerikkalaisesta vapaaehtoisesta Italian armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Se on luutnantti Henryn ja sairaanhoitaja Catherinen rakkaustarina, sekä omaelämänkerrallinen teos Hemingwayn sotakokemuksista.

Olen kohta kuukauden pyöritellyt lukupäiväkirjaani kirjoittamia merkintöjä edes takaisin, yrittäen saada niistä edes jonkinmoista runkoa tähän postaukseen. Tavallaan pelottaa arvioida koko kirjaa, koska sen status 1900-luvun länsimaisessa kirjallisuudessa on niin suuri. Mitä uutta tästä enää voi sanoa? Ehkä lukiessa saatoin jollain tasolla myös ymmärtää, miksi juuri tätä kirjaa pidetään Hemingwayn parhaimpana teoksena (en tosin ole lukenut muita...). Siitä huolimatta, en ole varma, oliko Jäähyväiset aseille ainakaan juuri tässä hetkessä sittenkään lukemisen arvoinen.

Tahdiltaan melkein kuolettavan verkkaisesti etenevä kirja jätti jälkeensä enemmän kysymysmerkkejä kuin ahaa-elämyksiä. Lukiessa käy hyvin selväksi, ettei Hemingwayllä ole ollut ainakaan kiire teostaan kirjoittaessa. Pitkät kappaleet, jatkuvasti toistuva 'ja' ja paikoitellen täysin epälooginen, ja käsittämättömästi rakentuva dialogi söivät nekin lukukokemuksesta tuntuvan osan.

Puhumattakaan siitä, miten koko romaani päättyy. Aiempi tahti muuttuu täysin, ja viimeisten sivujen tapahtumat sekä kirjan loppu tuntuu siltä, kuin juoksisi päin seinää. Ainakin omasta mielestäni kirja loppuu niin epätyydyttävästi, että siinä hetkessä haluaisi ottaa takaisin kaikki aiemmin sanotut hyvät asiat.

Tästä kaikesta huolimatta, kuten muistiinpanoihini olin kirjoittanut, tavallaan ymmärrän, vaikken ymmärrä vielä. Kaikesta epäloogisuudestaan, ja jaarittelustaan huolimatta, jokin kirjassa silti toimi. Hemingwayllä on omalaatuinen tapa kertoa tarinaa, ja vaikka tyyli ei minua mielyttänyt, niin nostan hattua. Sotaromaaniksi ehkä hieman poikkeuksellinen juoni yllätti minut "romanttisuudellaan", ja takakansi teksti harhautti uskomaan, että luvassa olisi hieman toisenlainen lukukokemus.
     Jälkeenpäin, hetken aikaa asiaa pyöriteltyä, voi silti todeta, että lukemisen arvoinen kokemus Jäähyväiset aseille kuitenkin on. Ainakin voi sanoa lukeneensa sen.

* * * * *

XXX
A Farewell to Arms
Julkaisuvuosi 1929 (suom. 1968)
Kustantaja Tammi
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 379

Tim Walker: Lost in Suomi

Kaipasin jotain lyhyttä, ja äänikirjaa. Salainen paheeni on myös juuri tämän kaltaiset ulkomaalaisen silmin Suomesta kirjoitetut kirja, joten miksipäs ei. Hetken harkitsin, bloggaisinko tästä lukukokemuksesta ollenkaan, mutta tässä sitä ollaan.

* * * * *

"Suurimman osan elämästään Tim Walker on yrittänyt saada sitä selville, ja tätä tutkimusmatkaa hän käy kirjassaan läpi: hän kertoo mm. ensikohtaamisestaan saunan kanssa, siitä millaista oli asua entisen presidentin naapurina Hakaniemessä, miten käyttäydyttiin helsinkiläisessä opettajainhuoneessa, miltä suomalainen poliisi ja jääkiekko vaikuttavat, ja miltä näyttää savolainen leikkipuisto amerikkalaissilmin."

Tim Walkerin Lost in Suomi (joka ilmestyi samaan aikaan myös englanniksi nimellä Lost in Finland) on kirja siitä, kuinka hän tapasi suomalaisen vaimonsa, tutustui suomalaiseen kulttuuriin ja muutti Suomeen. Kirjan teema, ja asiat joiden ympärillä se suurimmaksi osaksi pyörii, ovat aivan liian houkuttelevia, ettenkö olisi lukenut sitä.
     Walker on minulle entuudestaan "tuttu", sillä hänen Suomen koulujärjestelmää koskevia blogitekstejä on Facebookissa tykätty tai jaettu kavereideni toimesta ahkerasti. Jotain tuntumaa oli siis hänen kirjoitustyylistänsä, mutta toki kirjassa on ollut välissä suomentaja, mikä on saattanut vaikuttaa.

Lost in Suomen puoleensavetävyys minun kohdallani on niiden "vain Suomi juttujen" oivaltaminen, sekä ulkopuolisen näkemys niiden turhuudesta tai käytännöllisyydestä. Ja kun mukaan sotketaan vielä kulttuurien törmäys, niin se tuplaa kirjan viihdearvon. Sitä lukiessa huomaa kyllä tiettyjen Suomi-tapojen omituisuuden, mutta toisaalta oppii arvostamaan esimerkiksi turvallista ympäristöä, joka mahdollistaa niin paljon vapaamman kasvamisen lapsille ja nuorille.

Samalla Lost in Suomi on oiva tilaisuus pienimuotoiseen itsetutkiskeluun (joka on ollut myös jonkinsortin teema parin viimeisen lukemani kirjan kanssa). On helppo tunnistaa itsessään ne kaikista suomalaisimmat pirteet, ja myös sen miten syvälle kulttuuri on juurtunut. Esimerkiksi kenkien ottaminen pois sisällä, lakanoiden veto, omalla kohdallani se pienen pieni kiekkofani, joka kannustaa maajoukkuetta vaikka muuten ignooraa koko lajin olemassa olon.

Toisaalta kirjassa on paljon niitä iän ikuisia Suomi-kliseitä, jotka ovat ehkä hiljalleen vanhentumassa (tai sitten elän itse jossain kansainvälistyvässä kuplassa). Huomaan usein vastaavani "mitä kuuluu" kysymykseen yhdellä sanalla, ja saatan todeta "meidän pitäisi nähdä joskus" lähinnä kohteliaisuudesta, jota en välttämättä koskaan muista toteuttaa. Varmasti osittain kyseessä alkaa olla sukupolvien välistä kuiluakin; omassa elämässä tulee oltua tekemisissä niin erilaisten kulttuurien kanssa melkein päivittäin, että osa "ei niin suomalaisista tavoista" alkaa tarttumaan.

Walkerin kirja on kuitenkin eniten hauska lukukokemus. Tyylilajiltaan - ulkomaalaisen kuvaus Suomesta ja suomalaisuudesta - se on ehdottomasti yksi minun "guilty pleasureistani". Ymmärrettävästi paljon opettajuuteen ja kouluihin liittyvää asiaa on paljon, mistä tulee pieni miinus, kuten myös kirjan lyhyestä pituudesta, ja aika samanlaisesta sisällöstä, kuin muissa vastaavanlaisissa kirjoissa (ja bloggauksissa/artikkeleissa/jne.) Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka kaipaavat kevyttä ja nopeaa lukemista, siitä miten outoja me oikeastaan ollaan :D

* * * * *

XXX
Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja S&S
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
200 sivua

Kuva ja lainaus, S&S

Marie Lu: The Young Elites

Olen lukenut Marie Lulta aiemmin Legend-nimisen kirjan. En koskaan jatkanut sen seuraaviin osiin, mutta muistan pitäneeni erityisesti hänen tavastaan kertoa tarinaa ja tyylistä kirjoittaa. Sen takia hyödynsin Audiblessa saamani ilmaisen äänikirjan hänen uuden trilogiansa The Young Elites ensimmäiseen osaan The Young Elites.

"Adelina wants to believe Enzo is on her side, and that Teren is the true enemy. But the lives of these three will collide in unexpected ways, as each fights a very different and personal battle. But of one thing they are all certain: Adelina has abilities that shouldn’t belong in this world. A vengeful blackness in her heart. And a desire to destroy all who dare to cross her." - Goodreads

This Savage Songin jälkeen The Young Elites oli itseasiassa ihan virkistävä kirja. Se sijoittuu maailmaan, jossa verikuume on tappanut valtavan määrän ihmisiä. Siitä selvinneisiin lapsiin on jäänyt jäljet, jotka kertovat taudin sairastamisesta. Kirjan päähenkilö Adelina Amouteru on yksi heistä. Näiden epäluonnollisten piirteiden lisäksi osalle selviytyneistä on kehittynyt ominaisuuksia ja taitoja joita heille ei kuuluisi. Heidät tunnetaan nimellä Young Elites. 

Kuten Lun edellisessäkin kirjassa, tässä on myös useampi kertoja. Pääasiassa tarinaa kuljetetaan eteenpäin Adelinan näkökulmasta, mutta silloin tällöin pääsevät ääneen myös Teren Santoro, sekä Enzo Valenciano, jotka molemmat ovat kirjan kantavia hahmoja Adelinan kanssa. 
      Ilmeisesti Lun tavoite kirjassa on rikkoa sitä hyvän ja pahan rajaa, ja luoda myös jossain määrin sympatiaa myös "pahisten" puolelle, jota Teren kertojista edustaa. Vaikka ajatuksena tämä on todella hyvä, niin tuntui, että jollain tavalla se kuitenkin ontuu. Itse kyllä pidin toteutuksesta, mutta ei kertojuus tehnyt hahmosta yhtään sen pidettävämpää. Toisaalta, en osaa edelleenkään sanoa, onko kukaan kolmesta päähenkilöstä aivan järkyttävän hyvä, kiinnostava tai sympatioita herättävä.

Mielestäni tämän kirjan vahvuus on sen kuvauksessa, ja voimakkaassa maailman luonnissa. Pystyin kuvittelemaan hyvin selvästi Venetsian tyyppisen, Italian inspiroiman kaupungin. Tavallaan koko kirja toi mieleen videopeli Assassin's Creedin (salainen rakkauteni). Normaalin keskiaikafantasian sijaan renesanssi tai barokki sopisi tyylisuunniltaan tämän kirjan kuvastoon. Ja ehkä juuri kirjan maailma, ja Lun kirjoitustyyli ovat niitä tekijöitä, jotka parantavat jollain tasolla vähän geneeristäkin nuorten aikuisten fantasiaa, mitä tämä kirja kuitenkin pääasiassa tarjoaa.

The Young Elites seuraa sitä tuttua kaavaa, joka on ollut jo pitkän aikaa trendinä nuorten aikuisten kirjoissa: "Kaltoinkohdeltu, taitojansa hallitsematon tyttö tapaa komean tumman muukalaisen, joka lupaa kouluttaa tyttöä. Samalla esitellään joukko hieman varautuneesti, ellei jopa vihamielisesti päähenkilöön suhtautuvia "kaverin kavereita". Sitten pitäisi vielä pelastaa maailmaa/syöstä hallitsija vallasta, ja kasvaa ihmisenä omien pelkojen ja pimeiden hetkien kanssa".
           Sen kerronta ja kuvaus on kuitenkin vahvaa ja nautittavaa, jälkimmäinen hyvin elokuvamaistakin. Romantiikan puute tuo mukanansa myös hieman uusia tuulia, eikä kirja kokonaisuudessaan ole niin huono, että seuraavaa osaa, The Rose Societyä ei tulisi luettua. Varsinkin, kun se on saanut selvästi edeltäjäänsä paremmat arvostelut Goodreadsissa. 

Rosamund Hodge: The Cruel Beauty

Lukumaratonista on kohta kulunut sata vuotta, ja tämä postaus on roikkunut siitä saakka Luonnokset-kansiossani odottamassa valoisampaa tulevaisuutta trai parempaa aikaa julkaisulle. Nyt se on kuitenkin tullut.

Cruel Beauty oli siis ainoa kirja, jonka kokonaisuudessaan luin kesän lukumaratonin aikana. Se on jälleen yksi sadun uudelleen kerronta, tarkalleen ottaen Kaunottaren ja hirviön. Kuten olen jo aiemmin kertonut, mikään ei ole parempaa, kuin onnistunut uudelleen kerronta Kaunottaresta ja hirviöstä.

"Since birth Nyx has been betrothed to the evil ruler of her kingdom - all because of a foolish bargain struck by her father. And since birth, she has been in training to kill him. (...) As Nyx searches for way to free her homeland by uncovering Ignifex's secrets, she finds herself unwillingly drawn to him. Even if she could bring herself to love her sworn enemy, how can she refuse her duty to ill him? With time running out, Nyx must decide what is more important: the future of her kingdom, or the man she was never supposed to love." - Goodreads

Valitettavasti tällä kertaa tämä uudelleenkerronta ei onnistunut valloittamaan. Toivoin sitä kovasti, odotin tämän lukemista. Mutta jotenkin kaikki tuntui tökkivän. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että yhden syyn on pakko olla A Court of Thorns and Roses. Huomasin sekoittavani joissain vaiheessa nämä kirjat pahan kerran, luulin lukevani tämän sijasta juuri ACoTaR:ia. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei tätä kirjaa olisi pelastanut se, että olisin lukenut tämän hieman myöhemmin.

Kirjan ehkä isoin ongelma oli sen pituus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä, mutta tämä kirja tarvisisi ehdottomasti jatko-osan. Ken ties Hodgella oli kirjaa kirjoittaessaan mielessä maailman kunnianhimoisin ja eeppisin idea, tai sitten hän haukkasi vain liian ison palan pureskeltavaksi, sillä The Cruel Beauty on aivan liian täyteen pakattu. 352 sivua ei millään riitä selittämään monimutkaista maailmaa, taikuutta ja mytologiaa kuljettaen samalla tarinaa sujuvasti eteenpäin. Aivot tuntuivat ylikuormittuvan aivan liikaa, ja lopulta en tajunnut enää ollenkaan mitä oli tapahtunut. Paitsi, että kirja oli ohi, minulla ei ollut mitään hajua mitä viimeisillä sivuilla oli oikeasti tapahtunut. Olinkin pitkälti pelkkää kysymysmerkkiä vielä pitkää kirjan luettuani.

Ja jotta asiat muuttuisivat vielä enemmän sekaviksi, päähenkilö jatkaa samaa linjaa juonen kanssa. Periaatteessa Nyxissä ei ole mitään vikaa (paitsi nimi, koska ensimmäinen asia mikä minulla tulee mieleen on Nyx merkkinen mineraalipuuterini...). Mutta kun hahmon tunteet menevät siksakkia laidasta laitaan, ensin vihataan, sitten rakastetaan ja sitten taas vihataan, niin lukijana teki mieli vaan ravistella hahmoa. Eikä muutkaan hahmot juuri loista erinomaisuudellansa. Selvää "pahista" kirjassa ei tunnu olevan lainkaan. Nyt en puhu siitä, että hyvän ja pahan välinen raja sumenisi hyvällä tavalla. Vaan pahista ei yksinkertaisesti lopulta tuntunut olevan ollenkaan. Rakkauden kohteet, sekä demoni Ignifex että hänen orjuuttamansa Varjo ovat vaan tylsiä; ilman mitään selvää motivaatiota toiminnallensa.

Sitten on tietenkin perinteinen kolmiodraama (sekin tosin niin mitä ihmettä tavalla suunniteltu...), pikarakastuminen, sun muut, joihin alkaa näin YA-kirjallisuutta enemmänkin lukevana kyllätymään. Onneksi kuitenkin, haukuistani huolimatta, yllättävän moni pitää The Cruel Beautystä (jos Goodreadsiin on luottaminen), enkä itsekään sitä maailman surkeimpana luomuksena voi pitää. Olisin toivonut, että Hodge olisi kirjoittanut yhden kirjan sijasta edes kaksi, mikä olisi auttanut selittämään tapahtumia niin paljon paremmin.
      Olisin melkein voinut antaa yhden tähden/x:n lisää kirjalle ihan vaan sen ulkoasun vuoksi. Jo pelkästään kansipaperit ovat uskomattoman nätit, mutta sisäpuolelta, fontista alkaen teos on kyllä ihan täysi kymppi. (Pahoittelut valtavasta upotuksesta! Esimerkki oli kuitenkin saatava. Jos twiitti ei näy, se löytyy täältä)

Miten kaunis kirja voi olla sisältä? Fontti sun muut 5/5 ❤ #lukumaraton pic.twitter.com/s7ZNTQgMAT

— Sivujen Välissä (@sivujenvalissa) 9. heinäkuuta 2016

Keira Cass: Valinta

 Valinta on Keira Cassin The Selection-kirjasarjan ensimmäinen osa. Alunperin englanniksi teos on julkaistu 2012, mutta suomennos on ilmestynyt kauppojen hyllyille tässä kevään aikana. Kirjan juoni ei kiinnostanut niin paljon, että olisin sitä hankkinut aiemmin englanniksi, mutta koska Akateemisen kirjakaupan pokkarihyllystä se löytyi suhteellisen halvalla, päätin sijoittaa muutaman euron palkasta kevyeen kesälukemiseen.

"America Singerillä on edessään ainutkertainen mahdollisuus (...) Elämään palatsissa ja kisaamaan komean prinssi Maxonin sydämestä. Hänet on otettu kilpailijaksi Valintaan, tositelevisioon perustuvaan onnenpeliin, jossa muutama valittu kilpailee upean prinssi Maxonin rakkaudesta." - Goodreads

Ja kevyttä kesälukemista tosiaan myös sain. Yhdysvaltojen nimi on vaihdettu, ja jaettu 35 alueeseen. Jokaiselta alueelta arvotaan 16 - 20 vuotias tyttö osallistumaan Valintaan, jolla etsitään valtakunnan prinssille vaimoa. Kirjan päähenkilö America Singer, on yksi näistä 35 naisesta, jotka pääsevät kilpailemaan prinssin sydämestä.

Mielestäni Valinnan idea on ihan kiva. Ei mikään tajunnanräjäyttävän uusi, tositv-kilpailu, dystopia, kolmiodraama, perinteisiä nuorten aikuisten kirjoissa esiintyviä elementtejä, jotka olivat vielä voimissaan vuonna 2012. Näin neljä vuotta jäljessä, ehkä hieman vanhentunut konsepti jos trendejä tarkkailee, mutta kirjaa lukiessa se ei juurikaan häirinnyt. Itselläni heräsi hieman sellainen vaikutelma, ettei tässä haettu niin kunnianhimoista toteutusta, kun oltaisiin voitu.

Monenlaisia tunteita kirja kyllä aiheutti. Vihaan kolmiodraamaa, perinteinen ratkaisu, joka oli kulunut jo Twilightin aikoihin. Maailma oli kanssa hyvin tyypillinen, Yhdysvaltojen alueelle rakennettu uusi valtio jossa ihmiset on jaettu kasteihin. Kaikki nämä tekevät Valinnasta helpon luettavan. Sama kaava on nähty niin usein, että sen kulun osaa jo arvata.
Ärsytystä herätti kuitenkin ehdottomasti eniten päähenkilö. America Singer (niin typerä nimi...) on itsenäinen ja epämain stream, ja muut kilpailuun osallistuvat tytöt ainoastaan pinnallisia, epäaitoja, etuoikeutettuja idiootteja, jotka eivät ymmärrä oikeasta elämästä mitään. Sivuhahmot ovat kirjassa oikeastaan vain kuoria, heidän luonteet ja taustat mainitaan kerran, ja unohdetaan sitten kokonaan. Ensimmäisen kirja perusteella jopa Aspenin, yhden kolmiodraamaan sekaantuneista päähenkilöistä, motiivit jäivät minulle epäselviksi.

Loppua kohden tuntui, että tavoitteena oli ainoastaan saada kirja päättymään. Jo ennestään tapahtumaköyhä tarina lisäsi vain vauhtiaan, eikä "turhalle" fiilistelylle jäänyt aikaa. Kaipasin enemmän jännitystä, mitä kirjaan olisi kyllä ihan hyvin saanut kirjoitettua paljon enemmän.
               Silti ensimmäisenä kirjan suljettuani menin kirjaston sivuille katsomaan millaiset varausjonot sarjan toisella osalla on. Liian pitkät. Valinta on juuri sellainen kahdessa päivässä luettavaa kevyttä teinihömppää, jonka sisältö ei tavoita mitään syvällistä pohdintaa tai eeppisiä mittasuhteita, mutta jonka jaksaa kuitenkin lukea. Se varmasti jakaa mielipiteitä, enkä tiedä tulenko koskaan itse tarttumaan toiseen osaan, mutta ensimmäinen jätti kuitenkin suhteellisen positiivisen maun suuhun, negatiivisestä arvostelusta huolimatta.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

"Paluu Helsinkiin ja elämä taideopiskelijana ei olekaan Raisan odotusten mukaista, eivätkä muistot Hukkavaarasta ja Mikaelista anna rauhaa. Vampyyriystävä Konstan perustamalla klubilla yliluonnollinen väki kokoontuu juhlimaan Helsingin yössä... Konstan avulla Raisa pääsee kadonneen kaksoisveljensä Mitjan jäljille, ja pitkään piinanneet salaisuudet alkavat viimein saada valaistusta. Seikkailu johdattaa sisarukset Kreikkaan, kätketylle daimonien saarelle – ja huimaan pakomatkaan." - Tammi (#kirja)

Ennen kuin aloin lukemaan Susirajan kolmatta osaa Jäljitettyä, hairahdin lukemaan muiden mielipiteitä kirjasta. Välttelin juonipaljastuksia, mutta kovinkaan moni ei tuntunut olevan innoissaan tästä kirjasta. Otin kuitenkin ”riskin” sillä halusin tietää miten ko. sarja päättyy, ja mitä tapahtuu.
                   Valitettavasti ihmisten arvostelut eivät kuitenkaan olleet väärässä.

Siinä missä kahdessa edessä osassa ollaan keskitytty Hukkavaaraan, ihmissusiin sekä Raisan ja Mikaelin suhteeseen, kolmannessa tarinan suurimman huomion sai kuitenkin Raisa, Raisan menneisyys ja siellä täällä matkustelu. Itse koin, että koko kadonneen veljen etsintä ja diamoni juoni oli ehkä vähän liikaa. Kirjassa tuli hyvin lyhyessä ajassa niin paljon informaatiota, että välillä pää tuntui menevän jossain vaiheessa sekaisin.
                 Aiempien ihmissusien ja vampyyrien lisäksi mukaan tuotiin kreikkalaiset jumalat sekä diamonit, ajatusten maailmat ja niin edelleen. Vaikka ajatuksena kahden todella erilaisen mytologian sekoittaminen toisiinsa on mielestäni raikas ja toimivakin, tässä konseptissa se ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu. Tuli tunne, että kirjailija oli keksinyt kaksi hyvää ideaa, muttei halunnut jättää toista odottamaan.

Jälleen kerran, Mikael oli ehdottomasti kirjan parhaita hahmoja. Valitettavasti yli puolet kirjasta kuitenkin oli kaikkea muuta, kuin Mikaelia. Enkä päässyt, yrityksistä huolimatta, yli siitä miten paljon Raisa ärsytti minua koko kirjan. Mutta sentään vähemmän kuin sarjan toisessa osassa. Muutenkin aiemmin viehättäneet hukkavaaralaiset olivat jääneet taka-alalle. Tuntui, että kaikki vanhat hahmot oli unohdettu, kun keskityttiin uusiin juonen käänteisiin ja uusiin hahmoihin. Jotka eivät olleet kuitenkaan niin ihmeellisiä verrattuna aiempiin sivuhahmoihin.

Vaikken juuri pitänyt Jäljitetystä, uskon edelleen siihen, että neljäs osa voi vielä korjata paljon. Jankkaan jokaisessa tätä sarjaa käsittelevässä bloggauksessa samaa, mutta edelleen kirjasta puuttui jännitys. Kirjan loppu vaikutti ehkä liian paljon lopulta. Tuli sellainen tunne, että vaikka asioita jäi selvittelemättä, niitä ei välttämättä jätetty roikkumaan auki, että seuraavaa kirjaa jäi jonottamaan sormet syyhyten. Aloitin kuitenkin ihan innoissani neljännen kirjan lukemisen, joten tekstiä siitä voi odottaa piakkoin.

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Neiti Peregrin koti eriskummallisille lapsille on kirja, josta olin aiemmin kuullut ja johon lopulta törmäsin vahingossa kirjastossa. Miksipä ei, moni tuntui intoilevan tästä kirjasta Goodreadsissa ja BookTubessa.

”Viisitoistavuotias Jacob on kasvanut kuunnellen erikoisen isoisänsä kummitusjuttua eriskummallisista orpolapsista ja hirviöistä. Jacob lähtee hirvittävän perhetragedian seurauksena isoisänsä tarinoissa esiintyneelle kaukaiselle saarelle Walesin edustalla. Hän löytää saarelta Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot.Jacob tutkii merkillisen talon hylättyjä makuuhuoneita ja käytäviä, ja vähitellen käy selväksi, että taloon aikoinaan majoitetut lapset olivat vähintäänkin erikummallisia: he saattoivat olla myös vaarallisia. Lapset oli ehkä viety kaukaiselle saarelle karanteeniin, mutta miksi? Ja jotenkin – niin mahdotonta kuin se onkin – lapset tuntuvat olevan yhä elossa…” – Risingshadow

En tiedä ihan varmasti, mitä ajatella tästä kirjasta. Alun perin minun ei koskaan pitänyt edes lukea tätä kirjaa, mutta lopulta muun lukemisen puutteessa päätin antaa periksi. Jokin pieni ennakko odotus oli kokoajan takaraivossani, tai oletin jotenkin, etten pitäisi kirjasta läheskään niin paljon, kuin sitten lopulta pidin. Positiivinen yllätys siis.

Neiti Peregrinen juoni oli ehkä hieman omituinen. Kiva, mutta omituinen. Mutta vaikka kuinka yritin, se ei sinänsä kolahtanut. Koko ensimmäinen kirja tuntui ehkä hieman alustukselta seuraavaan kahteen kirjaan, ja kirjan maailmasta tuli joissain kohdissa hieman liikaa tietoa yhdellä kertaa. Jonkin sortin X-Man fiilikset kirjasta jäi, kyvyiltään poikkeuksellisia lapsia piilotellaan kartanossa, koska muu maailma ei ole valmis kohtaamaan heitä.

Päähenkilö Jacob menettelee. Vaikka suurilta osin hän oli ikäisensä tuntuinen, silti joissain kohdissa kirjailija tuntuu kirjoittavan muutaman vuoden vanhemmasta henkilöstä. Tietenkin tämän tyyppiselle fantasiakirjalle on ihan tavallista, että päähenkilö kärsii kirjan alussa trauman, mutta myös löytää sen epäluonnollisen, jonka hän voi kuitenkin laittaa vielä alkukiran trauman piikkiin. Jostain kumman syystä erityisesti Neiti Peregrinessa tämä alkoi nyppiä minua suuresti.
           Muut hahmot olivat hyvin lättänän oloisia. En oikein kiintynyt kehenkään heistä. Toki eriskummallisuudet sekä muut maailman olennot olivat mahtavia ja yksi kirjan hauskimmista asioista,
Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähämmän 15-16 vuotiaat hahmot jaksavat enää kiinnostaa minua. Kai se on ihan normaalia, mutta vähän surullista, kun muuten pitää nuorten kirjoista.

Ehdottomasti ”paras” juttu koko kirjassa oli sen ulkoasu. Äärimmäisen kaunis ja huolella suunniteltu. Tekisi melkein mieli hankkia kirja itselleen vain sen takia, että saisi ihailla kirjaa koko ajan. Juonenkin kannalta tärkeiksi muodostuu valloittavat vintage valokuvat, joita on ripoteltu pitkin poikin kirjaa. Niiden avulla kirjaan tulee hieman lisää sitä jotain. Voisin hehkuttaa monta sivua pelkästään sitä, miltä kirja näyttää.

Kaiken kaikkiaan Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on ihan hyvä. Ehkä omaa arviotani sumensi se, että luin juuri sitä ennen Cat Wintersin mahtavan In the Shadow of Blackbirds, joten jos vähänkin kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Tulenko itse palaamaan jatko-osiin? Tuskinpa.

Rick Riordan: Percy Jackson ja Salamavaras

Percy Jackson ja Salamavaras. Tämä on minulle se kirja, joka oli tuomittu roikkumaan TBR-listallani ikuisuuden. Se on ollut siellä vuodesta 2010 saakka, ja olisi ollut varmaan vielä vuonna 2020, elleivät olosuhteet olisi pakottaneet minua tarttumaan tähän kirjaan. Lainasin sen kaveriltani kahdeksan kuukautta sitten. Kirja osui käteeni, kun olin pakkaamassa muuttolaatikoita. Nyt minun täytyisi lukea se, että saisin palautettua kirjan omistajalleen.

"Percy Jackson päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään." - Rising Shadow

Pakko myöntää, Salamavaras olisi ollut niin paljon parempi, jos olisin lukenut sen heti ilmestymisen jälkeen. Viisi vuotta nuorempi minä olisi varmasti nauttinut tästä kirjasta. Juuri sopivasti toimintaa (muttei kuitenkaan liian rajua), tarpeeksi vähän romanttista hömpöttelyä ja reippaasti etenevää kerrontaa.

Kuitenkin nyt vuonna 2015, juuri nämä asiat tuntuivat olevan kirjan ongelma. Toiminta kirjassa on suunnattu selvästi nuoremmille lukijoille, joten se ei ehkä ihan kohdannut omia toiveitani. Kaipasin jonkin sorttista romanttista käännettä ja joinain hetkinä tuntui, että kirjaan on pakattu liian paljon tapahtumia. Kirjan huumorikin on enemmän nuoremmille lukijoille suunnattua.

Ymmärrän hyvin Percy Jackson - sarjan viehätyksen. Idea on hyvä, ja kirjat tavoittavat varmasti lukijakuntansa. Harmittaa hieman, etten tutustunut tähän silloin, kun omat kaverini lukivat näitä. Kenties yritän lukea Olympoksen sankarit - sarjan ensimmäisen osan. Olen saanut sellaisen käsityksen, että se toimii hieman vanhemmillekin lukijoille. Mutta ehdottomasti, jos esimerkiksi kirjalahjaa miettiin 5.-7. Luokkalaiselle, niin ehdottomasti kannattaa harkita tätä!