Marissa Meyer: Winter

Ensinnäkin, ennen kuin kukaan ehtii lukemaan pidemmälle, kyseessä on sarjan neljäs osa, eli kaikilta spoilereilta ei voi välttyä.

Lukukesän suurin puristus oli vihdoin lukea Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarjan päätösosa. Kamppailun siitä teki se, että kirja on hieman yli kahdeksansataa sivua paksu, ja äänikirjakin kestää lähes vuorokauden. Eli pikku urakasta ei ollut kyse, varsinkin, kun oma kärsivällisyyteni ei aina riitä edes neljänsadan sivun lukemiseen.

* * * * *

Princess Winter is admired by the Lunar people for her grace and kindness, and despite the scars that mark her face, her beauty is said to be even more breathtaking than that of her stepmother, Queen Levana. 

Winter despises her stepmother, and knows Levana won't approve of her feelings for her childhood friend--the handsome palace guard, Jacin. But Winter isn't as weak as Levana believes her to be and she's been undermining her stepmother's wishes for years. Together with the cyborg mechanic, Cinder, and her allies, Winter might even have the power to launch a revolution and win a war that's been raging for far too long.

* * * * *

Pitkästä aikaa sain luettua sarjan loppuun. Kaksi kesää siihen meni, mutta saavutus kuitenkin. Onnekseni olin edellisenä kesänä (siis kesällä 2016) lukenut oikeasti kiinnostuneena The Lunar Chroniclesin kolme ensimmäistä osaa, minkä takia päätökseen oli huomattavasti helpompi uppouua mukaan. Ei tuntunut siltä, että edellisestä kerrasta oli kulunut niin paljon aikaa. Sen lisäksi sarjan päätökset ovat minulle yllättävän vieras konsepti, ja vaikka teoriassa tiesin, miten sarja päättyy, huomasin silti jännittäväni loppua yllättävän paljon. 

Vaikka en pidä kovinkaan paljoa scifistä, Winter ja sen edeltäjät ovat olleet positiivinen yllätys. Ehkä se johtuu maailmanrakentamisesta, ja siitä miten paljon hahmot tuovat lisää sisältöä tarinaan. Avaruus-/tiedeseikkailua on vähemmän, ja hahmoja enemmän.

Edellisistä kirjoista tutut hahmot palaavat tarinan finaaliin, ja jo aiemmin pikaisesti mainittu prinsessa Winter saa vihdoin oman kirjansa. Winterin mukaan tulon myötä päästään myös lähemmäs kuningatar Levanaa, ja tutustutaan paremmin Kuussa asuvan lunarkansan elämään. Kirjan alussa on niin paljon avoimia kysymyksiä liittyen siihen, miten kaikki lopulta tulee päättymään, ettei siinä ehtinyt tylsistymään. Ja sitten oltiinkin jo täydessä vauhdissa.

Oikeastaan koko kahdeksansadan sivun ajan tarina säilytti täydellisen tasapainon vauhdikkaan toiminnan, juonittelun ja yleisen jutustelun kanssa. Kaikki hahmot saivat sopivasti sivuja omien tarinoidensa kertomiseen (kirja on kerrottu aiempien kirjojen päähenkilöiden näkökulmista, sekä Winterin, Levanan ja tämän kirjan miespäähenkilön Jacinin näkökulmista), siitäkin huolimatta, että kertojia on tosiaan yllättävän monta. Meyerin kirjoitustyyli on juuri sopivan koukuttavaa, että kirjan paksuuden voi antaa sen takia anteeksi.

Ei varmasti kovin yllättäen, suurin epäkohta Winterissä on juuri sen pituus. Nuorten aikuisten scifi kirjan ei kuuluisi olla ihan näin pitkä. Jos kirjalla on mittaa melkein yhtä paljon, kuin venäläisessä klassikossa, olisi ehkä voinut hetken aikaa miettiä, jos jotain olisi voinut karsia. En nyt osaa antaa ehdotusta, mistä kohtaa tässä tapauksessa, mutta olisi kuitenkin.
Toinen asia, mitä en hyväksy, on se, mitä eräille hahmoille tapahtuu kirjan aika. Se on ehkä oma vika, kun kiinnyn aina niin paljon fiktiivisiin hahmoihin, mutta saa lukijankin tunteita välillä säästellä. Tämä on ehkä viimeinen asia, jolla oikeastaan on vaikutusta siihen onko kirja hyvä vai ei, mutta olkaa varovaisia :D

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että satujen ja tulevaisuuten sijoittuvan scifin sekoitus on yllättävän toimiva idea kirjaan. Aiemmissa osissa on seikkailtu Tuhkimon, Punahilkan/Kaunottaren & hirviön ja Tähkäpään tahtiin, nyt mukaan saatiin vielä Lumikkikin. On hauska nähdä, miten tuttu satu vääntyy ihan uuteen, mutta tunnistettavaan muotoon taitavan kirjoittajan kädestä. Näitä enemmän kiitos!

Winter on juuri sopiva lopetus tälle sarjalle. Se ei veny liian pitkäksi, ja koska kirjoissa kyllä riittää sivuja, ei se jää myöskään liian lyhyeksi. Tutuksi tulleita hahmoja jää vähän ikävä (tosin vielä on tie-in kirja, jos tulee liian ikävä), mutta on hauska lähteä kohti seuraavia seikkailuja. Meyer tarjoaa kiinnostavan tulevaisuuskuvan, johon on sekotettu hieman fantasiaelementtejä. Jopa scifiä aktiivisesti välttävä voi nauttia tästä!

* * * * *

Julkaisuvuosi 2015

Feiwel & Friends

827 sivua

Oma + äänikirja

Englanniksi

Lainaus Goodreads

Marissa Meyer: Cress

Luulin jo bloganneeni tästä kirjasta. Ehdin poistaa jo ylös kirjoitetut ajatukseni puhelimesta, ja siirtyä seuraaviin projekteihin. Hetken ajattelin jo, että turha tästä on blogata, kun lukemisestakin on kulunut toista kuukautta. Paitsi, että sitten näyttäisi tyhmältä jos koko sarjasta olisi postaukset, toiseksi viimeistä osaa lukuunottamatta. Tässä siis, yleisön pyytämättä, ajatukseni Marissa Meyerin Cress'stä, the Lunar Chronicles-sarjan kolmannesta osasta.

"Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they're plotting to overthrow Queen Levana and prevent her army from invading Earth.Their best hope lies with Cress, a girl trapped on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company." - Goodreads

Heinäkuun teemana oli tosiaan Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarja, josta ehdin lukemaan kolme kirjaa neljästä. 
   Aiemmista kirjoista tutut hahmot, Cinder, Carswell Thorne, Scarlet ja Wolf ovat kaikki pakosalla edellisen kirjan tapahtumien seurauksena. Heidän tavoitteenaan on syöstä Kuningatar Levana vallasta, ja estää Lunareiden hyökkäys maahan. Scarletissa jo esiintynyt Cress on tätä tehtävää ajatellen hyvin tärkeässä roolissa. Epäonnistuneen pelastusoperaation jälkeen joukko on hajonnut ympäri maailmaa ja sen lähiympäristöjä, eikä kaikki suju kuten Strömsössä.  

Cress toi mukanaan jälleen kaksi uutta hahmoa: Tähkäpäähän perustuvan, kirjan nimeä kantavan Cressin, sekä Jacin Clayn, joka tulee olemaan huomattavasti suuremmassa roolissa sarjan viimeisessä kirjassa Winter. Näiden kolmen kirjan aikana olen alkanut pitämään enemmän ja enemmän tästä Meyerin tavasta tuoda muutaman päähenkilön kerrallaan tarinaan mukaan. Toistan varmaan itseäni kun sanon, että tällä tavoin lukija ehtii hyvin tutustumaan uusiin hahmoihin, ja samalla seuraamaan myös vanhojen kehitystä.

Cressistä on yllättävän vaikea kirjoittaa mitään, koska se on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen sarjan aiempien kirjojen kanssa. Juoni on ehkä hieman Scarlettia tapahtumarikkaampi, ja itse nautin useamman kuin kahden eri hahmon seuraamisesta. Kuten hyvin usein, tässäkin tapauksessa huomasin, että tietyt luvut ovat mielestäni selvästi toisia tylsempiä, ja esimerkiksi prinssi Kain näkökulmasta olevat osat olisin hyppinyt varmasti yli, ellen olisi kuunnellut äänikirjaa. Mutta kyseessä on varmasti enemmän se, mistä hahmoista pitää, eikä niinkään sisällön tylsyydestä.

Lempihahmojani ovat edelleen Scarlet ja Wolf, mutta kirjan edetessä huomasin tykästyväni yhä enemmän ja enemmän Cressiin ja Thorneen, joiden väliset kohtaukset tuntui toimivan erityisen hyvin. Cress on hahmona kaikessa naiviuden ja maailman ihmettelyn takia jotenkin todella söpö. Ei ärsyttävällä tavalla lapsellinen, vaan sopivalla tavalla sympaattinen ja silti uskottava. Toinen uusista hahmoista, Jacin, jäi valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Ja sekin kuva mikä luodaan, on lähinnä sietämättömän ärsyttävä ja ylimielinen. Minkä takia Winterin lukeminen innostaa, koska epäilen, että yksi päähenkilöistä olisi ihan noin rasittava.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Cinder ja Scarlet, vakuuttivat, ja Cress jatkaa samoilla linjoilla edellisten osien kanssa. Aiemmin olen vältellyt scifin lukemista, mutta tämä satujen uudelleenkerronnan ja avaruusseikkailujen yhdistäminen dystopiaan tuntuu tosiaan toimivan. Meyerin vahvuuksia on hänen tapansa kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka kirja itsessään on paksu, ei sitä lukiessa kuitenkaan ehtinyt juuri pitkästymään. Kateellisena katselin Akateemisen hyllyssä, että tästä sarjasta on tehty ruotsinnos. Suomennosta odotellessa täytynee tyytyä sarjan viimeisen osan lukemiseen.

Rosamund Hodge: The Cruel Beauty

Lukumaratonista on kohta kulunut sata vuotta, ja tämä postaus on roikkunut siitä saakka Luonnokset-kansiossani odottamassa valoisampaa tulevaisuutta trai parempaa aikaa julkaisulle. Nyt se on kuitenkin tullut.

Cruel Beauty oli siis ainoa kirja, jonka kokonaisuudessaan luin kesän lukumaratonin aikana. Se on jälleen yksi sadun uudelleen kerronta, tarkalleen ottaen Kaunottaren ja hirviön. Kuten olen jo aiemmin kertonut, mikään ei ole parempaa, kuin onnistunut uudelleen kerronta Kaunottaresta ja hirviöstä.

"Since birth Nyx has been betrothed to the evil ruler of her kingdom - all because of a foolish bargain struck by her father. And since birth, she has been in training to kill him. (...) As Nyx searches for way to free her homeland by uncovering Ignifex's secrets, she finds herself unwillingly drawn to him. Even if she could bring herself to love her sworn enemy, how can she refuse her duty to ill him? With time running out, Nyx must decide what is more important: the future of her kingdom, or the man she was never supposed to love." - Goodreads

Valitettavasti tällä kertaa tämä uudelleenkerronta ei onnistunut valloittamaan. Toivoin sitä kovasti, odotin tämän lukemista. Mutta jotenkin kaikki tuntui tökkivän. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että yhden syyn on pakko olla A Court of Thorns and Roses. Huomasin sekoittavani joissain vaiheessa nämä kirjat pahan kerran, luulin lukevani tämän sijasta juuri ACoTaR:ia. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei tätä kirjaa olisi pelastanut se, että olisin lukenut tämän hieman myöhemmin.

Kirjan ehkä isoin ongelma oli sen pituus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä, mutta tämä kirja tarvisisi ehdottomasti jatko-osan. Ken ties Hodgella oli kirjaa kirjoittaessaan mielessä maailman kunnianhimoisin ja eeppisin idea, tai sitten hän haukkasi vain liian ison palan pureskeltavaksi, sillä The Cruel Beauty on aivan liian täyteen pakattu. 352 sivua ei millään riitä selittämään monimutkaista maailmaa, taikuutta ja mytologiaa kuljettaen samalla tarinaa sujuvasti eteenpäin. Aivot tuntuivat ylikuormittuvan aivan liikaa, ja lopulta en tajunnut enää ollenkaan mitä oli tapahtunut. Paitsi, että kirja oli ohi, minulla ei ollut mitään hajua mitä viimeisillä sivuilla oli oikeasti tapahtunut. Olinkin pitkälti pelkkää kysymysmerkkiä vielä pitkää kirjan luettuani.

Ja jotta asiat muuttuisivat vielä enemmän sekaviksi, päähenkilö jatkaa samaa linjaa juonen kanssa. Periaatteessa Nyxissä ei ole mitään vikaa (paitsi nimi, koska ensimmäinen asia mikä minulla tulee mieleen on Nyx merkkinen mineraalipuuterini...). Mutta kun hahmon tunteet menevät siksakkia laidasta laitaan, ensin vihataan, sitten rakastetaan ja sitten taas vihataan, niin lukijana teki mieli vaan ravistella hahmoa. Eikä muutkaan hahmot juuri loista erinomaisuudellansa. Selvää "pahista" kirjassa ei tunnu olevan lainkaan. Nyt en puhu siitä, että hyvän ja pahan välinen raja sumenisi hyvällä tavalla. Vaan pahista ei yksinkertaisesti lopulta tuntunut olevan ollenkaan. Rakkauden kohteet, sekä demoni Ignifex että hänen orjuuttamansa Varjo ovat vaan tylsiä; ilman mitään selvää motivaatiota toiminnallensa.

Sitten on tietenkin perinteinen kolmiodraama (sekin tosin niin mitä ihmettä tavalla suunniteltu...), pikarakastuminen, sun muut, joihin alkaa näin YA-kirjallisuutta enemmänkin lukevana kyllätymään. Onneksi kuitenkin, haukuistani huolimatta, yllättävän moni pitää The Cruel Beautystä (jos Goodreadsiin on luottaminen), enkä itsekään sitä maailman surkeimpana luomuksena voi pitää. Olisin toivonut, että Hodge olisi kirjoittanut yhden kirjan sijasta edes kaksi, mikä olisi auttanut selittämään tapahtumia niin paljon paremmin.
      Olisin melkein voinut antaa yhden tähden/x:n lisää kirjalle ihan vaan sen ulkoasun vuoksi. Jo pelkästään kansipaperit ovat uskomattoman nätit, mutta sisäpuolelta, fontista alkaen teos on kyllä ihan täysi kymppi. (Pahoittelut valtavasta upotuksesta! Esimerkki oli kuitenkin saatava. Jos twiitti ei näy, se löytyy täältä)

Miten kaunis kirja voi olla sisältä? Fontti sun muut 5/5 ❤ #lukumaraton pic.twitter.com/s7ZNTQgMAT

— Sivujen Välissä (@sivujenvalissa) 9. heinäkuuta 2016

Marissa Meyer: Scarlet

Aiemmin bloggasin Marissa Meyerin Cinderistä, joka on ensimmäinen osa The Lunar Chronicles sarjassa. Kuten oletinkin, en kauaa onnistunut pysymään erossa sarjan toisesta osasta Scarletista.

"Scarlet Benoit’s grandmother is missing. It turns out there are many things Scarlet doesn’t know about her grandmother or the grave danger she has lived in her whole life. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information as to her grandmother’s whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one step ahead of the vicious Lunar Queen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner. " - Goodreads

Huhut pitivät paikkaansa. Scarlet on mielestäni selvästi parempi, kuin edeltäjänsä Cinder (jolle annoin 4½/5, mikä kertoo kaiken tarvittavan ensimmäisen kirja tasosta.) Omat odotukseni eivät kaikesta hehkutuksesta huolimatta olleet kovinkaan korkealla Scarletia kohtaan, koska Youtubessa seikkaillessani törmäsin arvosteluun, jossa kirjaa sanottiin tapahtumaköyhäksi ja tylsäksi, eikä se vie tarinaa kuulemma eteenpäin. Tämän takia pelkäsin ainoastaan heittäväni aikaan hukkaan edeltäjäänsäkin paksumman kirjan kanssa.

Scarletissa paneudutaan syvemmälle Cinderin menneisyyteen samalla, kun maailman tulevaisuus on vaakalaudalla. Tämän kirjan päähenkilön, Scarletin, elämä kietoutuu sulavasti mukaan tarinaan, ja kaiken lisäksi lukijalle vielä esitellään lisäksi kaksi uutta, seuraavien osien kannalta tärkeää hahmoa, Wolf ja Carswell Thorne. Tarina kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä antaa laajan kuvan tapahtumista, eikä toteutuskaan onnu.

Tarina, joka toimii Scarletin perustana on nimestäkin päätellen Punahilkka, mutta samalla siinä on tiettyjä elementtejä Kaunottaresta ja hirviöstä. Kumpaakin tarinaa on käytetty sopivassa määrin, ja samalla Meyer tuo riittävästi omia, uudistavia elementtejä kirjaan. Pidän valtavasti sekä Scarletista että Wolfista päähenkilöinä, mutta myös Cinderistä kuoriutui selvästi mukavampi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Eikä uutena hahmona mukaan tuleva Carswell Thorne kalpene muiden rinnalla, joka on varmasti saanut inspiraatiota Han Solosta.
        On hauskaa, että hahmot alkavat "kerääntymään" pikkuhiljaa kirjojen edetessä, jolloin lukijalla on hyvin aikaa opetella tutustumaan, ja muistamaan jokainen päähenkilöistä. Ilmeisesti jokainen neljästä kirjasta tuo mukanaan vähintään kaksi juonen kannalta tärkeää hahmoa. Sen takia tämä on ehdottomasti hyvä ratkaisu verrattuna siihen, että kaikki olisi esitelty yhdessä rysäyksessä.

Paksuudestaan huolimatta Scarlet on saanut paikkansa lempikirjojeni joukossa. Paksuudestaan, ja hieman edellistä kirjaa hitaammasta tahdista huolimatta tarina pitää otteessaan, enkä itse ainakaan ehtinyt tylsistyä. Sujuva kerronta, joka liittyy vaivattomasti edellisiin tapahtumiin on piste i:n päällä. En malta odottaa, että saan luettua loppuun jo aloittamani Cressin (lukumaratonissa luetut 120 sivua).

Sarah J. Maas: A Court of Thrones and Roses

Lukumaratonista on selvitty, ja nyt on aika palata takaisin normaaliin arkeen myös täällä blogin puolella. Tämä teksti on jo vähän aikaa odotellut julkaisemista luonnoksissani, ja nyt vihdoinkin on senkin aika.

"When nineteen-year-old huntress Feyre kills a wolf in the woods, a beast-like creature arrives to demand retribution for it. Dragged to a treacherous magical land she only knows about from legends, Feyre discovers that her captor is not an animal, but Tamlin—one of the lethal, immortal faeries who once ruled their world.
As she dwells on his estate, her feelings for Tamlin transform from icy hostility into a fiery passion that burns through every lie and warning she's been told about the beautiful, dangerous world of the Fae. But an ancient, wicked shadow grows over the faerie lands, and Feyre must find a way to stop it... or doom Tamlin—and his world—forever." - Goodreads

Vaikka olen ehtinyt lukemaan vasta kolme Sarah J. Maasin kirjaa, olen täysin myyty hänen tavalleen kertoa ja kuljettaa tarinaa. Sekä Throne of Glass ja Crown of Midnight osoittivat tämän, ja A Court of Thorns and Roses jatkoi samoilla vahvoilla linjoilla. Vakuutuin vielä enemmän hänen kirjoitustyylistään tätä kirjaa lukiessani, sillä tekstistä pystyi erottamaan, muustakin kuin henkilöistä tai tarinasta, että nyt ei ole kyseessä Throne of Glass.

Kaunotar ja hirviö uudelleenkerronta viehätti. Jos rakastan jotain enemmän kuin näitä uudelleenkerrontoja, niin sitä, kun uudelleenkerrota on Kaunottaresta ja hirviöstä. Parin viimeisen kuukauden aikana lukulistallani on ollut jo useampi samaan tarinaan liittyvä kirja, jotka olen kaikki ahminut lähestulkoon yhdeltä istumalta. Eikä A Court of Thornes and Roses ollut missään tapauksessa pettymys näiden joukossa.
       Kuten muutkin Maasin kirjat, tämäkin tuntui jakautumaan jossain määrin kahteen osaan. Toisin kuin Crown of Midnightissa, toinen osa sijoittui aikalailla kirjan loppuun. Tästä syystä tuntui, että juoni alkaa turhaa kiirehtiä eteenpäin, ja loppu tuodaan lukijalle aikamoisella ryminällä, eikä se ole, ainakaan mielestäni, yhtä yhtenäinen muun tarinan kanssa.

Jollain tavalla jopa poikkeuksellisesti kirjassa kaikki hahmot ovat todella pidettäviä. Hirviö osa on tässäkin uudelleenkerronnassa vähän tylsä. Pelkkä naamio kasvojen päällä, mutta muuten vetävä miespäähenkilö ei välttämättä vastannut mielikuvaani, joka on voimakkaasti Disneyn ohjaileman eläimellisen pedon puolella. Hahmoista eniten huomasin pitäväni Lucienista, kirjan yhdestä sivuhenkilöstä. Huomasin toivovani enemmän hänen ja Feyren välisiä hetkiä, kuin Feyren ja päähenkilömies Tamlinin.

Kirjaa lukiessa onnistuin paljastamaan itselleni seuraavasta kirjasta juonipaljastuksia, ja voin suositella, että älkää tehkö sitä. Oma suhtautumiseni erinäisiin hahmoihin muuttui aivan valtavasti. Sekä posiivisesti että negatiivisesti. Mikä sitten samalla myös latisti lukufiilisikiä jonkin verran. Tämä tapahtui hieman ennen kirjan loppua, ja siinä vaiheessa toivoin vai kirjan olevan ohi, että pääsisin seuraavan kirjan pariin.

Huolimatta juonipaljastuksien aiheuttamista tuntemuksista, en ollut enää muutaman tunnin päästä yhtä epätoivoisesti aloittamassa sarjan seuraavaa osaa, ja siinä tilassa olen edelleenkin. Vaikka A Court of Thorns and Roses oli erittäin hyvä kirja, ei se mielestäni aivan tavoittanut Maasin muiden kirjojen loistoa. Joissain kohdissa hieman esimerkiksi Throne of Glassia aikuisemmalta vaikuttava kirja on kuitenkin sellainen, että sarjan seuraava osa on varmasti listallani odottamassa lukemista.

Kate Forsyth: The Beast's Garden

Selailin Goodreadsia etsiessäni satujen retellings (Uudelleenkerrontoja? Mukaelmia?), sillä ihastuin ikihyviksi luettuna Marissa Meyerin Cinderin ja Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses, jotka ovat molemmat tälläisiä uudelleen kerrottuja versioita sangen tutuista tarinoista. Satuin etsiessäni törmäämään tähän kirjaan. En ollut koskaan kuullut kirjailijasta, mutta uskallauduin kuitenkin sijoittamaan Audiblessa yhden ilmaisen äänikirjani The Beast's Gardeniin, jota oli kuitenkin lähinnä kehuttu kaikkialla.

"A young woman marries a Nazi officer in order to save her father, but hates and fears her new husband. Gradually she comes to realise that he is a good man at heart, and part of an underground resistance movement in Berlin called the Red Orchestra. However, her realisation comes too late. She has unwittingly betrayed him, and must find some way to rescue him and smuggle him out of the country before he is killed." -Goodreads

Kirja ei missään tapauksessa ollut pettymys. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa jo vähän aikaa, että kaikki kirjavalintani ovat osuneet kohdalleen, ja suurilta pettymyksiltä on vältytty. Kuten nytkin. The Beast's Garden, on siis uudelleen kerrottu versio Grimmin veljesten sadusta "The Singing, Springing Lark" (jos joku tietää tämän nimen suomeksi, valaiskaa ihmeessä!). Jos ymmärsin oikein, se on jonkinlainen saksalainen versio Kaunottaresta ja hirviöstä. Vieras minulle kuitenkin etukäteen. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, ja tämä teemahan sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Jos saisin selostaa täydellisen kirjan juonen, se olisi kutakuinkin samanlainen kuin tässä kirjassa. Tyttö rakastuu viholliseen, toinen maailmansota, vastarintaliike, vakoilua, romantiikkaa, salaisuuksia. The Beast's Gardenissa on juuri sopivassa suhteessa kaikkea tätä, ja vakavista aiheista huolimatta en kokenut kirjaa kovinkaan raskaaksi tekstiksi. Toisin kuin normaalisti historiallisilla romaaneilla on tapana, tarina on enemmän painottunut jännitykseen kuin realismiin. Ja vaikka tarina sijoittuu kuuden vuoden ajalle, opus ei ainakaan äänikirjana tuntunut liian pitkältä.

Juoni etenee joskus isojakin harppauksia, ja nopeast, mikä mielestäni ei ollut aina paras vaihtoehto. Ja vaikka useamman kertojan kuljettaminen halki kirjan on hyvä tapa kuvata erilaisia kokemuksista ja kohtaloita sodan ajalta, tässä kirjassa se ei välttämättä ollut juonen kannalta kovinkaan merkittävä päätös. Varsinkin lopussa kertojan vaihtaminen tuntui väkinäiseltä cliff hangeriltä, jolloin teki melkein mieli kelata äänikirjaa eteenpäin, jotta saisi tietää, mitä pääparille tapahtuu. Jännitystä ja tunteita riitti, ja useampaan kertaan sain pelätä kynsieni puolesta, kun teki mieli hermostuksissa pureskella niitä. 

Olin vaikuttunut siitä, miten taitavasti faktaa ja fiktiota sekoitetaan kirjassa. Todelliset tapahtumat ja henkilöt soljuvat sujuvasti yhteen keksittyjen kanssa, ja oli hauska tarinan edetessä googletella minkä näköisestä ihmisestä oli kyse, tai mitä heille tapahtui muuten elämässä. Ainoana varjopuolena oli se, että vahingossa paljastin itselleni joitakin tärkeitä osia tarinasta, kun lueskelin Wikipedia-artikkeleita. Huomasin, hahmojen todellisuudesta huolimatta, kuitenkin nyrpistävän nenääni niiden kliseisyydelle. On juuri sellainen tyypillinen jokaisen elokuvan pahisnatsi, kateellinen ex-tyttöystävä, hyväsydäminen isähahmo ja niin edelleen. Ja päähenkilöitä Avaa ja Leoa lukuunottamatta muut hahmot jäivät valitettavan pinnallisikisi rakennelmiksi.

Pitkästä aikaa luin kirjan, jossa ei ollut ollenkaan fantasiaelementtejä. Vaihtelu oli ehdottomasti piristävää, ja kun kyseessä oli vielä historiallinen romaani, niin en voi valittaa. Lukijoiden ikää ajatellen The Beast's Garden sijoittuu mielestäni jonnekin nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden välille. Esimerkiksi Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaan verrattuna kerronta ei ole läheskään yhtä suoraa tai kuvailevaa, oli kyseessä sitten väkivalta tai seksi, mutta selvästi tyypillistä YA-kirjaa näkyvämpää. Faktan, fiktion ja sadun yhdistäminen on mielestäni erittäin onnistunut valinta. Ehdottomasti haluan tutustua enemmänkin Forsythin tuotantoon.

Mainittakoon, että kirjassa mainittiin Suomi ja Helsinki pariinkin kertaan!