Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik

Yksi kirjamessuilla bongatuista mielenkiintoisista uutuuksista oli Sture Lindholmin vastasuomennettu Vankileirihelvetti Dragsvik, jota useampi kuin yksi ihminen tuntui tutkailevan Atenan pisteellä. Siitä huolimatta, että opiskelen historiaa niin tiedän ihan hävettävän vähän sisällissodasta, sekä ylipäätään vuosien 1917-18 tapahtumista. Joten haastoin itseni tänä vuonna perehtymään asiaan hieman enemmän, ja lukemaan siihen liittyvää kirjallisuutta. Tässä niistä siis ensimmäinen.

* * * * *

Dragsvikin kasarmille oli ahdettu yli 8 000 ihmistä odottamaan pääsyä oikeuden eteen. Kesäkuukausien aikana ahdas, syöpäläisten riivaama kasarmi oli pätsi, jossa vangit kärsivät nälästä ja puutteellisesta hygieniasta sekä olemattomasta sairaanhoidosta. Heinäkuussa työnnettiin ruumis- kärryillä joka päivä yli kolmekymmentä kuollutta kiireesti kaivettuun joukkohautaan.

Suomen valtio ja valkoiset voittajat yrittivät pitkään sivuuttaa Tammisaaren katastrofin. Kauhutarinat torjuttiin liioitteluna, vaikka tilanne leirillä oli pahempi kuin kukaan ulkopuolinen osasi kuvitella: siellä oli Suomen leireistä ylivoimaisesti korkein kuolleisuus. Kun Tigerstedtin raportti vuoti Ruotsiin, kansainvälinen skandaali oli väistämätön. 

Miksi Dragsvikin kurjuus paheni hallitsemattomaksi joukkokuolemaksi? Keitä leirille tuotiin, ketkä pääsivät kotiin? Ketkä tapettiin, ketkä jäivät henkiin – ja ketkä tappoivat?

* * * * *

Sisällissodan alkamisesta tulee tänään kuluneeksi sata vuotta, joten mikäpä sen parempi päivä julkaista tämä postaus. Luin tämän kirjan jo vähän aikaa sitten, se on jäänyt mieleeni, sisällönsä sekä ulkomuotonsa vuoksi. Vaikka Lindholmin kirja vaikuttaa hieman pelottavalta, se on itseasiassa yllättävän nopealukea. Kirjassa on paljon kuvia, lainauksia alkuperäisaineistoon sekä esimerkiksi taulukoita. Vertailukohteena voisi pitää Bea Uusman Naparetkeä, joka tosin on huomattavasti visuaalisempi, mutta jotain samaa mielestäni näissä kirjoissa kuitenkin on.

Dragsvikin vankileiri on juuri sopivan spesifi aihe tämän tyyppiselle kirjalle, ja ehkä helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi Sisällissodan pikkujättiläinen. Kirjassa alustetaan hyvin venäläisen kasarmin perustamista Tammisaaree, sekä sisällissodan alkua, joten hukassa olevakin lukija kyllä ymmärtää mistä on kyse. Pääpaino on silti itse vankileirissä, sen oloissa ja suureen kuolleisuuteen johtaneissa syissä.

Lindholmin kirjasta näkyy hyvin selvästi, että taustatutkimusta on tehty paljon, ja aiemman tutkimuksen vähyys aiheesta tietenkin korostaa työn määrää. Alaa opiskelevana on pakko kiitellä kirjan loppuosaa, jossa hyvin lähdekriittisesti analysoitiin ja suoranaisesti kritisointiin aiempia teoksia Dragsvikin vankileiriin liittyen. Lindholm onnistuu hyvin perustelemaan lähteitä avuksi käyttäen, minkä tyyppistä virheellistä tietoa kirjoissa on esitetty, ja ainakin näin lukijana perustelut vaikuttivat myös ihan uskottavilta.

Hyvää historian tutkimusta on aina ilo lukea, ja vaikka huomaan jatkuvasti kaipaavani kunnollisia lähdeviitteitä (sellaisia, joita ei ole karsittu ja jotka löytyvät sivun alareunasta), tässä kirjassa se ei häirinnyt läheskään niin paljon. Lindholmin kiinnostus aiheeseen paistaa tekstistä läpi, kuten myös tutkimukseen käytetty aika. Suomennoksessa on joissain kohdissa hieman kömpelyyttä, mutta yleistä lukukokemusta se ei kuitenkaan haittaa.

* * * * *

Lägerhelvetet Dragsvik
Jukaisuvuosi 2017
Atena
300 sivua
Kustantajalta
Suomeksi
Kuvaus, Atena

Bea Uusma: Naparetki

Naparetki käännettiin suomeksi juuri sopivasti, korjatkaa jos olen väärässä, viime vuoden jouluksi. Tai edellisen. Kuitenkin, niin tai näin, ostimme kirjan serkulleni joululahjaksi, ja sinä vuonna se oli niin suosittu lahjakirja, että jouduimme ajamaan Helsingistä Keravalle saadaksemme sen. Silloin hieman uteliaisuuttani lehteilin kirjaa läpi, mutta lehteily muuttui melkein koko kirjan lukemiseksi. Ainoastaan lahjakirjastatus esti kaikista häpeilemättömimmän selailun. 

Ja nyt heittäydyin villiksi lokakuun tukien saavuttua, ja vihdoinkin ostin oman Naparetken hyllyyni. Tosin jumbopokkarina, ja nyt haaveilen kovakantista kirjaa Adlibriksestä. Luvassa on paljon hehkutusta, koska en ole vähään aikaan lukenut mitään Naparetken kaltaista!

* * * * * 

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Tapaus on kiehtonut kirjailijoita, toimittajia, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. Ruotsissa on myös Andrée-retkikunnalle omistettu museo.

Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui? Näin alkaa retki kauas menneisyyteen ja palapelin palaset loksahtelevat vaiheittain paikalleen. Lopulta saadaan seikkaperäinen vastaus kaikkiin kysymyksiin – ainakin teoriassa.

* * * * *

En voi kuin nostaa hattua sille, miten ison työn Uusma on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan. Hänen intohimonsa Andréen retkikuntaa kohtaan on jo itsessään erittäin mielenkiintoista ja ihailtavaa. Jos käyttäisin edes neljäkymmentä prosenttia hänen innostuksen määrästä omien koulutehtävieni tekemiseen, olisin varmasti vuosikurssimme paras. Ainakin minuun Uusman innostus aiheeseen tarttui ehkä vähän liiankin paljon. Jossain vaiheessa huomasin googlailevani missä päin maailmaa Huippuvuoret sijaitsevatkaan, ja miten sinne pääsee. Olin oikeastaan ihan valmis lähtemään etsimään Tanskansaaren naapurisaarelle purkissa heitettyä jäähyväiskirjettä. Vietin myös laittoman paljon aikaa kirjan loppupuolen spekulaatioiden parissa. Toisaalta, niihin on myös helppo uppoutua.

Naparetki kannattaa lukea myös pelkästään sen ulkonäön takia. Kirjassa on yllättävän vähän perinteisesti aseteltua tekstiä, vaan sivut ovat täytetty kuvilla, päiväkirjamerkinnöillä, kirjeillä sekä Uusman omilla kokemuksilla. Jos kiinnostaa hankkia tämä omaksi, kannattaa ostaa joko jumbopokkari tai kovakantinen, sillä pokkaria selaillessani huomasin suuren osan kuvista puuttuvan. Ja kova kantisessa mukana on myös värit, mikä tekee kirjasta vielä hienomman kertaa kymmenen. Koska sisältö on vaihtelevaa, Naparetki on todella nopea lukea. Jossain kohtaa huomasi, että sivuja on juuri ja juuri kaksikymmentä jäljellä, mutta olin kyllä ihan valmis vielä jatkamaan senkin ylitse.

Naparetken tarina on itseasiassa loppujen lopuksi aika surullinen. Vaikka en voi kieltää Andréen retkikunnan kunnianhimoisen (ja hullun) tavoitteen romanttisuutta kaikessa seikkailunhalukkuudessaan, niin onhan heidän lopullinen kohtalo aika surullinen. Kun vielä luki matkasta ennen viimeiselle saarelle pääsyä, sitä jotenkin vaipui itse epätoivoon. Tunteiden kirjo oli siis laaja, kun yritin selvitä surkutteluni, seikkailufiiliksen ja ”oliko nyt niin hyvä idea pojat” ajatusteni kanssa eteenpäin.

”Anna Charlier makaan haudassaan hautapaikalla 6640 kunniallisella hautausmaalla Devonissa Englannissa. Hän oli kuollessaan 78-cuotias. Samassa haudassa on hänen miehensä Gilbert Hawtrey. Mutta Annan ruumiista puuttuu sydän. Ruumiissa ei ole sydäntä. 

Syyskuun 4:nnestä päivästä vuonna 1949 olisi tullut Nils Strindbergin seitsemäskymmenesseitsemäs syntymäpäivä. Hänen veljensä ovat kokoontuneet Tukholman Pohjoiselle hautausmaalle. He ovat jo ikääntyneitä miehiä, päällystakeissaan, hatuissaan. On varhainen, kolea aamu. Kenekään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun. 

Arkussa lepää anna Charlierin sydän.” s. 260

Naparetki on jotain sellaista, mitä en varmaan koskaan ole lukenut aiemmin. Vaikka ärsyynnyn lievästi, kun lopulta ratkaisua retkikunnan kohtalosta ei selvinnytkään (eikä kirjan idea olekaan sitä välttämättä lukijalle selvittää), niin ennen kaikkea olin onnellinen tämän kirjan olemassa olosta. Uskon, että tulen suosittelemaan Naparetkeä kaikille vielä pitkään, koska se on samaan aikaan tietokirja, kaksitasoinen ”romaani”, sydäntä särkevä, mutta kertomus intohimosta ja innostuksesta saavuttaa jotain. Lukekaa tämä.

* * * * * 

Julkaisuvuosi 2016
Expeditionen. Min kärlekshistoria

LIKE

288 sivua

Oma

Suomeksi

Kuvaus Goodreads

Neljännesvuoden bloggaamattomia, n:o 1

Tammi- ja helmikuu olivat täydellinen aloitus tälle lukuvuodelle, mutta jostain syystä Netflix ja koulu (ja yleinen saamattomuus) ovat viime aikoina vaatineet veronsa niin bloggauksien, kuin lukemisenkin saralla. Keskeneräisten kirjojen ja äänikirjojen lisäksi luonnoksissani on roikkunut useamman kirjan aloitettu bloggaus, jota en koskaan ole jaksanut viimeistellä. Sen vuoksi päätin nyt koota vuoden ensimmäisen neljän kuukauden bloggaamattomia kirjoja samaan postaukseen.

Suomen historia

Petri Tamminen, Otava, 2016, arvostelukappale kustantajalta, suomeksi
Petri Tammisen  Suomen historia on kekseliäs teos. Se on riisuttu, valloittava ja koskettava. Pieni kirja pienistä ihmisistä. Tarinoita vuosilta Suomen itsenäisyyden ajalta. Kirjablogeissa on alkuvuodesta puhuttu tästä paljon, enkä usko, että mitään uutta sanottavaa minulla enää on. Kyseessä on nopeaksi välipalakirjaksi koottu historiankirja, jonka lyhyistä muisteluista löytää välillä laajankin kuvan aikanasa Suomesta. Pelottavalla nimellä varustettu positiivinen yllätys, joka sopii monenlaisille lukijoille, ei ainoastaan historiasta kiinnostuneille.

Olisin halunnut lainata koko kirjan tähän postaukseen, mutta lukijaystävällisyyden vuoksi pitäydyn ainoastaan yhdessä lainauksessa:

"Aino kulki metsissä ja itki. Hänen sydänsuruaan ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt paljon."

Fantastic Beasts and Where to Find Them

J.K. Rowling, suom. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: alkuperäinen käsikirjoitus (julkaistaan syyskuussa 2017, Tammi), 2016, englanniksi, oma
Ihmeotusten käsikirjoitus oli loppuvuoden 2016 odotetuin kirjatilaukseni. Se julkaistiin englanniksi syntymäpäivänäni ja odotin tosiaan sen saapumista kuin kuuta nousevaa. Ja sain sen lopulta kuukautta myöhemmin, koska kirja oli seilannut Helsigin ja Jyväskylän väliä useamman kerran, ennen päätymistään vanhempieni postilaatikkoon. Aikainen joululahja vai myöhäinen syntymäpäivälahja?

Jos joltain on mennyt ohi, Harry Potter on yksi suurimmista kirjarakkauksistani ikinä. Ja kun Ihmeotukset tuli elokuviin, kaikki toiveeni täyttyivät. Lisää Potter-elokuvia, J.K. Rowlingin käsikirjoitus, Eddie Redmayne päähenkilönä. Kyllä kiitos. Ja vaikka kirjana julkaistussa spin off-elokuvan käsikirjoituksessa on hieman rahastamisen makua, ei haittaa.

Ihmeotusten käsikirjoitus on lisäpalkinto Potter-faneille, taattua Rowling laatua, ja samaa tuttua taianomaisuutta täynnä oleva kurkistus elokuvan kaikista pienimpiin yksityiskohtiin. Sen avulla pääsee vielä kerran fiilistelemään elokuvaa, ja huomaamaan asioita, jotka menivät ehkä teatterissa ohitse.

Jos piti Ihmeotuksista elokuvana, varmasti pitää myös sen käsikirjoituksesta. Lisäpisteitä saa se, että kyseessä on ehkä maailman kauneinen kirja, joka on koristeltu kannesta kanteen 20-luvun inspiroimilla kuvioilla ja art decon ihanuuksilla, sekä valloittavalla kuvituksella.

Oma huone
Virginia Woolf, A Room of One's Own, 1929, suomeksi, kirjastosta
En ole koskaan aiemmin lukenut Virginia Woolfin kirjoja. Lukiosta saakka Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani, mutta jostain syystä en ole löytänyt oikeaa fiilistä lukea sitä. Feministisen lukuhaasteen kunniaksi päätin tutustua vihdoin hänen tuotoksiinsa. Valitsin tosin huomattavasti lyhyemmän, ja enemmän faktapohjaisen Oman huoneen. Se on essee, joka perustuu Woolfin luentosarjaan naiskirjailijoiden asemasta.
Woolfin kirjoitustyyli iski minuun välittömästi, hänen tapansa kirjoittaa tajunnanvirtaa on samaan aikaan koukuttavaa ja hieman sekavaa. Huomasin, että tekstin lukeminen on yllättävän hidasta, kun sitä lukee ensimmäistä kertaa. Olen lukenut kouluun englanninkielisiä artikkeleita nopeammin, kuin Oman huoneen tekstiä suomeksi.

Tulen innoissani jatkamaan Virgina Woolfin luku-uraani. Orlando odottaa aloitettuna sopivaa hetkeä, ja Mrs. Dalloway tulee olemaan kesän must read. Suunnitelmissani on myös lukea Oma huone vielä kerran uudelleen, sillä tajunnanvirta vaatii vielä hieman totuttelua.

Sanantuojat
Silvia Plath, Plath: Poems, 1987, suomeksi, kirjastosta
Luen harvoin runoja, ja vielä harvemmin ymmärrän niitä. Enkä ymmärtänyt nytkään, vaikka kuinka halusin. Lähdin innoissani tutustumaan feministiseksi runoilijaksi tituleeratun Plathin kuoleman jälkeen kottuun runokokoelmaan. Luin kirjan esipuheen, jossa runojen merkityksiä avattiin kattavasti, mistä annan loputtomasti kiitosta suomennoksen tekijälle. Siitä huolimatta, kamppailin koko kirjan läpi runojen lukemisen kanssa.

Sylvia Plathin elämä ja ura ovat kiinnostavia, ja olen lukenut hänestä viime aikoina paljon. Hänen mielenterveyden ongelmansa näkyvät selvästi Sanantuojissakin, en ole koskaan lukenut yhtä masentavia runoja niin paljoa yhdellä kertaa. Muutamat runot olivat koirankorvien arvoisia, mutten koskaan muistanut kerätä niitä talteen pystyäkseni lainaamaan niitä tässä postauksessa. Vaikka Sanantuojat ei kasvattanut rakkauttani runouteen, innostukseni lukea Lasikuvun alla sen sijaan kasvoi!

+ All the Bright Places (JUONIPALJASTUKSIA-ish)
Jennifer Niven
Ensimmäinen kirja piiiitkään aikaan, jonka ole jättänyt keskeen tarkoituksella. Oikeastaan vain yhdestä syystä. Pidän onnellisista lopuista. Luin muutaman Goodreads-arvostelun, ja aloin pelätä pahinta, kun monessa käytettiin sanavalintaa 'ongelmallinen'. Ja kun kirjassa mainittiin sanat itsemurha ja masennus, en tehnyt muuta, kuin selannut kirjan läpi, lukenut kaikki tärkeimmät kohdat ja todennut ettei se ollut minua varten. Ainoastaan 13 syytä on ollut kirja, jossa itsemurha on ollut keskeisenä teemana, ja josta olen todella pitänyt. Sen takia jätin myös All the Bright Places:n kesken. Tarina vaikutti aivan liian masentavalta alusta saakka, ja loppupuolen tapahtumat eivät myöskään vakuuttaneet.

Mutta jos raskaampi YA kiinnostaa yhtään, kannattaa varmasti vilkaista tätä kirjaa. Tavallaan ymmärrän miksi kyseessä on pidetty teos, mutta kaikesta ei vaan voi pitää. Ja välillä on hauska jakaa myös negatiivisia kokemuksia täällä blogin puolella.