Juuli Niemi: Et kävele yksin

Vuoden 2016 lasten- ja nuorten Finlandia voittanut Et kävele yksin roikkui sellaisella ehkä luen, ehkä en listalla pitkään. Koska en keksinyt Lempin kuunneltuani muutakaan luettavaa, päädyin kuuntelemaan tämän(kin) äänikirjana.

* * * * *

Ada on 15 ja piirtää vasta omia ääriviivojaan, kun ensimmäinen rakkaus iskee. Adan elämää ovat olleet taiteilijaäidin kanssa jaettu boheemi koti, yhtä kiltti paras kaveri ja lupaava todistus. 
Egzonin perhe on Kosovosta ja Egzon on mamu, vaikka on syntynyt Suomessa. Egzonin levottomat jalat pakenevat kodin vaiettuja salaisuuksia ja nopea graffitikäsi maalaa ajatukset kuviksi.
Sinä aamuna rehtorin autoon on peintattu vaalea tyttö ja teksti Run! Ada voisi vielä juosta pakoon, mutta hän ei juokse. Ensimmäinen rakkaus antaa kaiken ja muuttaa kaiken, mutta voi myös repiä palasiksi

Niin paljon mahdollisuuksia, joitain onnistumisia ja muutama, kriittisessä kohdassa ohi mennyt tilaisuus. Toivoin, että olisin pitänyt tästä kirjasta. Aihe, takakansi, jopa etukansi viittasivat siihen, että olisin pitänyt siitä. Ja aluksi pidinkin, jos rehellisiä ollaan.

Pidin kirjan teemasta ihan älyttömästi, ja ensimmäisten sivujen aikana tykästyin vähän kirjan päähenkilöihinkin. Aadasta tuli jollain tavalla mieleen minä itse yhdeksännellä luokalla; samat tuntemukset, ajatukset ja luonteenpiirteet, joita saatan edelleen lukea vanhasta päiväkirjastani. Toki varmasti hyvin yleismaailmallista teinityttöjen ajattelua, kuulunko joukkoon, kukaan ei ymmärrä ja niin päin pois.
     Eikä Egzonissakaan ollut valittamista. Myönnettäköön, etten ole lukenut kovinkaan montaa kirjaa, jossa päähenkilönä on etniseen (tai mihinkään muuhunkaan) vähemmistöön kuuluva hahmo. Joten tässä suhteessa liikuin hyvin vierailla vesillä, enkä osaa oikein muutenkaan sanoa mielipidettäni 15-vuotiaasta pojasta tai heidän sielunmaisemastaan.

Mutta mitä pidemmälle kirjassa etenin, sitä "vähemmän" siitä pidin. Alunperin Niemen kuvailua ja korulauseita täynnä oleva teksti iski, mutta mitä enemmän sitä joutui lukemaan, sitä raskaammaksi se alkoi käymään. Jotenkin turhan oloiseksi, ja värikäs kuvailu alkoi menettämään arvoansa. Niemen taitoa käyttää kuvailevaa kieltä on turha vähätellä, mutta kaipasin tasapainoa "arkisemman" kielen ja kuvailun välillä.

Vaikka samaistuinkin Aadaan jossain määrin, huomasin ärsyyntyneeni siitä, millainen teini Aada on. Se on ehkä tavallaan Et kävele yksin hienos, että Niemi on onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen ajatusmaailmaa sekä kasvukipuja yllättävän tarkkaa. Sitä miten 15-vuotiaiden elämä tuntuu olevan juuri siinä hetkessä, eikä tulevaisuudessa, ja miten koetut tunteet ovat niin suuria. Se ei kuitenkaan estänyt rasittumasta siitä, mikä latisti huomattavasti lukukokemusta.

Kokonaisuudessa ymmärrän kyllä lasten- ja nuortenkirjalllisuuden Finlandian, mutta toisaalta, koska en ole muita ehdokkaita lukenut, on vähän hankala alkaa vertailemaan teoksia. Et kävele yksin on paikoitellen hieman puuduttava ja turhauttava. Tarinan aihe toimii, vaikka tietyt juonenkäänteet tuntuivat irralliselta, ja loppu hieman pakotetulta. Kirjassa on monta täydellistä kohtaa lopetukselle, joihin ei tartuta, mikä sitten luo tämän väkinäisen fiiliksen. Pääasiassa kaunis kieli, sekä aidosti kuvattu teini-iän tuska tuo muutaman plussan kuitenkin mukanansa.

* * * * *

XX½
Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja WSOY
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
362 sivua
Lainaus #Kirja, kuva Bookbeat

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Tämä kirja tarttui jo joskus kesän alussa matkaani kirjaston nuortenosalta. Olen uusinut ja uusinut ja uusinut sitä kerta toisensa jälkeen toivoen, että saisin innostuksen lukea sen. Lopulta sitten, juuri ennen kirjamessuja tartuin itseäni niskasta kiinni.

"Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. --- Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. --- Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.
       Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa"  (hieman pätkitty versio takakannesta)

Joo-o. En osaa sanoa olenko saanut yliannostuksen paranormaaleja/scifi/dystopiaromansseja, vai mikä on ongelmana, koska tämä kirja nyppi ja pahasti. Alku sujui ihan ongelmitta, mutten ollut varmaan 150 sivun paremmalla puolella, kun alkoi tuntua siltä, ettei tästä tulisi mitään. Vaikka kirja oli erittäin nopealukuinen ja sitä oli yhtäkkiä lukenut 30 sivua, en tuntenut uppoutuvani kirjaan sellaisella hyvällä "unohda ympäristösi" tavalla. Tarina tuntui vaan jotenkin niin ennalta-arvattavan nähdyltä, että kirjan lopusta saatoin hypähdellä kappaleen jos toisenkin yli huomaamatta.

              Aluksi päähenkilö Arian täydellisyys ärsytti. Eikä helpottanut, vaikka kirja selitti täydellisyyden olevan tarkoituksellista. Eikä ärsyyntymistäni suinkaan hillinnyt kirjan myöhemmät paljastukset hahmosta. Sitten ärsytti Perry. Perinteinen miespäähenkilö; vihaa tyttöä aluksi, myöntää vain ajatuksissaan tämän kauniiksi ja hups, sitä ollaankin korviaan myöten rakastuneita. Kun keskittymiseni kirjaan alkoi herpaantua, aloin mielessäni jo kuvitella paljon uskottavampaa (ja parempaa) suhdetta Arian ja lähes koko kirjan mukana kulkevan Roarin välille. Paljon parempi pari, jos minulta kysytään.

              Dystopiassa ei itsessään ole vikaa, mutta kai minunkin on pakko myöntyä ja todeta, että sitä on tällä hetkellä aivan liikaa nuortenkirjallisuudessa. Kerta toisensa jälkeen on jonkin sortin katastrofin kohdannut maapallo, eri taustoista tulevat päähenkilöt ja vihasta rakkaudeksi kehittyvä suhde. Täytyy toivoa, että joku keksisi jonkun uuden hienon twistin tähän genreen.

Yleisesti ottaen Paljaan taivaan alla on ihan varteenotettava nuorille suunnattu dystopia. Selvää plussaa oli tekstin helppous ja nopeus. Hahmoilla ja juonella oli hetkensä, mutta silti. Tämä ei vaan ollut kirja minun makuuni. Onko kyseessä puhtaasti turtuminen nuortenkirjallisuudessa vallitseviin trendeihin? Mahdollisesti. Tästä huolimatta tuskin aion palata enää kirjasarjan kahden seuraavan osan pariin. Dystopioista ja YA:lle tyypillisestä romanssista kiinnostuneet, kannattaa kuitenkin edes vilkaista tätä.