Becky Albertalli: Upside of Unrequited

Simon vs. Homo Sapiens Agenda (Suom. Minä, Simon, Homo sapiens) ihastutti huhtikuussa. Onnekseni löysin Becky Albertallin toisen kirjan, Upside of Unrequitedin Bookbeatista äänikirjana kesäkuun alussa, ja pääsin nauttimaan Simonin maailmaan sijoittuvasta tarinasta jälleen kerran!

* * * * *

Seventeen-year-old Molly Peskin-Suso knows all about unrequited love—she’s lived through it twenty-six times. She crushes hard and crushes often, but always in secret. Because no matter how many times her twin sister, Cassie, tells her to woman up, Molly can’t stomach the idea of rejection. So she’s careful. Fat girls always have to be careful. 

Then a cute new girl enters Cassie’s orbit, and for the first time ever, Molly’s cynical twin is a lovesick mess. Meanwhile, Molly’s totally not dying of loneliness—except for the part where she is. Luckily, Cassie’s new girlfriend comes with a cute hipster-boy sidekick. Will is funny and flirtatious and just might be perfect crush material. Maybe more than crush material. And if Molly can win him over, she’ll get her first kiss and she’ll get her twin back.

There’s only one problem: Molly’s coworker Reid. He’s an awkward Tolkien superfan with a season pass to the Ren Faire, and there’s absolutely no way Molly could fall for him. Right? 

 * * * * *

Upside of Unrequited on aikalailla Simon ja melkein jatko-osa. Vaikka tuttuja hahmoja ei kirjan sivuilla kävelekään, tuttuja nimiä näkee silloin tällöin, ja Simonin fiiliksen läsnäolo lämmitti suuresti sydäntäni. Ja kirja jatkaa myös samalla, mahdollisimman monia edustavalla linjalla Simonin kanssa, mikä on ainoastaan positiivinen (tosin odotettukin) yllätys.

Albertallin toisen kirjan juoni ei eroa kovinkaan paljon muista romanttisista YA-kirjoista, joita olen lukenut. Useasti ihastuva ujo tyttö tapaa pojan ja rakastuu; unohtamatta pientä hippusta kolmiodraamaa. Mutta toisin kuin söpöissä kesäromansseissa, Upside of Unrequited käsittelee samalla myös kehonkuvaa, ulkonäköpaineita, erilaisuutta ja kaksosten välistä dynamiikkaa, minkä vuoksi se kallistuu enemmän Rainbow Rowellin Fangirlin suuntaan ihan "vakavasti" otettavana YA-kirjana.

Kirjassa virkistävän tekee se, ettei se sijoitu ollenkaan kouluun. Normaalit käytävät, luokkahuoneet ja ruokalat ovat vaihtuneet lähijuniin, kotitalojen kellareihin ja työpaikalle. Henkilöt kuuluvat ehkä enemmän boheemeihin taiteilijapiireihin, kuin lukion klikkeihin. On siis mahdollista, että nuorten elämään kuuluu muutakin kuin koulu, eikä kaveriporukka välttämättä käy aina samaa koulua ja asu samassa naapurustossa.

Becky Albertallin kirjojen vahvuus on ehdottomasti hänen hahmonsa, ja miten monenlaisia ryhmiä he edustavat. Joukkoon mahtuu taiteilijoita, nörttejä, ujoja ja ulospäinsuuntautuneita, eri etnisyyksiä ja seksuaalisia suuntauksia, naiveja, kyynisiä ja romanttisia. Monen muotoista ja kokoista siis. Päähenkilö Mollyn sisko löytää elämänsä naisen, ja Molly huomaa ihastuneensa isokokoiseen, Taru sormusten herrasta fanittavaan Reidiin. Sekä flittailevaan, hauskaan hipsteriin Williin.  YA-kirjan naishahmon rakkauden kohteen ei siis vältämättä tarvitse olla pitkä, mallimainen ja urheilullisen lihaksikas lukion miespuolinen jalkapallotähti, kuten jo Simonissa osoitettiin.

Oli ihana palata takaisin Simon vs. Homo Sapiens Agenda-kirjasta tuttuun maailmaa ja Becky Albertallin helposti luettavan tekstin pariin. Mahdollisimman laaja kuvaus nuorista on vahvuus, jota kirjoihin kaivattaisiin lisää, jotta kaikkien olisi helppo samaistua hahmoihin. Näihin ehdottomasti on! Aina on vain positiivista, kun voi sanoa, että kirjan suurin ongelma on se, miten nopeasti se loppuu :D Odotan innolla jatkuuko sarja vielä useankin kirjan verran, ainakin yksi on tulossa lisää vuonna 2018.

* * * * *

2017
Balzer + Bray
336 sivua
Äänikirja
Englanniksi

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before

Kukapa ei rakastaisi kunnollista ya-kesäromantiikkaa? Kevyttä, kliseistä ja high school draamaa täynnä komeita urheilupoikia ja pikkumaisia ex-bestiksiä, nykyisiä vihanaisia? Koska ne ovat ainakin minun salainen intohimoni.

* * * * *

Sixteen-year-old Lara Jean Song keeps her love letters in a hatbox her mother gave her. They aren’t love letters that anyone else wrote for her; these are ones she’s written. One for every boy she’s ever loved—five in all. When she writes, she pours out her heart and soul and says all the things she would never say in real life, because her letters are for her eyes only. Until the day her secret letters are mailed, and suddenly, Lara Jean’s love life goes from imaginary to out of control.

* * * * *

To All The Boys I've Loved Before on YA-kirjailija Jenny Hanin saman nimisen trilogian ensimmäinen osa. Jo sen pastellinsävyinen etukansi kertoo millaiseen lukukokemukseen kannattaa varautua. Ja juuri sitä mitä on luvattu, saadaan myös oikein olan takaa, vaikka takakansi saattaa olla hieman harhaan johtava, jos minulta kysytään.

En tiedä tarjoaako Hanin kirja kovasti mitään uutta, mutta ainakin raikkaita vivahteita siinä on. Päähenkilö Lara Jean on puoliksi korealainen, kolmesta sisaruksesta keskimmäinen ja aina leipova lukiolainen, joka pitää askartelusta sekä kaikesta DIYhin (tee se itse) liittyvästä. Hän elää yhdessä sisariensa sekä yksinhuoltajaisänsä kanssa, ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa. Eihän Lara Jean kovinkaan paljoa eroa tavallisesta ya-romanssin sankarittaresta, mutta jokin hänestä tekee muistettavamman. Hänen yrityksiä saada lähetettyjä rakkauskirjeitä takaisin on ilo seurata, ja samaistuin paikoitellen liikaakin Lara Jeanin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Hieno juttu(ko?).

Pienenä spoilerina mainittakoon, että kirja tarjoaa herkullisen juonikuvion, eli esitetään seurustelevamme, mutta lopulta rakastutaan kuitenkin. Jos en ole koskaan maininnut, niin tämä on yksi suosikeistani romanttisissa tarinoissa, ja ahmin yleensä tähän kategoriaan liittyvät kirjat liiankin nopeaan tahtiin. Nyt varsinkin, kun Lara Jean ja hänen feikkipoikaystävänsä ovat ehkä söpöin pari genressä vähään aikaan, joiden tarinaa seurasi melkein kateellisena. (spoilerit ohi) 

Vaikka juoni saattaa olla kulunut ja sen vuoksi vähän hutera, mutta Jenny Hanilla on taito luoda persoonallisia ja pidettäviä hahmoja. Jopa kirjan mean girl on kiinnostava, eikä harvoin esiin tulevat sivuhenkilötkään jää varjoon tylsinä tai unohdettavina. Sarjan toisen osan jo lukeneena voin sanoa, että muutamat hahmot joiden merkityksen luuli olevan suurempi/pienempi, tulevat olemaan paljon isommassa roolissa kuin mitä osasikaan odottaa!

Kliseiden lisäksi kirjan huonoja puolia on Lara Jeanin vähäiseksi jäävä hahmokehitys. En huomannut, että hän olisi juurikaan kasvanut kirjan alun ja lopun välillä, mikä on harmillista. Monia "kasvattavia" tapahtumia täynnä olevasta kirjasta toivoo edes sen verran. Ja onhan teksti hyvin pastellinsävyistä koko ajan, eli jos harmaata realismia ja raskaita teemoja etsii, niitä ei täältä löydä.

Pidän ajatuksesta, että tämän tyyppinen romanttinen ya-kirja on venynyt trilogiaksi saakka, varsinkin, kun sen hahmoja seuraa mielellänsä. On myös hauska nähdä, minne edetään siitä pisteestä, mihin moni muu kirja päättyy. Samalla myös kaipaamani hahmokehitys saa vielä uuden mahdollisuuden ehkä! P.S. I Still Love You on minulla jo odottamassa bloggausvuoroa, ja toivottavasti vielä lämpimän sään aikana Always and Forever, Lara Jean, tulisi luettua loppuun.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2014

Simon Schuster Books for Young Readers

355 sivua

Englanniksi

Oma

Veronica Roth: Viillot

Cassandra Clare ja Veronica Roth olivat lukioaikana suosikkikirjailijoitani. Ahmin melkein koko Mortal Instruments-sarjan viikossa, ja Outolintuni on niin nuhjaantuneen näköinen nykyään, etten voi olla rakastamatta sitä. Joten miksi en olisi ollut innoissani, kun kuulin, että Roth on kirjoittanut uuden kirjan, ja että se suomennetaankin!

* * * * * 

Cyra on Shotetia hallitsevan julman tyrannin sisar. Hänellä on erityinen kyky, lahja joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen veljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. 
Akos veljineen kaapataan Shotetiin rauhaa rakastavasta Thuvesta. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. 

* * * * *

Siinä missä Outolintu on meidän maailmaamme sijoittuva dystopia, Viillot on täysin vieraaseen galaksiin sijoittuva fantasia. Viimeaikaisista uutuuksista se muistuttaa yllättävän paljonkin muutamaa eri kirjaa. Itse näin Viillot tavallaan sekoituksena Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta sekä Sabaa Tahirin An Ember in the Ashesia. Vilahtipa mielessäni myös Veronica Rossin Halki ikiyön. Ilokseni voin todeta kuitenkin, että nämä kaikki kirjat erottavat toisistaan, ja Viillot esiintyy ehdottomasti omaksi edukseen vertaistensa joukossa. 

Kirjan sisäsivulta löytyy piirrett kartta galaksista, johon tapahtumat sijoittuvat. Kartat kirjoissa toimivat joka kerta niin hyvin. Kuten tälläkin kerralla. Koska maailman rakentaminen jäi ehkä vähän alkutekijöihin ja pintapuoliseksi kirjassa, kartta auttoi edes vähän ymmärtämään miten asiat maantieteellisesti toimivat. Tosin on harmillista, että ensimmäinen osa ei tarjonnut kaikkiin kysymyksiin vastauksia, mitä maailman järjestykseen tulee. Silti, Roth on onnistunut luomaan kiinnostavan maailman, jossa on monta erilaista kulttuuria. Perinteiden, omien kielien ja uskomusten vuoksi Viillot vaikuttaa hiotulta kokonaisuudelta, ja ilahduttaa lukijaa, kun kansat eivät mene helposti sekaisin. 

 Yllätyin positiivisessa mielessä myös kirjan hahmojen monipuolisuudesta. Pidin molemmista päähenkilöistä, vaikka muutamiin YA-kliseeseen tässäkin kirjassa langettiin. Ehkä eniten tällainen on päähenkiönainen Cyra, joka on ehkä hieman geneerinen soturityttö, joka ei turhaa tunteile ja on väärinymmärretty ja hyväksikäytetty hahmo, joka ei tarvitse ketään selvitäkseen. Kuten sanottu, pidin hänestä hahmona kuitenkin, joten lukuun ottamatta näitä hieman kuluneita ominaisuuksia Cyrakin olisi todella hyvä hahmo. Päähenkilömies Akos sen sijaan ilahdutti erilaisuudellaan. Hän on kotoisin Thuvesta, ja selvästi Cyraa herkempi hahmo, mitä YA-miehet eivät välttämättä kovin usein ole. Mutta hauskaa, että sukupuoliroolit ovat tavallaan vaihtuneet tässä kirjassa! Vierastin vähän ajatusta kirjan romanssista, koska se tuntui jossain määrin pakotetulta, ja kaiken päähenkilöiden kohtaaman kurjuuden jälkeen ystävyys olisi voinut toimia paljon paremmin.

Kirjassa on myös muutama muu elementti, jotka eivät enää jaksa oikein innostaa. Ensimmäisenä näistä on viime aikoina enemmän ja enemmän pakolliseksi muodostunut kirjan pahikseksi päätyvä sisarus, joka ei välttämättä olekaan päähenkilön biologinen sukulainen. Tätä on ollut lukemissani kirjoissa epänormaalin paljon, ja alan nyt jo kyllästyä siihen, vaikka hahmo olisi muuten miten hyvin kirjoitettu tahansa. Eikö kellään enää ole normaaleja sisaruksia? Toinen on tämä scifi fantasia genre, jossa on avaruusseikkailua ja modernia maailmaa, mutta se ei sijoitukaan meidän maailmaan. Koska scifi ei ole muutenkaan suosikkini, sen yhdistäminen fantasiaan ei vaan toimi. Ja kolmantena on ainaiset kapinat ja vallankumoukset. Tai niiden suunnittelu. Eikö konfliktiksi keksitä enää mitään muuta? 

En voi olla mainitsematta kirjan kantta, joka on jotenkin erityisen silmää miellyttävä. Kävin ihastelemassa myös englanninkielistä versiota, joka on vielä asteen "kalliimman" näköinen, kuin suomennoksen. Johtunee kansipapereista, ja kohokirjaimista. Ja pidin jostain syystä paljon kirjan nimestä niin suomeksi kuin englanniksikin. Viilloilla on erityinen merkitys Cyran Shotetista tulevan kansan keskuudessa, missä viillot ihossa kuvastaa jokainen tapettua henkilöä. 

 Viillot on ehdottomasti viihdyttävä ja mukaansa tempaava YA-sarjan aloitus. Se on vauhdikas ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jota oli vaikea laskea käsistään, kun vauhtiin pääsi. Kahden kertojan välillä tasapainotteleminen onnistuu pääasiassa hyvin, vaikka olisin kaivannut hieman enemmän Akoksen näkökulmaa kirjan tapahtumiin. Viillot sytytti halun lukea Outolinnun uudelleen, jotta näkisi onko Veronica Roth kehittynyt kirjoittajana. Vaikken jäänyt välttämättä kaipaamaan sarjan jatko-osaa, mutta luultavasti jos muuta lukemista en keksi, niin miksipä ei. 

* * * * *

XXXX
Carve the Mark
HarperCollins (suom. Otava) 
2016 (suom. 2017) 
Kustantajalta 
Suomeksi 
Sivuja 428 
Kuva minä, Lainaus RisingShadow

Elina Pitkäkangas: Kuura

Tiedättekö, kun on niitä kirjoja, joiden olemassa olon tietää, mutta jotenkin ei vaan koskaan saa aikaiseksi ottaa, ja lukea kyseistä kirjaa? Kuura on minulle ollut yksi niistä. Twitterissä törmään siihen harvase päivä, ja jotenkin olen onnistunut välttelemään näinkin kauan kyseisen kirjan lukemista. Joten, kun olin piipahtamassa Helsingissä, kävin lainaamassa tämän kirjastosta, ja otin mukaani junaluettavaksi. 

* * * * *

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

* * * * *

Jos kärsin Jäähyväiset aseille postausta kirjoittaessani, niin voin sanoa, että Kuuran kohdalla tilanne ei todellakaan ollut niin. Sormet syyhyten pyörittelin päässä kaikkea mahdollista mitä voisinkaan tästä sanoa, minkä takia täytyy toivoa, ettei tästä tulee kovin pitkää ja epäselvää postausta. 

Koska olen erittäin innoissani. Minulla ja suomalaisilla ihmissusiaiheisilla nuortenkirjoilla on pitkä ja onnellinen historia yhdessä (on mahdollista, että luen Kesytöntä parhaillaan kolmatta kertaa), ja voin ilokseni sanoa, ettei Kuura aiheuttanut säröjä tähän suhteeseen. Muutenkin olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että ihmissudet sopivat kirjallisuudessa paljon paremmin Suomeen ja suomalaisuuteen kuin muut taruolennot. Ehkä joulupukkia lukuunottamatta.

        Täytyy myöntää, että ennen kuin aloitin lukemaan Kuuraa, minua hieman huolestutti olisivatko se ja Kesytön samanlaisia kirjoja. Kaikille epäilijöille kuitenkin voin vakuuttaa, ettei siihen ole huoleen, vaan nämä tarinat kyllä erottaa toisistaan. Helposti.

Elina Pitkäkangas on onnistunut kirjoittamaan kirjan tyylillä, joka todella lämmittää minun sydäntäni.  Se on mukaansatempaavaa ja vauhdikasta, koukuttavaa ja kohdeyleisöllensä sopivaa. Vaikka joskus sanotaan, että kirjojen täytyisi olla mahdollisimman "aikaneutraaleja", mikään ei ole parempaa, kun 350 sivua täynnä populaarikulttuuri viittauksia ja memejä siellä täällä. Muutenkin jotenkin tuntuu, että näin "teknisiltä" ominaisuuksiltaan Kuura on ihan kelpo kirja. Suomalaisia kirjoja lukiessa on tottunut siihen, että kaikki hahmot puhuvat kirjakieltä, joten hetken aikaa meni totutellessa enemmän puhekieliseen dialogiin, joka lopulta toimii niin hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat ihaltavan inhimillisiä. Motiiveiltaan, sekä paikoitellen kyseenalaistenkin valintojensa kanssa he ovat lähestyttäviä, vaikkei läheskään aika kaikista mielyttävimpiä. Inka ei välttämättä valloittanut sydäntäni, ja Aaron tuntui jotenkin etäiseltä. Kirjassa on kuitenkin vahvoja sivuhenkilöitä, jotka tasapainottivat päähenkilöiden puutteita. Ihmissuhteiden kirjo - ystävyys, rakkaus, sukulaissuhteet ja enemmän kasuaalit, fyysiset suhteet - on myös mukavan lisä kirjan vahvoihin puoliin.

Kuurassa on toki pieniä puutteitakin. Hahmojen paikoittainen häiritsevyys, sekä se, että jäin kaipaamaan pieniä "hengähdystaukoja" juonessa. Välillä tuntui, että juoni kulki eteenpäin sellaisella ryminällä, ettei aina ihan ehtinyt pysymään mukana. Lopun tapahtumat ovat ohi nopeammin, kuin niitä ehtii edes ajatella. Lopun tehokkuutta varmasti hieman syö myös sen väkivaltaisuus, mikä ainakin minulle tuli yllätyksenä. Ei välttämättä huonona sellaisena, mutta en osannut sitä oikeastaan olettaakaan. 

Kuura on jälleen kerran yksi sellainen nuortenkirja, joka onnistuu välttämään kaikki pahimmat genrelle tyypilliset kliseet, ja sen takia olemaan hyvin omalaatuinen ja yllättävä lukukokemus. Aiemmista lukemistani nuortenkirjoista poiketen Kuurassa on paljon seksiä, väkivaltaa sekä alkoholia, jotka tuovat tarinaa lähemmäs sen päähenkilöiden ikäisten lukijoiden ikää, kuin normaalisti samaan genreen kuuluvat kirjat.

      Somessa ja blogeissa käydyn keskustelun perusteella en uskaltanut odottaakaan suuria pettymyksiä. Vaikka ensimmäinen kirja ei loppunutkaan sellaiseen tajunnanräjäyttävään cliffhangeriin, lopusta jäi mukavan odottavan tunnelma, joten varmasti tulen jatkamaan seuraavankin osan pariin.

* * * * *

XXXX

Julkaisuvuosi 2016

Kustantaja Myllylahti
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 355
Kuva minä, lainaus Myllylahti

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichien teos aiheutti joulukuussa pienimuotoisen valtakunnallisen hämmingin, kun muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriö yhdessä muutaman yliopiston ja feministisen ajatushautomo Hatun kanssa ilmoittivat kirjan jakamisesta keväällä 2017 kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille (Iltasanomien uutinen). Itse olin tietenkin aiheesta positiivisesti yllättynyt, ja kiinnostukseni tätä pienen pientä, TEDtalk puheeseen perustuvaa esseetä kohtaan heräsi.

* * * * *

Minulle feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan. Meidän kaikkien, niin naisten kuin miestenkin.

* * * * *

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on perusasioissa pitäytyvä "ohjekirja" feminismiin. Jos on lukenut vähänkään enempää aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, uutta asiaa ei juuri tule saamaan. Sen sijaan kirja ehdottomasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman feminsmiin, sillä Adichie käsittelee varsin laajasti kotimaansa Nigerian käsityksiä sukupuolien rooleista, velvollisuuksista ja oletuksista. Näitä oppeja voi toki soveltaa jossain määrin myös suomalaiseen yhteiskuntaan jossain määrin. Vaikka ei voisi samaistua siihen, ettei pääse naisena ilman miestä baariin, paljon tutumpaa on keskustelu siitä kuuluuko miehien maksaa ensimmäisillä treffeillä (oma kantani on, että kukin maksakoon omat ruokansa).

Tämän teeman suhteen olen hyvin helposti provosoituva, joten olen pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan olemaan lukematta uutisointia, ja erityisesti kommentointia liittyen tämän kirjan jakamiseen koululaisille. Oletan keskustelun kuitenkin painottuvan voimakkaasti siihen, että tämän kaltainen kirja korostaa ainoastaan naisten oikeuksia, että miehillä menee huonommin ja niin edelleen. Adichie kuitenkin nostaa esille myös miehiin kohdistuvat paineet vanhanaikaisissa sukupuolirooleissa ("poikia opetetaan pelkäämään arkuutta, heikkoutta ja herkkyyttä").

Vahvasti esimerkkeihin tukeutuva teksti on mielestäni aiheeltaan hyvin tärkeä, viihdyttävästi kirjoitettu ja nopeasti luettava teksti. Se antaa mahdollisuuden tutustua sekä nigerialaiseen että yhdysvaltalaiseen kulttuuriin sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta, ja tarjoaa uusia näkökulmia feminismiin vasta tutustuville.

Jos teosta ei saa käsiinsä, se on kuunneltavissa lähes samanlaisena myös AdichienTEDx Talks puheena, jonka upotan vielä tämän postauksen lopuksi. Sitä ennen nostettakoon esiin koko kirjan kaunein ja sisältörikkain sanoma:

"Kulttuurimme ei määrää, millaisia olemme. Me määräämme, millainen kulttuurimme on. Ellei kulttuuri anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, me voimme ja meidän täytyy muuttaa sitä niin, että se antaa."
(Culture does not make people. People make culture. If it is true that the full humanity of women is not our culture, then we can and must make it our culture)




* * * * *
XXXX
Julkaisuvuosi 2017
Kustantaja Otava
Luettu kirjana
Arvostelukappale
Suomeksi
Alkuperäinen: We All Should Be Feminists
45 sivua
Kuva: Minä, Lainaukset takakannesta/kirjasta

Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja, ja kirja joka kertoo 1) Helsingistä, ja 2) Engelistä. Kaksi asiaa, joilla on erityinen paikka sydämeni sopukoissa.

* * * * *

Syksy 1816. Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen, ja hän on muuttanut perheineen kaupunkiin, joka on ”harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, itämeren löytämätön helmi, enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta”. - - Helsingistä ei koskaan tullut oikeaa kotia, mutta siitä tuli elämäntyö, jonka inhimillistä hintaa Engel puntaroi hiljaisissa mietteissään kuolemaansa saakka. Akvarelleja Engelin kaupungista on hänen fiktiivinen ”yöpäiväkirjansa” vuosilta 1816–1840.

Tämän kirjan luettua sitä kyllä huomaa, miksi Akvarelleja Engelin kaupungista voitti Finlandiansa. Vaikken muita ehdokkaita olekaan lukenut, Viikkilän teos on jotain sellaista, minkä vertaista en muista aiemmin lukeneeni. Ja rakastuin kirjan ideaan täysin. Juuri, kun pääsin kehumasta Minna Rytisalon Lempiä, sain heti perään lähes yhtä onnistuneen lukukokemuksen sellaiselta saralta kirjallisuutta jota en normaalisti juurikaan lue.

Koska kuuntelin teoksen äänikirjana, olin jatkuvasti googlailemassa kaikkea Engeliin liittyvää, ja haaveilin Helsingin ydinkeskustan rakennuksista palatessani Jyväskylään. Päiväkirjamerkinnät luovat mielestäni elävän kuvan sekä Helsingistä että sen pääarkkitehdistä. Teoksen muodon ansiosta syntyy kuva pienestä tarinasta hyvin ison asian jaloissa, ja siitä, että joku on tosiaan "luonut" kaupungin, jota itse niin paljon rakastan.

Eikä voi olla mainitsematta, että Rytisalon tapaan myös Viikkilllä on taito käyttää sanoja, ja kirjoittaa runollisen kaunista tekstiä, joka ei kuitenkaan ole sivu sivun perään tyhjiä korulauseita ja turhaa kuvausta. Oman viehätyksen kirjaan tuo se, ettei tiedä miten orjallisesti Viikkilän Engel vastaa oikeaa henkilöä. Googlen perusteella arkkitehdistä on suhteellisen vähän tietoa, joten luulen, että taiteellisia vapauksia on kuitenkin otettu. Mikä ei haittaa, sillä päiväkirjamerkintöjen luoma kuva tuntuu hyvin uskottavalta.
      Jotkut pohdinnat tuntuivat hieman puuduttavilta, ja satunnaisesti kirjan "arkisuus" tylsistytti, minkä vuoksi ihan täyttä 5/5 en kirjalle kuitenkaan antanut.

Vaikka Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole toiminnantäyteinen tai edes rytmitykseltään kovin polveileva kertomus, se on kaunis kokonaisuus, joka on Finlandiansa ansainnut. Helsinki-fiilistely lämmitti sydäntäni, ja se yhdistettynä tämän kaltaiseen, omassa lukuhistoriassani ainutlaatuiseen tapaan kertoa yhden ihmisen tarina, on ehdottomasti hyvä suoritus.

* * * * * 

XXXX
Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja Gummerus
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
215 sivua (4h 25min)
Lainaus Gummerus, kuva Bookbeat 

V.E. Schwap: A Gathering of Shadows

Viime syksynä luin V.E. Schwapin A Darker Shade of Magic kirjan, joka ihastutti suunnattomasti. Siitä innostuneena hankin Audiblesta aikalailla heti sarjan toisen osan, A Gathering of Shadowsin, joka jäi valitettavan pitkäksi aikaa roikkumaan. Lopulta joulun Lapin matka osoittautui mitä parhaimmaksi äänikirjan kuuntelu ajaksi, ja sain tämän osan luettua, juuri sopivasti siten, että joudun odottelemaan sarjan kolmatta osaa vain pari kuukautta (A Conjuring of Light julkaistaan ilmeisesti 21.2.)

* * * * *

- - Now, restless after having given up his smuggling habit, Kell is visited by dreams of ominous magical events, waking only to think of Lila, who disappeared from the docks as she always meant to do. As Red London finalizes preparations for the Element Games--an extravagant international competition of magic meant to entertain and keep healthy the ties between neighboring countries--a certain pirate ship draws closer, carrying old friends back into port. 

And while Red London is caught up in the pageantry and thrills of the Games, another London is coming back to life. After all, a shadow that was gone in the night will reappear in the morning. But the balance of magic is ever perilous, and for one city to flourish, another London must fall.

Sarjan edellinen kirja nosti riman korkealle A Gathering of Shadowsia ajatellen, ja minulla oli pienen pieni pelko, että toinen osa tulee kärsimään niin vahvasta aloituksesta. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Kun epäilin A Darker Shade of Magicin kohdalla, miten sarja voisi oikein jatkua sujuvasti, tässä on täydellinen esimerkki siitä. Tutut hahmot palaavat takaisin, ja vaikka tarina eroaa periaatteessa täysin ensimmäisestä kirjasta, odottamattomatkin juonenkäänteet sitovat tarinan yhteen aiempien tapahtumien kanssa.

Valitettavasti en edelleenkään onnistunut ihastumaan tai kiintymään sarjan naispäähenkilöön Lilaan, joka vaikuttaa mielestäni edellistäkin kirjaa ärsyttävämmältä, ja stereotyyppisemmältä hahmolta. Vaikka jotkut kliseet on vältetty, silti. Miten monta niitä voi yhteen hahmoon onnistua kirjoittamaan? Huomasin tarttuvani todella pieniin yksityiskohtiin hänessä, joita sitten velloin loppukirjan ajan nenääni nyrpistellen.

Toisaalta, sarjan mieshenkilöt ovat jälleen yhtä ihastuttavia. Kell, joka on suuri suosikkini, sekä hänen prinssiveljensä Rhy, ja uutena hahmona mukaan tuotu Alucard Emery ovat kerrassaan toimivia hahmoja. Ei valittamista. Varsinkin Kell, ja hänen tarinansa vie mukanaan. Huomasin oikeasti sääliväni hahmoa, ja ärsyyntyväni aivan tavattomasti siitä, miten häntä kirjan aikana kohdellaan. Schwap on onnistunut kirjoittamaan eläväisesti hänen tuntemuksistaan, ja siitä miten edellisen kirjan kokemukset ovat vaikuttaneet Kellin ihmissuhteisiin ja ajatuksiin. 

Pahinta kirjassa on kuitenkin sen loppu. En ole pitkään aikaan ollut yhtä turhautunut cliffhangeriin, mutta herranjestas, voisiko helmikuu jo tulla, jotta saisin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu? Turhauttavaa, miten onnistuneesti tämä kirja loppuu. 

Joten, jos piti A Darker Shade of Magicista, niin kannattaa lukea myös A Gathering of Shadows. Meinasin kirjoittaa, että tämän vuoden paras fantasiakirja minkä olen lukenut, mutta se on myös ainoa, joten palataan siihen loppuvuodesta. Tällä hetkellä kuitenkin vahva ehdokas. Schwapin kirjoitustyyliä, maailmanluontia ja tarinan kerrontaa ei voi kuin ihailla, ja tulen varmasti lukemaan myös sarjan kolmannen osan.

* * * * *

XXXX

Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja Titan Books (UK)
Kuunneltu äänikirjana
Englanniksi (ei suomennosta)
512 sivua (16h 9min)
Kuvaus Goodreads, kansikuva Audible

Marissa Meyer: Cress

Luulin jo bloganneeni tästä kirjasta. Ehdin poistaa jo ylös kirjoitetut ajatukseni puhelimesta, ja siirtyä seuraaviin projekteihin. Hetken ajattelin jo, että turha tästä on blogata, kun lukemisestakin on kulunut toista kuukautta. Paitsi, että sitten näyttäisi tyhmältä jos koko sarjasta olisi postaukset, toiseksi viimeistä osaa lukuunottamatta. Tässä siis, yleisön pyytämättä, ajatukseni Marissa Meyerin Cress'stä, the Lunar Chronicles-sarjan kolmannesta osasta.

"Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they're plotting to overthrow Queen Levana and prevent her army from invading Earth.Their best hope lies with Cress, a girl trapped on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company." - Goodreads

Heinäkuun teemana oli tosiaan Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarja, josta ehdin lukemaan kolme kirjaa neljästä. 
   Aiemmista kirjoista tutut hahmot, Cinder, Carswell Thorne, Scarlet ja Wolf ovat kaikki pakosalla edellisen kirjan tapahtumien seurauksena. Heidän tavoitteenaan on syöstä Kuningatar Levana vallasta, ja estää Lunareiden hyökkäys maahan. Scarletissa jo esiintynyt Cress on tätä tehtävää ajatellen hyvin tärkeässä roolissa. Epäonnistuneen pelastusoperaation jälkeen joukko on hajonnut ympäri maailmaa ja sen lähiympäristöjä, eikä kaikki suju kuten Strömsössä.  

Cress toi mukanaan jälleen kaksi uutta hahmoa: Tähkäpäähän perustuvan, kirjan nimeä kantavan Cressin, sekä Jacin Clayn, joka tulee olemaan huomattavasti suuremmassa roolissa sarjan viimeisessä kirjassa Winter. Näiden kolmen kirjan aikana olen alkanut pitämään enemmän ja enemmän tästä Meyerin tavasta tuoda muutaman päähenkilön kerrallaan tarinaan mukaan. Toistan varmaan itseäni kun sanon, että tällä tavoin lukija ehtii hyvin tutustumaan uusiin hahmoihin, ja samalla seuraamaan myös vanhojen kehitystä.

Cressistä on yllättävän vaikea kirjoittaa mitään, koska se on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen sarjan aiempien kirjojen kanssa. Juoni on ehkä hieman Scarlettia tapahtumarikkaampi, ja itse nautin useamman kuin kahden eri hahmon seuraamisesta. Kuten hyvin usein, tässäkin tapauksessa huomasin, että tietyt luvut ovat mielestäni selvästi toisia tylsempiä, ja esimerkiksi prinssi Kain näkökulmasta olevat osat olisin hyppinyt varmasti yli, ellen olisi kuunnellut äänikirjaa. Mutta kyseessä on varmasti enemmän se, mistä hahmoista pitää, eikä niinkään sisällön tylsyydestä.

Lempihahmojani ovat edelleen Scarlet ja Wolf, mutta kirjan edetessä huomasin tykästyväni yhä enemmän ja enemmän Cressiin ja Thorneen, joiden väliset kohtaukset tuntui toimivan erityisen hyvin. Cress on hahmona kaikessa naiviuden ja maailman ihmettelyn takia jotenkin todella söpö. Ei ärsyttävällä tavalla lapsellinen, vaan sopivalla tavalla sympaattinen ja silti uskottava. Toinen uusista hahmoista, Jacin, jäi valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Ja sekin kuva mikä luodaan, on lähinnä sietämättömän ärsyttävä ja ylimielinen. Minkä takia Winterin lukeminen innostaa, koska epäilen, että yksi päähenkilöistä olisi ihan noin rasittava.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Cinder ja Scarlet, vakuuttivat, ja Cress jatkaa samoilla linjoilla edellisten osien kanssa. Aiemmin olen vältellyt scifin lukemista, mutta tämä satujen uudelleenkerronnan ja avaruusseikkailujen yhdistäminen dystopiaan tuntuu tosiaan toimivan. Meyerin vahvuuksia on hänen tapansa kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka kirja itsessään on paksu, ei sitä lukiessa kuitenkaan ehtinyt juuri pitkästymään. Kateellisena katselin Akateemisen hyllyssä, että tästä sarjasta on tehty ruotsinnos. Suomennosta odotellessa täytynee tyytyä sarjan viimeisen osan lukemiseen.

Sarah J. Maas: A Court of Thrones and Roses

Lukumaratonista on selvitty, ja nyt on aika palata takaisin normaaliin arkeen myös täällä blogin puolella. Tämä teksti on jo vähän aikaa odotellut julkaisemista luonnoksissani, ja nyt vihdoinkin on senkin aika.

"When nineteen-year-old huntress Feyre kills a wolf in the woods, a beast-like creature arrives to demand retribution for it. Dragged to a treacherous magical land she only knows about from legends, Feyre discovers that her captor is not an animal, but Tamlin—one of the lethal, immortal faeries who once ruled their world.
As she dwells on his estate, her feelings for Tamlin transform from icy hostility into a fiery passion that burns through every lie and warning she's been told about the beautiful, dangerous world of the Fae. But an ancient, wicked shadow grows over the faerie lands, and Feyre must find a way to stop it... or doom Tamlin—and his world—forever." - Goodreads

Vaikka olen ehtinyt lukemaan vasta kolme Sarah J. Maasin kirjaa, olen täysin myyty hänen tavalleen kertoa ja kuljettaa tarinaa. Sekä Throne of Glass ja Crown of Midnight osoittivat tämän, ja A Court of Thorns and Roses jatkoi samoilla vahvoilla linjoilla. Vakuutuin vielä enemmän hänen kirjoitustyylistään tätä kirjaa lukiessani, sillä tekstistä pystyi erottamaan, muustakin kuin henkilöistä tai tarinasta, että nyt ei ole kyseessä Throne of Glass.

Kaunotar ja hirviö uudelleenkerronta viehätti. Jos rakastan jotain enemmän kuin näitä uudelleenkerrontoja, niin sitä, kun uudelleenkerrota on Kaunottaresta ja hirviöstä. Parin viimeisen kuukauden aikana lukulistallani on ollut jo useampi samaan tarinaan liittyvä kirja, jotka olen kaikki ahminut lähestulkoon yhdeltä istumalta. Eikä A Court of Thornes and Roses ollut missään tapauksessa pettymys näiden joukossa.
       Kuten muutkin Maasin kirjat, tämäkin tuntui jakautumaan jossain määrin kahteen osaan. Toisin kuin Crown of Midnightissa, toinen osa sijoittui aikalailla kirjan loppuun. Tästä syystä tuntui, että juoni alkaa turhaa kiirehtiä eteenpäin, ja loppu tuodaan lukijalle aikamoisella ryminällä, eikä se ole, ainakaan mielestäni, yhtä yhtenäinen muun tarinan kanssa.

Jollain tavalla jopa poikkeuksellisesti kirjassa kaikki hahmot ovat todella pidettäviä. Hirviö osa on tässäkin uudelleenkerronnassa vähän tylsä. Pelkkä naamio kasvojen päällä, mutta muuten vetävä miespäähenkilö ei välttämättä vastannut mielikuvaani, joka on voimakkaasti Disneyn ohjaileman eläimellisen pedon puolella. Hahmoista eniten huomasin pitäväni Lucienista, kirjan yhdestä sivuhenkilöstä. Huomasin toivovani enemmän hänen ja Feyren välisiä hetkiä, kuin Feyren ja päähenkilömies Tamlinin.

Kirjaa lukiessa onnistuin paljastamaan itselleni seuraavasta kirjasta juonipaljastuksia, ja voin suositella, että älkää tehkö sitä. Oma suhtautumiseni erinäisiin hahmoihin muuttui aivan valtavasti. Sekä posiivisesti että negatiivisesti. Mikä sitten samalla myös latisti lukufiilisikiä jonkin verran. Tämä tapahtui hieman ennen kirjan loppua, ja siinä vaiheessa toivoin vai kirjan olevan ohi, että pääsisin seuraavan kirjan pariin.

Huolimatta juonipaljastuksien aiheuttamista tuntemuksista, en ollut enää muutaman tunnin päästä yhtä epätoivoisesti aloittamassa sarjan seuraavaa osaa, ja siinä tilassa olen edelleenkin. Vaikka A Court of Thorns and Roses oli erittäin hyvä kirja, ei se mielestäni aivan tavoittanut Maasin muiden kirjojen loistoa. Joissain kohdissa hieman esimerkiksi Throne of Glassia aikuisemmalta vaikuttava kirja on kuitenkin sellainen, että sarjan seuraava osa on varmasti listallani odottamassa lukemista.

Sarah J. Maas: Crown of Midnight

Crown of Midnight on toinen osa Sarah J. Maasin kirjasarjassa Throne of Glass, jonka ensimmäisestä osasta Throne of Glassistä kirjoitin muutama päivä sitten. 

"Keeping up the deadly charade becomes increasingly difficult when Celaena realizes she is not the only one seeking justice. As she tries to untangle the mysteries buried deep within the glass castle, her closest relationships suffer(...)       Then one terrible night, the secrets they have all been keeping lead to an unspeakable tragedy. As Celaena's world shatters, she will be forced to give up the very thing most precious to her and decide once and for all where her true loyalties lie... and whom she is ultimately willing to fight for." - Goodreads

En tainnut pitää edes jaloittelutaukoa Throne of Glassin ja Crown of Midnightin välillä, vaan jatkoin toiseen osaan heti samalta istumalta. Ensimmäinen kirja ei ollut pettänyt, joten olin enemmän kuin innokas tietämään, mihin Celaenan tarina jatkuisi. Eikä toinenkaan osa ollut pettymys.

Ehdinkin jo hehkuttaa Maasin tapaa kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tähän ei tullut muutosta toisessakaan osassa, ja äänikirjaa kuunnellessa tämä ominaisuus korostui mielestäni vielä paremmin. Hahmot ovat jo kahdessa kirjassa kehittyneet yllättävän paljon, ottaen huomioon ettei kaikissa nuorille suunnatuissa kirjoissa hahmoilla ole juuri minkäänlaista kehitystä. Huomasin ärsyyntyväni jonkin verran Celaenasta, mutta tämä tunne hälveni paljon nopeammin kuin mitä normaalisti tälläinen tunne hahmoja kohtaan. Olen edelleen vahvasi Team Chaol, ja erityisesti kirjan ensimmäinen puolikas lämmitti suuresti sydäntäni tällä saralla.

Edellisestä kirjasta poiketen, onnistuin kuin onnistuinkin löytämään Crown of Midnightista jotain kritisoitavaakin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka erottaa toisistaan kaikkien hahmojen kohtaloihin vaikuttava tapahtuma. Maas on tätä tapahtumaa ajatellen uskatanut tehdä ihan rohkeita valintoja. Siitä huolimatta jälkimmäinen osa kirjasta ei onnistunut vakuuttamaan yhtä paljon, kuin ensimmäinen. Onneksi kirja ehti vielä parantumaan loppua kohden, ja aivan viimeiset tapahtumat onnistuivat yllättämään, ja kirjan loppu sekä antoi vastauksia että herätti kysymyksiä, jotka houkuttelevat lukemaan seuraavan osan.

Kun ensimmäisen osan jälkeen syöksyin suoraa Crown of Midnightin kimppuun, tämän kirjan jälkeen en ollut enää yhtä innostuneena aloittamassa kolmatta osaa. Toki minulla oli lukupinossa muitakin kirjoja, nytkin olin aloittanut kirjan listan "ulkopuolelta", mutta silti. Loppu jäi hieman kutkuttelemaan kyllä, ja varmasti tulen jatkamaan Throne of Glass - sarjaa vielä. Ehkä luen kuitenkin muidenkin kirjailijoiden teoksia tässä välissä.

Elina Rouhiainen: Vainuttu

"Siitä lähtien kun Raisa tapasi Mikaelin ensimmäistä kertaa, pojan siniset silmät ovat seuranneet häntä. Mutta liian monet asiat repivät heitä eroon toisistaan. Mikael on ihmissusi. Raisa on daimon, minkä merkitys kaikessa hurjuudessaan on vasta alkanut avautua. Raisa on taidetta rakastava kaupungin kasvatti, Mikaelin koti on Kainuun metsissä ja hän haluaa omistautua lääketieteelle ja yhteisönsä auttamiselle. He ovat hellepäivä ja pakkasyö, ja heitä ajavat takaa tuhoa lietsovat voimat. " - Goodreads

Susirajan viimeinen osa. Luin koko sarjan vain vähän ennen kuin tämä kirja julkaistiin. Edellinen kirja: Jäljitetty, ei ollut mielestäni kummoinenkaan, joten vaikka odotin kiinnostuneena miten sarja päättyisi, ei innostukseni ollut kovinkaan suuri. Kolmessa edellisessä osassa useat hahmot, mytologia, ihmissudet, laumadynamiikka ja romantiikka ovat tulleet tutuiksi. Vaikka kolmannessa kirjassa mukaan tuodut diamonit eivät ihastuttaneetkaan, lähdin lukemaan Vainuttua silti avoimin mielin.

Onnekseni kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys. Kokonaisuudessaan Vainuttu vaikutti mielestäni aiempia osia päämäärätietoisemmalta. Se oli myös selvästi toiminallisempi. Jos edelliset olivat sortuneet silloin tällöin jaaritteluun, Vainutussa sen määrä oli muita selvästi vähäisempää. Lisäpisteitä sai kirjan toiminallisuus. Joka tietenkin omalta osaltaan myös vähensi jaarittelun määrää.
                             Vaikka suurin osa Vainutun vaikutelmista olikin positiivisempia, erityisesti lopusta jäi minulle ristiriitaiset tuntemukset. Viimeiset sivut/luvut tuntuivat ehkä hieman täyteen ahdetuilta, enkä välttämättä saanut siitä ihan kunnolla kiinnikään. Toisaalta täyteen ahdettuhan on tässä tilanteessa suhteellista, aiemmissa osissa tämä on ollut mielestäni suurempi ongelma. Siitä huolimatta, rakastin omalla tavallaan sarjan lopetusta. Se oli ilmeinen, ja tunsin oloni hieman yksinkertaiseksi, kun en tajunnut sitä nopeammin. Toisia on vain helpompi jymäyttää.

Ja perinteitä kunnioittaen, otetaan vielä kerran käsittelyyn sarjan suosikkiosani. Hahmot. Ja erityisesti Mikael. Oma suhteeni hahmoon on edelleen ongelmallinen. Ensimmäisestä kirjasta lähtien olen ollut rakastunut, mutta toisaalta tuskastelua on aiheuttanut Mikaelin tunnottomuus. Toivoin ehkä hieman enemmän kärsimystä, johon jälleen kerran olisi ollut aineksia, mutta sitä en vieläkään saanut. Ehdottomasti lempiasioistani kirjasarjassa on kuitenkin Raisan ja Mikaelin suhde. Vähäistä draamaa lukuunottamatta se vaikuttaa aidolta kaikkine yksityiskohtineen, niin arkiset puuhailut kuin intiimimmätkin kuvaukset. Joihin muuten harvemmin nuortenkirjoissa törmää, kuten aiemmin olen maininnut.
            Muut hahmot eivät synnyttäneet onneksi yhtä paljon tuskastelua. Kaikki saivat arvoisensa lopun, eikä hampaankoloon jäänyt ärsyttäviä roikkuvia kohtaloita tai väärin menneitä päätöksiä. Ainakaan omasta mielestäni.

Omalla tavallaan surettaa, että Susiraja on sarjana nyt ohi. Alun perin Kesytetty yllätti minut positiivisesti, sarjan seuraavat osat laskivat hieman tunnelmia, mutta onneksi viimeinen osa palautti innostukseni sarjan viimeistelyyn. Arvostusta saa ehdottomasti se, että Elina Rouhiainen osasi lopettaa sarjan ennen kuin se koki mahalaskun pitkittämisen takia. Jos vain paranormaalit romanssit kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti lukemaan sarjan, ja jatkamaan eteenpäin, vaikkeivat keskimmäiset osat vakuuttaisikaan.

Elina Rouhiainen: Kesytön

"Raisa Oja on 17-vuotias Kallion kasvatti ja kunnianhimoinen taiteilijanalku, jonka elämä sortuu kun hänen äitinsä kuolee yllättäen. Rakas Helsinki jää taakse, kun Raisa lähetetään asumaan keskelle Kainuun korpea. Hukkavaaran erikoisessa kylässä hänen ainoana toiveenaan on selvittää miksi hänen äitinsä on pitänyt menneisyytensä salassa" - Tammi (#kirja)

En edes enää muista miksi luin Kesyttömän ensimmäisen kerran. Luultavasti se oli kesällä 2014, tyypillinen 'mitähän sitä lukisi' hetki, jonka seurauksena vain nappaa kirjastosta matkaansa jonkun kirjan. Toisaalta myös uteliaisuus varmaan houkutteli minua lukemaan kirjan. Harvemmin sitä törmää tämän tyyppiseen suomalaiseen nuorten kirjaan.
Niin tai näin, olen lukenut Kesyttömän nyt kahdesti. Koska edellisestä kerrasta oli vierähtänyt aikaa, ja Susiraja-sarjan viimeinen osa Vainuttu ilmestyi juuri, päätin lukaista sarjan kolme edellistä kirjaa ennen viimeistä.

Ja pakko myöntää, pidin kirjasta enemmän kuin muistin. Jotenkin mielikuvakseni oli jäänyt ärsyttävä ja vähän tylsä, mutta nyt toisella kerralla nautin tarinasta ja hahmoista enemmän. Suurimmaksi ongelmakseni muodostui lopulta tarinan genre. Olen Twilight-innostuksen jälkeen tietoisesti vältellyt ihmissusia ja vampyyrejä, koska kaikki paranormaalin romanssin genreen menevät kirjat tuntuvat tulevan samasta muotista. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei, Kesytön ei oikeastaan mene tähän muottiin. Kaikki kliseisen paranormaalin romanssin elementit ovat olemassa, mutta mielestäni Rouhiainen on onnistunut välttämäät suurimmat sudenkuopat (if you'll pardon the pun), mikä tekee Kesyttömästä viehättävän persoonallisen.

Itse aiheuttamistani Twilight tunnelmista huolimatta kirjalla on ehdottomasti hetkensä. Mikael on hahmona juuri sellainen tumma ja mystinen, jotka jatkavat kirjasta toiseen ihastuttaa. Vaikken suuremmin välittänyt Raisasta, en voi kiistää, etteikö hahmo olisi hyvä päähenkilö. Kalliossa lukioni käyneenä ja ikäni Helsingissä asuneena Raisan taustoihin on suht helppo samaistua, ja erityislukiot ovat piirinä tuttua aluetta. Olisin kuitenkin kaivannut vähän tasapainoa hahmojen välille. Raisa tuntuu kokoajan kärsivältä, kun taas Mikael on hieman tunteettoman ja tunnottoman oloinen. 

Mielestäni kirja on ehkä piirun verran aiheeseen nähden väkivallaton, mikä oli pieni miinus listassani. Pidän kirjoista joissa on toimintaa, ja Kesyttömän asetelmissa on potenttiaalia sille. Myös Raisan ja Mikaelin välillä kaikki on kovin siveellistä, hyvin tyypillistä nuortenkirjojen rakkauden kuvaamista. Joka on kuitenkin jo selvästi "rankempaa" kuin esimerkiksi monissa amerikkalaisissa nuortenkirjoissa joita olen lukenut. Mutta mitään kovin järisyttävää ei ole luvassa ainakaan ensimmäisessä kirjassa.

Kirja on yleisesti sangen positiivinen yllätys. Kesytön on onnistunut suomalainen nuortenkirja, joka piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Suomeen sijoittuminen on yksi kirjan parhaista puolista, osoitus siitä, että kyllä meilläkin voi tällaista tapahtua. Parhaillaan sarjan neljättä kirjaa lukevana voin sanoa lukeneeni kolme ensimmäistä putkeen kolmessa päivässä. Joten uskallan jo ennen seuraavia postauksia luvata, että muutkin osat ovat lukemisen arvoisia.

Kody Keplinger: DUFF

Urbaania sanakirjaa apuna käyttäen, tämä postaus on hyvä aloittaa selittämällä mitä DUFF tarkoittaa: "An abbreviation for 'Designated Ugly Fat Friend'. Often in many large groups of women (usually adolecents) there will be a D.U.F.F. as a means to look better by comparison."

En ollut koskaan kuullut tästä kirjasta, ennen kuin joku Tumblrissa puhui kyseiseen kirjaan perustuvasta elokuvasta. Ja tavalliseen tapaan minun täytyi saada kirja käsiini.

"Seventeen-year-old Bianca Piper is cynical and loyal, and she doesn’t think she’s the prettiest of her friends by a long shot. She’s also way too smart to fall for the charms of man-slut and slimy school hottie Wesley Rush. In fact, Bianca hates him. And when he nicknames her “the Duff,” she throws her Coke in his face. "   - Goodreads

Onneksi päätin lukea kirjan ennen kuin katsoin elokuvan. Elokuva oli perinteisen stereotypinen teinielokuva, samasta muotista leikattu: "koulun kuumin jätkä opettaa hieman nörtihtävälle tytölle kuinka olla kaunis ja haluttava. Ja elokuvan tärkein kohtaus tapahtuu missäpä muullakaan kuin promissa." Jos olisin nähnyt elokuvan ensimmäisenä, en olisi koskaan lukenut kirjaa.

DUFFin juoni on hieman tavallista jenkki YA contemporary kirjaa aikuisempi, mikä oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Biancan ja Wesleyn suhde on kuvattu alunperinkin fyysisenä, eikä ainakaan kirjan alkuun kannattanut odotella juuri romanttista söpöilyä. Toisaalta, nuorten kirjasta kun on kyse, en nyt puhu 50 Shades of Greyn kaltaisestakaan kirjasta. Lukupäiväkirjassani oli kehunut myös kirjan kielenkäyttöä. Se on tosiaan hyvää, tietyllä tavalla nuorekasta ja sopii kirjan yleisen "rohkeuden" kanssa.

Rakkautarinan lisäksi kirjassa Biancan ja hänen ystäviensä välinen suhde on tärkeässä roolissa, mikä käy selville jo pelkästään kirjan nimestä. Bianca on kaveriporukkansa Duff, kuten Wesley asian muotoilee kirjan alussa. Tämä sysää liikkeelle muutokset sekä ystävysten että Wesleyn ja Biancan suhteessa.  Myös muut kirjassa käsiteltävät aiheet ovat hieman raskaampia (alkoholismi ja avioero), vaikka yleiseltä tunnelmaltaan kirja oli suhteellisen kevyt.

Jälleen kerran, suosittelen vilpittömästi kyseistä kirjaa luettavaksi. Jos tyypillinen hattarainen nuorten romanttinen nykyaikaan sijoittuva kirja ei enää tunnu maistuvan, kannattaa kuitenkin kokeilla Duffia. Luultavasti hieman vanhemmalle lukijakunnalle alunperin suunniteltuna kirjaa oli hauska lukea. Vaikka hahmojen elämä ei ole samanlainen kuin oma, hahmoihin oli helppo samaistua, ja heistä todella kiinnostui.

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Kirjastosta nimen takia mukaan napattu kirja, joka osottautui yhdeksi parhaimmista genreään edustavista kirjoista. Olen lukenut Tilastollisen nyt kolme kertaa, viimeksi perjantaina pikaisena parin sadan sivun kirjana, joka sattui olemaan kirjastonhyllyssä valmiina.

"17-vuotias Hadley on matkalla New Yorkista Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, mutta myöhästyy täpärästi lennolta. Odotellessaan seuraavaa lentoa täpötäydellä JFK:n kentällä Hadley kohtaa komean, fiksun brittiopiskelijan Oliverin. Sattuma heittää heidät istumaan vierekkäin lennon ajaksi."   - Otava

Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin rakastan nuorten kirjoja ja romantiikkaa. Ja Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on juuri näitä kirjoja. En enää edes muista miksi Tilastollinen alkoi viehättää alunperin. Nimi varmasti vaikutti, mutta myös kansi. Sitten on tietenkin myös kirjan elokuvamainen juoni. Ei se ehkä kaikista realistisin ole, mutta juuri sellainen teinityttöjen (ja vähän vanhempienkin) unelma. Tapa jolla Hadley ja Oliver tapaavat kirjassa on kerrassaan mainio.

Jennifer E. Smithin kirjoittama kieli on mukavasti soljuvaa, mikä tekee kirjasta nopealukuisen. Tämän takia kirja on sellainen yhdelta istumalta luettava kirja. Muutenkin juoni on tarpeeksi yksinkertainen ollakseen nopealukuinen. Kutsuisin kirjaa kaikenkaikkiaan suhteellisen leppoisaksi luettavaksi. Hadley ja Oliver ovat molemmat nuoria, jotka painivat ikäisilleen tyypillisten ongelmien kanssa, ja muutkin hahmot tuntuvat suht aidoilta.

Olisi typerää kirjoittaa, että kirjan huonoin puoli on sen lyhyys, mikä on kyllä totta. Mutta ei se täydellinenkään ole. Vaikka hahmot ovat aidontuntuisia ja arkisia, on niissä silti hieman kliseisiäkin piirteitä. Hadleystä saa vähän lapsellisen kuvan, enkä pysty oikein samastumaan kummankaan päähenkilön elämäntilanteeseen. Sen takia kyseenalaistin muutaman kerran Hadleyn ajatuksia/päätöksiä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on nopeasti luettava, samaan aikaan romanttinen ja arkinen tarina ja ennen kaikkea (jälleen kerran) lukemisen arvoinen kirja. Tilastollisen lisäksi Jennifer E. Smithillä on muutama muu yhtä veikeästi nimetty kirja; Geography of You and Me sekä This is What Happy Looks Like ovat mukana lukulistallani, joten niistä varmasti tullaan vielä täällä blogin puolella kuulemaan.

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia

Kun Leena Lumi ja Annika kirjoittivat blogeissaan 'Suomen lasten linnakirjasta', muistin, että minunkin kirjahyllystäni löytyy tälläinen Suomen lasten jotain teos. Kirjailijat ovat vain eri, samoin kustantamo. Mutta nimessä on ainakin jotain samaa.

   Suomen lasten historia (2005), jonka on kirjoittanut Juha Kuisma ja Kirsi Manninen ja kuvittanut Jussi Kaakinen, on kuvaus Suomen historiasta lasten silmin, vuodesta 2500 eaa. aina vuoteen 2000 saakka.
   Kirjan päähenkilönä seikkailevat jokaisessa tarinassa tyttö sekä poika ja heidän suomenpystykorvansa. Sen sivuilla lapset seikkailevat Turussa, Viipurissa, Helsingissä, lähtevät Amerikkaan, sotaa pakoon,  joutuvat erillaisten ongelmien takia pulaan ja tekevät arkiaskareitaan
 
Yleisesti ottaen hyvin lapsiystävällinen kirja. Sen taitava kuvitus, tietoaukeamat jokaisen tarinan jälkeen, sekä muutaman sivun tarinat, ovat kaikki viihdyttäviä, hyvin suunniteltuja ja toteutettuja. Itse en enää voi oikeastaa kuvitella asiaa lapsen näkökulmasta, joten tämä on vain oma mielipiteeni.
      Tarinoissa, vanhempia lukijoita ajatellen, on suht kaavamainen juoni, jonka kyllä huomaa välittömästi. Se ehkä hieman tylsistyttää kirjaa, mutta minua ei se suuremmi haitannut. Lapsille tarinat ovat varmasti jännittäviä sekä hauskoja. Niissä on myös paljon oivaltamista tiettyjen jokaisessa tarinassa esiintyvien elementtien takia. Tässäkin kirjassa lähestyminen historiallisiin tapahtumiin ja historiaan on lapsien kannalta hyvin mielenkiintoinen, mutta samalla myös opettavainen.
    Jos on nyt myönnettävä, niin voin kertoa lukevani tätä kirjaa yhtenä niistä "varmoista kirjoista". Sillon, kun tekee mieli lukea niin tartun joko tähän tai Kolmeen muskettisoturiin, tosin tämä on vaihtoehto yksi, sillä se on selvästi nopeampi lukuista tekstiä. Eikä tarinasta jää mitään tärkeää pois, vaikka hyppäisikin 60 sivun ylitse.

Itse en varmasti kuulu enää tämän kirjan lukijakuntaan, mutta siitä huolimatta jaksan selailla kirjaa aina, kun minulle tulee himo lukea historiallisia seikkailuja käyttämättä ollenkaan aivojani.