Aki Parhamaa & Anders Vacklin: Sensored Reality - Beta

Sain kunnian lukea Aki Parhamaan ja Anders Vacklin kirja Beta etukäteen osana Tammen blogirinkiä, samaan tapaan kuin viime syksynä Muistojenlukijan kanssa. Viime aikaiset kiireet koulun kanssa ovat kuitenkin verottaneet aikaa blogilta, ja sain nyt vasta, vihdoin ja viimein julkaistua tämänkin postauksen!

* * * * *

Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.

Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin. Uhkarohkea Bug ei voi vastustaa kiusausta. Hän vetää ylleen uuden sukupolven pelipuvun ja löytää itsensä maailmasta, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Pelissä Bug kohtaa ninja-sensein, joka opastaa häntä tiellä salamurhaajaksi. Sensorein varustettu puku saa henkeäsalpaavan seikkailun tuntumaan siltä kuin se olisi todellisuutta - kunnes se yllättäen onkin. Bugin suurmestarilta omaksuma kurinalaisuus ja taistelutaidot tulevat kipeästi tarpeeseen, kun arki- ja virtuaalitodellisuus kammottavalla tavalla sekoittuvat...

* * * * *

Vaikka e-kirjat eivät edelleenkään ole suosiossani, Betan lukeminen tuli juuri sopivaan saumaan kaikkien koulukiireiden keskelle. En ole vähään aikaan ehtinyt lukemaan nuorten kirjoja, joten siinäkin suhteessa tämä oli ihan tervetullutta vaihtelua kurssikirjojen ja artikkeleiden joukkoon.

On aina hauska lukea uutta kotimaista nuortenkirjallisuutta, vaikkei sen aihe aina osuisikaan ihan omien mieltymysten kanssa yhteen. Ja juuri sellainen kirja Beta minulle on. Videopelit, tai tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat eivät ole oikein sellaisia, mitä luen jatkuvasti, tai joiden äärelle hakeudun kerta toisensa jälkeen. Varsinkin ensimmäinen on hyvin vieras aihe minulle muutenkin, ellei lukioaikana Assassin's Creedin äärellä vietettyjä tunteja lasketa. Parhamaan ja Vacklinin kirja onkin ehkä parhaimmillansa silloin, kun sitä lukee sellainen, joka innostuu kirjan aiheista.

Betan lukeminen sujui pääasiassa minulta joutuisasti, ja pidin tarinaa ihan viihdyttävänä, huomasin muutaman epäkohdan, jotka melkein aiheuttivat jumiutumisen kirjan tietyissä kohdissa. Ensinnäkin päähenkilö Bugi on kirjoitettu ehkä hieman "sukupuolettomasti", ottaen huomioon, että hahmo kuitenkin on selvästi naispuoleinen. Tämä ei välttämättä häiritse muita lukijoita läheskään yhtä paljon, kuin minua, sen verran pienestä viasta on kuitenkin kysymys. Toinen hieman ontuva asia on, kuten yleensä nuorten kirjoissa, että maailmaa kohdannutta ilmastokatastrofia (eli vedenpaisumusta), ja sen aiheuttamia seurauksia yhteiskunnassa ei oikein selitetä kunnolla. Vertaan näitä usein Margaret Atwoodin Orjattaresi kirjaan, jossa uusi yhteiskuntajärjestys on selitetty uskottavasti ja alusta loppuun. Sitä kaipaisin muutenkin nuortenkirjoihin enemmän.

Muuten Beta on kuitenkin pääasiassa ihan hyvä kirja, ja vaikka en itse koukuttunutkaan tarinaan aivan täysin, uskon se purevan paremmin kohdeyleisöönsä. Pidin kovasti vedenpaisumusideasta, Meri-Tokiosta ja Helsingin kaupunkisaaresta, sekä siitä, että näinkin (vanhanaikaisesti ajateltuna) poikamaisen aiheen omaavassa kirjassa on naispäähenkilö. Virkistäviä uusia tuulia siis!

Kuten aina, olen tavallaan kiinnostunut lukemaan miten kirja jatkuu, mutta toisaalta, kun tietää kykyni lukea sarjoa loppuun, epäilen palaanko enää tämän sarjan ääreen.

* * * * *

Julkaisuvuosi 2018
Tammi
314 sivua
Kustantajalta
Suomeksi

Margaret Attwood: Orjattaresi

Margaret Attwoodin Orjattaresi on ollut monella tavalla ajankohtainen tänä vuonna. Sen painoksia on ostettu Amazonista loppuun Donald Trumpin presidentiksi valitsemisen jälkeen (samoin kävi Orwellin 1984:lle). ja siitä ollaan tekemässä TV-sarjaa, joka trailerista päätellen vaikuttaa ihan katsottavaltakin.

* * * * *

Hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, sillä heillä ei ole edes omaa nimeä: heitä kutsutaan kulloisenkin isäntänsä, ruumiinsa haltijan mukaan. Mutta myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa.

* * * * *

Pohdin pitkään kirjoittaisinko postauksen tästä vai en. Lopulta päädyin tähän ratkaisuun puhtaasti siksi, että minulla oli ihan liikaa sanottavaa aiheesta. Ei ainoastaan Orjattarestasi, vaan myös teemoista sen ympärillä. Kirjasta kertoo paljon jo se, että Goodreadsia selatessa suosituimpia feminismi-teeman alle osuvia kirjoja, taitaa tämä olla listan ensimmäinen.

Orjattaresi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa Yhdysvalloista on tullut Gileiad: fundamentalisti kristittyjen johtama, totalitaristinen ja vahvasti patriarkaalinen diktatuuri, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on unohdettu asia. Attwood on dystopiassaan venyttänyt äärimmilleen, ja yli rajojen, niitä ilmiöitä, joiden ongelmallisuudesta nyky-yhteiskunnassa keskustellaan; Fundamentalismi, sukupuoliroolit, luokkajako ja naisten oikeudet omaan ruumiiseensa. Samalla kyseessä on kiinnostava "tutkielma" demokraattisen järjestelmän muuttumisesta totalitaristiseen järjestelmään nopeammin, kuin kukaan ehtii huomata. Tätä lukiessa pääsi hyödyntämään valtio-opin luentoja, kun yritti miettiä nimitystä kirjan hallintomuodolle (ja päädyin kuitenkin tuttuihin ja turvallisiin totalitarismiin ja diktatuuriin)

Yksittäisenä asiana täytyy nostaa esille kirjan kauheimpia, ja ajatuksia herättävimpiä hetkiä. Ne ovat niitä, kun kirjan päähenkilö, Offred, muistelee maailmaa ennen Gileiadin syntyä. Hänen feministiäitiänsä, tytärtään ja aviomiestään. Kuinka hän kävi töissä ja eli normaalia elämää. Aiemmin lukemissani dystopioissa muutos paremmasta pahempaan on tapahtunut niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan oikeastaan muista sitä. Orjattaresi kauheutta lisääkin juuri se, että paremmat ajat ovat aivan kulman takana.

Oma fiilikseni kirjasta on edelleen ristiriitainen. Huomaan näin jälkeenpäin alkaneeni pitämään sitä maineensa arvoisena, ja todella hyvänä teoksena. Mutta samalla kuitenkin sen toivoton sävy, ja omalla tavallaan katkeran suloinen loppu ovat edelleen jääneet pahana jälkimakuna suuhun. Ehkä juuri näiden fiilisten takia on syytä sanoa Attwoodin onnistuneen sanomansa perille viemisessä?

"Better never means better for everyone... It always means worse, for some"
Epäpätevästi suomennettuna: Parempi ei koskaan tarkoita parempaa kaikille... Se tarkoittaa aina pahempaa joillekin

 Kyseessä on tärkeä kirja. Se on nopeasti luettava ja sujuvasti kirjoitettu romaani siitä, miten asiat pahimmillaan voisivat olla. Kirjan yhteiskunta on rakennettu uskottavaksi, sellaiseksi, jonka muodostuminen ei olisi mahdottomuus oikeissa olosuhteissa. Mattwood ei turhaa kutsu kirjaansa spekulatiiviseksi fiktioksi. On pelottavaa, miten läheltä nykymaailmaa siinä aika ajoin kuljetaan.

Loppukevennykseksi: tätä Tumblr-postausta ajattelin liian usein kirjaa lukiessani

* * * * *

XXXXX

The Handmaid's Tale

Kustantaja Anchor Books, suom. Tammi

Julkaisu vuosi 1985

Englanniksi

Kirjastosta

Kuva Penguin Australia, lainaus Rising Shadow

Marissa Meyer: Cress

Luulin jo bloganneeni tästä kirjasta. Ehdin poistaa jo ylös kirjoitetut ajatukseni puhelimesta, ja siirtyä seuraaviin projekteihin. Hetken ajattelin jo, että turha tästä on blogata, kun lukemisestakin on kulunut toista kuukautta. Paitsi, että sitten näyttäisi tyhmältä jos koko sarjasta olisi postaukset, toiseksi viimeistä osaa lukuunottamatta. Tässä siis, yleisön pyytämättä, ajatukseni Marissa Meyerin Cress'stä, the Lunar Chronicles-sarjan kolmannesta osasta.

"Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they're plotting to overthrow Queen Levana and prevent her army from invading Earth.Their best hope lies with Cress, a girl trapped on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company." - Goodreads

Heinäkuun teemana oli tosiaan Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarja, josta ehdin lukemaan kolme kirjaa neljästä. 
   Aiemmista kirjoista tutut hahmot, Cinder, Carswell Thorne, Scarlet ja Wolf ovat kaikki pakosalla edellisen kirjan tapahtumien seurauksena. Heidän tavoitteenaan on syöstä Kuningatar Levana vallasta, ja estää Lunareiden hyökkäys maahan. Scarletissa jo esiintynyt Cress on tätä tehtävää ajatellen hyvin tärkeässä roolissa. Epäonnistuneen pelastusoperaation jälkeen joukko on hajonnut ympäri maailmaa ja sen lähiympäristöjä, eikä kaikki suju kuten Strömsössä.  

Cress toi mukanaan jälleen kaksi uutta hahmoa: Tähkäpäähän perustuvan, kirjan nimeä kantavan Cressin, sekä Jacin Clayn, joka tulee olemaan huomattavasti suuremmassa roolissa sarjan viimeisessä kirjassa Winter. Näiden kolmen kirjan aikana olen alkanut pitämään enemmän ja enemmän tästä Meyerin tavasta tuoda muutaman päähenkilön kerrallaan tarinaan mukaan. Toistan varmaan itseäni kun sanon, että tällä tavoin lukija ehtii hyvin tutustumaan uusiin hahmoihin, ja samalla seuraamaan myös vanhojen kehitystä.

Cressistä on yllättävän vaikea kirjoittaa mitään, koska se on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen sarjan aiempien kirjojen kanssa. Juoni on ehkä hieman Scarlettia tapahtumarikkaampi, ja itse nautin useamman kuin kahden eri hahmon seuraamisesta. Kuten hyvin usein, tässäkin tapauksessa huomasin, että tietyt luvut ovat mielestäni selvästi toisia tylsempiä, ja esimerkiksi prinssi Kain näkökulmasta olevat osat olisin hyppinyt varmasti yli, ellen olisi kuunnellut äänikirjaa. Mutta kyseessä on varmasti enemmän se, mistä hahmoista pitää, eikä niinkään sisällön tylsyydestä.

Lempihahmojani ovat edelleen Scarlet ja Wolf, mutta kirjan edetessä huomasin tykästyväni yhä enemmän ja enemmän Cressiin ja Thorneen, joiden väliset kohtaukset tuntui toimivan erityisen hyvin. Cress on hahmona kaikessa naiviuden ja maailman ihmettelyn takia jotenkin todella söpö. Ei ärsyttävällä tavalla lapsellinen, vaan sopivalla tavalla sympaattinen ja silti uskottava. Toinen uusista hahmoista, Jacin, jäi valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Ja sekin kuva mikä luodaan, on lähinnä sietämättömän ärsyttävä ja ylimielinen. Minkä takia Winterin lukeminen innostaa, koska epäilen, että yksi päähenkilöistä olisi ihan noin rasittava.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Cinder ja Scarlet, vakuuttivat, ja Cress jatkaa samoilla linjoilla edellisten osien kanssa. Aiemmin olen vältellyt scifin lukemista, mutta tämä satujen uudelleenkerronnan ja avaruusseikkailujen yhdistäminen dystopiaan tuntuu tosiaan toimivan. Meyerin vahvuuksia on hänen tapansa kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka kirja itsessään on paksu, ei sitä lukiessa kuitenkaan ehtinyt juuri pitkästymään. Kateellisena katselin Akateemisen hyllyssä, että tästä sarjasta on tehty ruotsinnos. Suomennosta odotellessa täytynee tyytyä sarjan viimeisen osan lukemiseen.

Victoria Schwab: This Savage Song

Twitterissä kerroinkin, miten olin unohtanut peruuttaa Audible-tilaukseni ilmaisen kuukauden jälkeen. Näin on päässyt nyt tapahtumaan heinä- ja elokuussa. Onneksi sain rahojeni vastikkeeksi molempina kuukausina yhden ilmaisen äänikirjan. Heinäkuussa sijoitin etuuteni Victoria Schwabin kirjaan This Savage Song.

"Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city—a city where the violence has begun to breed actual monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the humans pay for his protection. All August wants is to be human, as good-hearted as his own father, to play a bigger role in protecting the innocent—but he’s one of the monsters. One who can steal a soul with a simple strain of music (...) " - Goodreads

Kyseessä on siis fantasiaa ja dystopiaa yhdistelevä nuorten aikuisten kirja. Ihastuin kirjan ideaan, Romeo ja Julia (miinus romantiikka) tyyppiseen asetteluun, jossa vastakkaisten puolien johtohahmojen jälkikasvun polut risteävät. Suurimman osan kirjasta olin ihan kympillä mukana tarinassa, ja usein tuntui siltä, että tarina etenee aivan liian nopeasti. (Tosin syy saattaa olla myös siinä, että olin nopeuttanut äänikirjan lukunopeutta hieman.) Kirja tarjoaa kattavan kuvan molempien päähenkilöiden näkökulmista vaihtelevan kertojan myötä. Tämän turvin kirja luo selvän vastakkainasettelun jakautuneen kaupungin puolikkaiden välille. Ennakkoluulot ja propaganda tulevat lukijalle tutuiksi, ja voipa kirjaa lukea myös maailman tämä hetkistä tilaa ajatellen. Kahden eri puolten näkökulmat sumentavat myös nuortenkirjoille tuttua mustavalkoista hyvän ja pahan rajaa. Lukijalle ei suoraa tarjota kumpaa puolta kaupungista pitäisi vihata.

Schwabin teksti on paikoitellen niin soljuvaa ja sujuvaa, että olisin mielelläni kuunnellut sitä pidempääkin kuin ne kahdeksan tuntia, minkä äänikirja kesti. Kuvaus on runsasta sekä synkkää, mutta samalla runollisen nautittavaa, eikä dialogikaan kalpene muun tekstin rinnalla. Joissain kohdissa kerronta on jopa niskavillat nostattavan intensiivistä.
         Ilmeisesti kirjassa luvut kulkevat runon tai laulun rakennetta seuraten, sillä siloin tällöin mainitaan "verses". Olisin halunnut kovasti nähdä, miltä nämä kohdat fyysisessä kirjassa näyttävä, mikä olisi varmasti auttanut luomaan jonkinlaista "yleiskuvaa" kirjasta. Mutta kyseessä on lähinnä tällainen pieni tekninen puute, joka johtuu enimmäkseen valitusta formaatista.

Vaikka pidin todella kovasti kirjasta, loppua kohden kiinnostukseni pääsi kuitenkin lopahtamaan. Kirjan loppuratkaisu on mielestäni äärimmäisen turhauttava, juuri sellainen, jota ei tajua ennen kuin kaikki on tapahtunut, ja sitten ensimmäinen asia joka mieleen tulee on "olisihan se pitänyt arvata." Haluaisin kovasti puhua lopusta enemmänkin, mutta muiden lukukokemuksen vuoksi pidän nyt ajatukset ominani. Petyin kuitenkin, koska toivoin niin paljon yhdeltä hahmolta. Turhaa.
        Tämän yhden pettymyksen tuottaneen (ja sen takia ehkä hieman stereotypisen) sivuhahmon lisäksi päähenkilöt Kate ja August eivät olleet kovinkaan poikkeavia YA-päähenkilöitä. Paitsi siinä, etteivät he rakastuneet heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, ja että August on hirviö, jota jakautuneessa kaupungissa pelätään. Suurimmassa osassa sivuhenkilöistä on jonkinlainen raikas tuulahdus, mutta se ei valitettavasti aivan ylety päähenkilöihin ja pariin sivuhenkilöön saakka.

This Savage Song on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut Schwabilta. Lukulistallani on kuitenkin hänen Shades of Magic - sarja (kirjoitettu nimellä V. E. Schwab), ja This Savage Song vakuutti siinä määrin, että varmasti kokeilen lukea myös toista sarjaa Schwabilta. Mitä tulee Mosters of Verity - sarjaan, niin en ainakaan aktiivisesti varmaan toista osaa tulee käsiini hankkimaan. Niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, loppu oli minulle niin iso pettymys, että en ole vieläkään (parin päivän jälkeen) päässyt siitä yli.

Marissa Meyer: Scarlet

Aiemmin bloggasin Marissa Meyerin Cinderistä, joka on ensimmäinen osa The Lunar Chronicles sarjassa. Kuten oletinkin, en kauaa onnistunut pysymään erossa sarjan toisesta osasta Scarletista.

"Scarlet Benoit’s grandmother is missing. It turns out there are many things Scarlet doesn’t know about her grandmother or the grave danger she has lived in her whole life. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information as to her grandmother’s whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one step ahead of the vicious Lunar Queen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner. " - Goodreads

Huhut pitivät paikkaansa. Scarlet on mielestäni selvästi parempi, kuin edeltäjänsä Cinder (jolle annoin 4½/5, mikä kertoo kaiken tarvittavan ensimmäisen kirja tasosta.) Omat odotukseni eivät kaikesta hehkutuksesta huolimatta olleet kovinkaan korkealla Scarletia kohtaan, koska Youtubessa seikkaillessani törmäsin arvosteluun, jossa kirjaa sanottiin tapahtumaköyhäksi ja tylsäksi, eikä se vie tarinaa kuulemma eteenpäin. Tämän takia pelkäsin ainoastaan heittäväni aikaan hukkaan edeltäjäänsäkin paksumman kirjan kanssa.

Scarletissa paneudutaan syvemmälle Cinderin menneisyyteen samalla, kun maailman tulevaisuus on vaakalaudalla. Tämän kirjan päähenkilön, Scarletin, elämä kietoutuu sulavasti mukaan tarinaan, ja kaiken lisäksi lukijalle vielä esitellään lisäksi kaksi uutta, seuraavien osien kannalta tärkeää hahmoa, Wolf ja Carswell Thorne. Tarina kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä antaa laajan kuvan tapahtumista, eikä toteutuskaan onnu.

Tarina, joka toimii Scarletin perustana on nimestäkin päätellen Punahilkka, mutta samalla siinä on tiettyjä elementtejä Kaunottaresta ja hirviöstä. Kumpaakin tarinaa on käytetty sopivassa määrin, ja samalla Meyer tuo riittävästi omia, uudistavia elementtejä kirjaan. Pidän valtavasti sekä Scarletista että Wolfista päähenkilöinä, mutta myös Cinderistä kuoriutui selvästi mukavampi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Eikä uutena hahmona mukaan tuleva Carswell Thorne kalpene muiden rinnalla, joka on varmasti saanut inspiraatiota Han Solosta.
        On hauskaa, että hahmot alkavat "kerääntymään" pikkuhiljaa kirjojen edetessä, jolloin lukijalla on hyvin aikaa opetella tutustumaan, ja muistamaan jokainen päähenkilöistä. Ilmeisesti jokainen neljästä kirjasta tuo mukanaan vähintään kaksi juonen kannalta tärkeää hahmoa. Sen takia tämä on ehdottomasti hyvä ratkaisu verrattuna siihen, että kaikki olisi esitelty yhdessä rysäyksessä.

Paksuudestaan huolimatta Scarlet on saanut paikkansa lempikirjojeni joukossa. Paksuudestaan, ja hieman edellistä kirjaa hitaammasta tahdista huolimatta tarina pitää otteessaan, enkä itse ainakaan ehtinyt tylsistyä. Sujuva kerronta, joka liittyy vaivattomasti edellisiin tapahtumiin on piste i:n päällä. En malta odottaa, että saan luettua loppuun jo aloittamani Cressin (lukumaratonissa luetut 120 sivua).

Marissa Meyer: Cinder

Cinder on ollut lukulistallani joulusta 2014 saakka. Aloitin sen äänikirjana, kun lajittelin joulukortteja postissa ruuhka-apulaisena. Silloin tarina kyborgi mekaanikosta ja prinssistä ei iskenyt. Myöhemmin kuitenkin luin sarjan muista osista, ja nyt kesäkuussa oli vihdoin aika lukea tämä kirja.

"Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She’s a second-class citizen with a mysterious past, reviled by her stepmother and blamed for her stepsister’s illness. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai’s, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world’s future"- Goodreads

Luin ja kuuntelin Cinderiä aina siten, mikä parhaiten sattui tilanteeseen sopimaan, joten yllättävän vauhdikkaasti lopulta onnistuin ahmimaan Meyerin kirjan, jonka pituus kauhistutti hieman aluksi, myönnettäköön. Ensimmäinen ajatukseni Cinderin alas laskettuani, oli kysymys. Miksi en koskaan lukenut tätä aikaisemmin? Eikä pituus lopulta tuntunut oikeastaan missään, sillä tarina oli tosiaan erittäin koukuttava.

Ehkä tökkivin asia Cinderissä lopulta olikin se, että se on Tuhkimon uudelleenkerronta. En ole koskaan ollut kyseisen sadun suurin fani. Cinder on ehdottomasti erilainen Tuhkimo, aikaansaava ja vahva hahmo verrattuna esikuvaansa, mikä lämmitti mieltäni lukiessa. Mutta silti, tarina ei näiltä osin ollut niin täydellinen kuin se olisi voinut olla. Tämä on kuitenkin aika pieni vika, ottaen huomioon, että kirja on muuten niin hyvä.

Cinder on jälleen yksi niitä sarjan ensimmäisiä osia, joka ei sorru turhaan selittelyyn. Tästä huolimatta siinä on valtavan paljon infoa yhdelle kerralle sulateltavaksi. Maailma on kirjassa taitavasti rakennettu, ja erilainen muihin tulevaisuuteen sijoittuviin kirjoihin verrattuna. Tähän on montain syytä. Esimerkiksi se, että kirja kattaa koko maailman, eikä vain yhtä mannerta, ja kuuta asuttava Lunar-kansa on sellainen, mitä ei ihan jokaisesta kirjasta löydy.

Valitettavasti kirja on jossain määrin ennalta-arvattava, mikä harmitti aluksi, mutta vauhtiin päästyä tämä ei haitannut, sillä en alunperin olettanutkaan tämän kirjan tarjoavan suuriakaan tajunnanräjäyttäviä juonenkäänteitä. Ennalta-arvattavuutta muutenkin tasoitteli se, että muut asiat toimivat niin hyvin. Hahmot on pidetäviä, tapahtumia riittää kirja pituudesta huolimatta ja koko sarjan konsepti on niin toimiva, että paikoittain kliseisiin lankeava juoni ei ole ongelma.

Olen kuullut huhua, että the Lunar Chronicles paranee kirja kirjalta, ja sitä kyllä odotankin. Cinder on vahva aloitus sarjalle, ja kuvausten perusteella Scarlet, Cress ja Winter jatkavat samalla radalla. Viime aikoina olen tehnyt onnistuneita kirjavalintoja, joihin Meyerin kirja myös lukeutuu. Mielenkiinnolla odotankin, millaisia ratkaisuja on tehty tulevissa kirjoissa, ja miten tarina punoutuu lopulta yhteen.

Keira Cass: Valinta

 Valinta on Keira Cassin The Selection-kirjasarjan ensimmäinen osa. Alunperin englanniksi teos on julkaistu 2012, mutta suomennos on ilmestynyt kauppojen hyllyille tässä kevään aikana. Kirjan juoni ei kiinnostanut niin paljon, että olisin sitä hankkinut aiemmin englanniksi, mutta koska Akateemisen kirjakaupan pokkarihyllystä se löytyi suhteellisen halvalla, päätin sijoittaa muutaman euron palkasta kevyeen kesälukemiseen.

"America Singerillä on edessään ainutkertainen mahdollisuus (...) Elämään palatsissa ja kisaamaan komean prinssi Maxonin sydämestä. Hänet on otettu kilpailijaksi Valintaan, tositelevisioon perustuvaan onnenpeliin, jossa muutama valittu kilpailee upean prinssi Maxonin rakkaudesta." - Goodreads

Ja kevyttä kesälukemista tosiaan myös sain. Yhdysvaltojen nimi on vaihdettu, ja jaettu 35 alueeseen. Jokaiselta alueelta arvotaan 16 - 20 vuotias tyttö osallistumaan Valintaan, jolla etsitään valtakunnan prinssille vaimoa. Kirjan päähenkilö America Singer, on yksi näistä 35 naisesta, jotka pääsevät kilpailemaan prinssin sydämestä.

Mielestäni Valinnan idea on ihan kiva. Ei mikään tajunnanräjäyttävän uusi, tositv-kilpailu, dystopia, kolmiodraama, perinteisiä nuorten aikuisten kirjoissa esiintyviä elementtejä, jotka olivat vielä voimissaan vuonna 2012. Näin neljä vuotta jäljessä, ehkä hieman vanhentunut konsepti jos trendejä tarkkailee, mutta kirjaa lukiessa se ei juurikaan häirinnyt. Itselläni heräsi hieman sellainen vaikutelma, ettei tässä haettu niin kunnianhimoista toteutusta, kun oltaisiin voitu.

Monenlaisia tunteita kirja kyllä aiheutti. Vihaan kolmiodraamaa, perinteinen ratkaisu, joka oli kulunut jo Twilightin aikoihin. Maailma oli kanssa hyvin tyypillinen, Yhdysvaltojen alueelle rakennettu uusi valtio jossa ihmiset on jaettu kasteihin. Kaikki nämä tekevät Valinnasta helpon luettavan. Sama kaava on nähty niin usein, että sen kulun osaa jo arvata.
Ärsytystä herätti kuitenkin ehdottomasti eniten päähenkilö. America Singer (niin typerä nimi...) on itsenäinen ja epämain stream, ja muut kilpailuun osallistuvat tytöt ainoastaan pinnallisia, epäaitoja, etuoikeutettuja idiootteja, jotka eivät ymmärrä oikeasta elämästä mitään. Sivuhahmot ovat kirjassa oikeastaan vain kuoria, heidän luonteet ja taustat mainitaan kerran, ja unohdetaan sitten kokonaan. Ensimmäisen kirja perusteella jopa Aspenin, yhden kolmiodraamaan sekaantuneista päähenkilöistä, motiivit jäivät minulle epäselviksi.

Loppua kohden tuntui, että tavoitteena oli ainoastaan saada kirja päättymään. Jo ennestään tapahtumaköyhä tarina lisäsi vain vauhtiaan, eikä "turhalle" fiilistelylle jäänyt aikaa. Kaipasin enemmän jännitystä, mitä kirjaan olisi kyllä ihan hyvin saanut kirjoitettua paljon enemmän.
               Silti ensimmäisenä kirjan suljettuani menin kirjaston sivuille katsomaan millaiset varausjonot sarjan toisella osalla on. Liian pitkät. Valinta on juuri sellainen kahdessa päivässä luettavaa kevyttä teinihömppää, jonka sisältö ei tavoita mitään syvällistä pohdintaa tai eeppisiä mittasuhteita, mutta jonka jaksaa kuitenkin lukea. Se varmasti jakaa mielipiteitä, enkä tiedä tulenko koskaan itse tarttumaan toiseen osaan, mutta ensimmäinen jätti kuitenkin suhteellisen positiivisen maun suuhun, negatiivisestä arvostelusta huolimatta.

Susan Ee: Angelfall

"(...) When warrior angels fly away with a helpless little girl, her seventeen-year-old sister Penryn will do anything to get her back. (...)       Raffe is a warrior who lies broken and wingless on the street. After eons of fighting his own battles, he finds himself being rescued from a desperate situation by a half-starved teenage girl.      Traveling through a dark and twisted Northern California, they have only each other to rely on for survival. Together, they journey toward the angels' stronghold in San Francisco where she'll risk everything to rescue her sister and he'll put himself at the mercy of his greatest enemies for the chance to be made whole again." - Goodreads

Aaah! Olin kuullut paljon hyvää. Ja odotin paljon pelkästään takakansitekstin perusteella. Enkä pettynyt. Angelfall:ia ennen luin The Goddess Testin, joka ei ollut vastannut odotuksiani, joten sitä suuremmalla syyllä, tämä oli ehdottomasti onnistunut kirjavalinta. Maailmanloppu on tullut, enkelit ovat hyökänneet ihmisten kimppuun ja maailma palaa. Enkeli vei mukanaan Perynin pikkusisaren, hänen mielipuolinen äitinsä katosi ja mukana kulkee siipensä menettänyt enkeli Raffe.
          Olen aiemmin lukenut vain kaksi enkeleihin liittyvää kirjaa, joten juonen suhteen en osannut oikeastaan olettaa mitään. Mutta ehdottomasti, dystopia with a twist. Ensimmäisenä ei tulisi mieleen liittää maailmanloppu ja enkelit. Een kirjoitus tyyli on kaunistelematonta ja mukavan kuvailevaa. Niin usein nuortenkirjoissa kaikki on genrestä huolimatta hieman pumpulilla pehmennettyä, verta tai ruumiita ei koskaan kuvata liikaa. Mutta Angelfall on siinä poikkeus. Ja sekö jos mikä sai minut iloiseksi.

Sitten on tietenkin Raffe ja Penryn. Kirjan päähenkilöt. Vaikka Raffe olikin tyypillinen tuskaisa, mysteerinen mies, juuri sellainen joka valloittaa kirjassa kuin kirjassa, Penryn on ehdottomasti Angelfallin kantava voima. Päättäväinen taistelija, joka on oppinut selviytymään, ja haluaa pelastaa sisarensa. Hänen kaltaisiaan päähenkilöitä tarvitaan enemmän nuortenkirjoihin. Nuoria naisia maihinnousukengissä ja naama likaisena, taistelemassa itse, eikä luottamassa siihen, että joku tulee pelastamaan.

Olin innoissani siitä, että Raffe ja Penryn päätyivät taittamaan matkaansa yhdessä. Toivoin suurempaa välien selvittelyä heidän välillään, koska kaksi ideologiaa ja maailmaa kohtaavat toisensa. Onneksi heidän suhteensa kuitenkin kehittyi luonnollisemmin kuin monessa muussa kirjassa, jossa yksi hymy, muutama sarkastinen kommentti ja teräksiset vatsalihakset riittävät hurmaamaan pääladyn. Ja suhde ei kirjan lopussakaan ollut vielä ”valmis”, vaan seuraaviinkin kirjoihin jäi odottamista.

Angelfallissa on kaikkea, mitä hyvässä kirjassa kuuluu ollakin. Toimintaa, hermoja raastavaa jännitystä, dystopia. Romantiikkaa oli hieman vähemmän, mutta se ei haitannut. Penrynin ja Raffen matka löytää kadonnut sisko, sekä palauttaa siivet Raffelle, on yksi parhaiten rakennetuista sarjan ensimmäisistä osista. Ei sorruttu turhaan jaaritteluun, selittelyyn tai rakentamiseen. Tarpeeksi irtonaisia langanpätkiä jätettiin roikkumaan, jotta juoni jatkuu tehokkaasti seuraavassakin osassa, ja sen tosiaan haluaa lukea. Nyt harmittaa, etten tullut ostaneeksi toista osaa samaan aikaan ensimmäisen kanssa. Suosittelen ehdottomasti.

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Tämä kirja tarttui jo joskus kesän alussa matkaani kirjaston nuortenosalta. Olen uusinut ja uusinut ja uusinut sitä kerta toisensa jälkeen toivoen, että saisin innostuksen lukea sen. Lopulta sitten, juuri ennen kirjamessuja tartuin itseäni niskasta kiinni.

"Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. --- Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. --- Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.
       Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa"  (hieman pätkitty versio takakannesta)

Joo-o. En osaa sanoa olenko saanut yliannostuksen paranormaaleja/scifi/dystopiaromansseja, vai mikä on ongelmana, koska tämä kirja nyppi ja pahasti. Alku sujui ihan ongelmitta, mutten ollut varmaan 150 sivun paremmalla puolella, kun alkoi tuntua siltä, ettei tästä tulisi mitään. Vaikka kirja oli erittäin nopealukuinen ja sitä oli yhtäkkiä lukenut 30 sivua, en tuntenut uppoutuvani kirjaan sellaisella hyvällä "unohda ympäristösi" tavalla. Tarina tuntui vaan jotenkin niin ennalta-arvattavan nähdyltä, että kirjan lopusta saatoin hypähdellä kappaleen jos toisenkin yli huomaamatta.

              Aluksi päähenkilö Arian täydellisyys ärsytti. Eikä helpottanut, vaikka kirja selitti täydellisyyden olevan tarkoituksellista. Eikä ärsyyntymistäni suinkaan hillinnyt kirjan myöhemmät paljastukset hahmosta. Sitten ärsytti Perry. Perinteinen miespäähenkilö; vihaa tyttöä aluksi, myöntää vain ajatuksissaan tämän kauniiksi ja hups, sitä ollaankin korviaan myöten rakastuneita. Kun keskittymiseni kirjaan alkoi herpaantua, aloin mielessäni jo kuvitella paljon uskottavampaa (ja parempaa) suhdetta Arian ja lähes koko kirjan mukana kulkevan Roarin välille. Paljon parempi pari, jos minulta kysytään.

              Dystopiassa ei itsessään ole vikaa, mutta kai minunkin on pakko myöntyä ja todeta, että sitä on tällä hetkellä aivan liikaa nuortenkirjallisuudessa. Kerta toisensa jälkeen on jonkin sortin katastrofin kohdannut maapallo, eri taustoista tulevat päähenkilöt ja vihasta rakkaudeksi kehittyvä suhde. Täytyy toivoa, että joku keksisi jonkun uuden hienon twistin tähän genreen.

Yleisesti ottaen Paljaan taivaan alla on ihan varteenotettava nuorille suunnattu dystopia. Selvää plussaa oli tekstin helppous ja nopeus. Hahmoilla ja juonella oli hetkensä, mutta silti. Tämä ei vaan ollut kirja minun makuuni. Onko kyseessä puhtaasti turtuminen nuortenkirjallisuudessa vallitseviin trendeihin? Mahdollisesti. Tästä huolimatta tuskin aion palata enää kirjasarjan kahden seuraavan osan pariin. Dystopioista ja YA:lle tyypillisestä romanssista kiinnostuneet, kannattaa kuitenkin edes vilkaista tätä.