Marissa Meyer: Winter

Ensinnäkin, ennen kuin kukaan ehtii lukemaan pidemmälle, kyseessä on sarjan neljäs osa, eli kaikilta spoilereilta ei voi välttyä.

Lukukesän suurin puristus oli vihdoin lukea Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarjan päätösosa. Kamppailun siitä teki se, että kirja on hieman yli kahdeksansataa sivua paksu, ja äänikirjakin kestää lähes vuorokauden. Eli pikku urakasta ei ollut kyse, varsinkin, kun oma kärsivällisyyteni ei aina riitä edes neljänsadan sivun lukemiseen.

* * * * *

Princess Winter is admired by the Lunar people for her grace and kindness, and despite the scars that mark her face, her beauty is said to be even more breathtaking than that of her stepmother, Queen Levana. 

Winter despises her stepmother, and knows Levana won't approve of her feelings for her childhood friend--the handsome palace guard, Jacin. But Winter isn't as weak as Levana believes her to be and she's been undermining her stepmother's wishes for years. Together with the cyborg mechanic, Cinder, and her allies, Winter might even have the power to launch a revolution and win a war that's been raging for far too long.

* * * * *

Pitkästä aikaa sain luettua sarjan loppuun. Kaksi kesää siihen meni, mutta saavutus kuitenkin. Onnekseni olin edellisenä kesänä (siis kesällä 2016) lukenut oikeasti kiinnostuneena The Lunar Chroniclesin kolme ensimmäistä osaa, minkä takia päätökseen oli huomattavasti helpompi uppouua mukaan. Ei tuntunut siltä, että edellisestä kerrasta oli kulunut niin paljon aikaa. Sen lisäksi sarjan päätökset ovat minulle yllättävän vieras konsepti, ja vaikka teoriassa tiesin, miten sarja päättyy, huomasin silti jännittäväni loppua yllättävän paljon. 

Vaikka en pidä kovinkaan paljoa scifistä, Winter ja sen edeltäjät ovat olleet positiivinen yllätys. Ehkä se johtuu maailmanrakentamisesta, ja siitä miten paljon hahmot tuovat lisää sisältöä tarinaan. Avaruus-/tiedeseikkailua on vähemmän, ja hahmoja enemmän.

Edellisistä kirjoista tutut hahmot palaavat tarinan finaaliin, ja jo aiemmin pikaisesti mainittu prinsessa Winter saa vihdoin oman kirjansa. Winterin mukaan tulon myötä päästään myös lähemmäs kuningatar Levanaa, ja tutustutaan paremmin Kuussa asuvan lunarkansan elämään. Kirjan alussa on niin paljon avoimia kysymyksiä liittyen siihen, miten kaikki lopulta tulee päättymään, ettei siinä ehtinyt tylsistymään. Ja sitten oltiinkin jo täydessä vauhdissa.

Oikeastaan koko kahdeksansadan sivun ajan tarina säilytti täydellisen tasapainon vauhdikkaan toiminnan, juonittelun ja yleisen jutustelun kanssa. Kaikki hahmot saivat sopivasti sivuja omien tarinoidensa kertomiseen (kirja on kerrottu aiempien kirjojen päähenkilöiden näkökulmista, sekä Winterin, Levanan ja tämän kirjan miespäähenkilön Jacinin näkökulmista), siitäkin huolimatta, että kertojia on tosiaan yllättävän monta. Meyerin kirjoitustyyli on juuri sopivan koukuttavaa, että kirjan paksuuden voi antaa sen takia anteeksi.

Ei varmasti kovin yllättäen, suurin epäkohta Winterissä on juuri sen pituus. Nuorten aikuisten scifi kirjan ei kuuluisi olla ihan näin pitkä. Jos kirjalla on mittaa melkein yhtä paljon, kuin venäläisessä klassikossa, olisi ehkä voinut hetken aikaa miettiä, jos jotain olisi voinut karsia. En nyt osaa antaa ehdotusta, mistä kohtaa tässä tapauksessa, mutta olisi kuitenkin.
Toinen asia, mitä en hyväksy, on se, mitä eräille hahmoille tapahtuu kirjan aika. Se on ehkä oma vika, kun kiinnyn aina niin paljon fiktiivisiin hahmoihin, mutta saa lukijankin tunteita välillä säästellä. Tämä on ehkä viimeinen asia, jolla oikeastaan on vaikutusta siihen onko kirja hyvä vai ei, mutta olkaa varovaisia :D

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että satujen ja tulevaisuuten sijoittuvan scifin sekoitus on yllättävän toimiva idea kirjaan. Aiemmissa osissa on seikkailtu Tuhkimon, Punahilkan/Kaunottaren & hirviön ja Tähkäpään tahtiin, nyt mukaan saatiin vielä Lumikkikin. On hauska nähdä, miten tuttu satu vääntyy ihan uuteen, mutta tunnistettavaan muotoon taitavan kirjoittajan kädestä. Näitä enemmän kiitos!

Winter on juuri sopiva lopetus tälle sarjalle. Se ei veny liian pitkäksi, ja koska kirjoissa kyllä riittää sivuja, ei se jää myöskään liian lyhyeksi. Tutuksi tulleita hahmoja jää vähän ikävä (tosin vielä on tie-in kirja, jos tulee liian ikävä), mutta on hauska lähteä kohti seuraavia seikkailuja. Meyer tarjoaa kiinnostavan tulevaisuuskuvan, johon on sekotettu hieman fantasiaelementtejä. Jopa scifiä aktiivisesti välttävä voi nauttia tästä!

* * * * *

Julkaisuvuosi 2015

Feiwel & Friends

827 sivua

Oma + äänikirja

Englanniksi

Lainaus Goodreads

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Illuminae

Amie Kaufmannin ja Jay Kristoffin yhteistyöteoksesta on puhuttu paljon menneinä aikoina. Oikeastaan aikalailla koko sen olemassa olon ajan. En ole koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut siitä, mutta sen äänikirjaversiota kehuttiin Booktubessa, ja Audiblessa oli hyvä alennus, niin päätin hankkia Illuminaen omaan kirjastooni näiden selitysten varjolla.

* * * * *

The year is 2575, and two rival megacorporations are at war over a planet that’s little more than an ice-covered speck at the edge of the universe. Too bad nobody thought to warn the people living on it. With enemy fire raining down on them, Kady and Ezra—who are barely even talking to each other—are forced to fight their way onto an evacuating fleet, with an enemy warship in hot pursuit.

But their problems are just getting started. A deadly plague has broken out and is mutating, with terrifying results; the fleet's AI, which should be protecting them, may actually be their enemy; and nobody in charge will say what’s really going on. As Kady hacks into a tangled web of data to find the truth, it's clear only one person can help her bring it all to light: the ex-boyfriend she swore she'd never speak to again.

* * * * *

Illuminae on tosi erilainen kirja verrattuna mihinkään, mitä olen aiemmin lukenut. Se koostuu pelkästään viesteistä ja muistioista, joista kirjan henkilöt esimerkiksi lähettelevät toisillensa. Tapahtumia selostetaan turvakameraraporttien avustuksella, sekä salatuilla linjoilla käydyillä keskusteluilla. Kirjoittajille varmasti haastava konsepti toteuttaa, lukijoille sitäkin hauskempi lukea. Koska kuuntelin Illuminaen äänikirjana, täytyy ensimmäistä kertaa ikinä mainita, että äänikirja on tehty aivan älyttömän hyvin! Se ei ole ainoastaan yhden lukijan lukema, vaan näyttelijöitä on useita, ja hahmoja on sen takia helppo seurata koko kirjan halki.

Vaikka Illuminaen toteutus ja rakenne on kaikin puolin toimiva kokonaisuus, jälleen kerran pakko todeta, ettei scifi ja avaruusteema ei ole ihan minun juttu. The Lunar Chronicles saattoi olla vuoden 2016 lempisarjojani, mutta yleisesti ottaen avaruusseikkailut eivät ole koskaan ollut minun juttuni. Onneksi Illuminaen kanssa avaruusaspektin ehtii aina välillä unohtaa, ja seikkailusta pääsee nauttimaan täysin rinnoin, kun vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko kirjan mitalle. Tarinan juoni on itsessään toimiva, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan nautittava kokonaisuus, joka on tyylilajillensa uskollinen.

Suurin ongelma on Illuminaessa kuitenkin on se, että oikeastaan kaikki sivuhenkilöt ovat ainoastaan tarvittaessa käytettäviää rekvisiittaa, jotka tuodaan tarinaan hetkeksi mukaan, mutta lopulta heidät joko unohdetaan tai lakaistaan maton alle nopean kuoleman muodossa. Kun heihin ei ehdi kiintymään ollenkaan, sitä vaan olan kohautuksella unohtaa koko hahmon olemassaolon, ja jatkaa lukemista. En tiedä johtuiko se kirjan kerrontatavasta, vai mistä, mutta myös päähenkilöistä on hieman vaikea mielestäni saada otetta. Eikä juuri ennen loppua tapahtuvalla "cliff hangerillä" ole juurikaan painoarvoa, sillä se on yllättävän ilmeinen.

Vaikka en välttämättä itse juuri perustanut Illuminaesta, jos scifi on yhtään mieleinen genre kannatan ehdottomasti tämän lukemista. Vaikka äänikirja kestää yllättävän kauan, ja kirjan konseptia ei näe kaikessa hienoudessaan, painettuna versiona se varmasti on huomattavasti nopeampi ja vielä vähän kiinnostavampi lukea. Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu, ja suurimmat ongelmat ovat mielestäni juuri hahmoissa ja heidän "kohtelussaan". En ole varma tulenko itse jatkamaan tätä sarjaa enää eteenpäin, mutta ensimmäistä osaa uskallan kyllä suositella kaikille avaruusseikkailun ystäville.

* * * * *

XXX
Knopf Books for Young Readers
Julkaisuvuosi 2015
Äänikirja
Englanniksi
Sivuja 599 (11h 41min)
Lainaus: Goodreads, Kuva: Audible

Marissa Meyer: Cress

Luulin jo bloganneeni tästä kirjasta. Ehdin poistaa jo ylös kirjoitetut ajatukseni puhelimesta, ja siirtyä seuraaviin projekteihin. Hetken ajattelin jo, että turha tästä on blogata, kun lukemisestakin on kulunut toista kuukautta. Paitsi, että sitten näyttäisi tyhmältä jos koko sarjasta olisi postaukset, toiseksi viimeistä osaa lukuunottamatta. Tässä siis, yleisön pyytämättä, ajatukseni Marissa Meyerin Cress'stä, the Lunar Chronicles-sarjan kolmannesta osasta.

"Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they're plotting to overthrow Queen Levana and prevent her army from invading Earth.Their best hope lies with Cress, a girl trapped on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company." - Goodreads

Heinäkuun teemana oli tosiaan Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarja, josta ehdin lukemaan kolme kirjaa neljästä. 
   Aiemmista kirjoista tutut hahmot, Cinder, Carswell Thorne, Scarlet ja Wolf ovat kaikki pakosalla edellisen kirjan tapahtumien seurauksena. Heidän tavoitteenaan on syöstä Kuningatar Levana vallasta, ja estää Lunareiden hyökkäys maahan. Scarletissa jo esiintynyt Cress on tätä tehtävää ajatellen hyvin tärkeässä roolissa. Epäonnistuneen pelastusoperaation jälkeen joukko on hajonnut ympäri maailmaa ja sen lähiympäristöjä, eikä kaikki suju kuten Strömsössä.  

Cress toi mukanaan jälleen kaksi uutta hahmoa: Tähkäpäähän perustuvan, kirjan nimeä kantavan Cressin, sekä Jacin Clayn, joka tulee olemaan huomattavasti suuremmassa roolissa sarjan viimeisessä kirjassa Winter. Näiden kolmen kirjan aikana olen alkanut pitämään enemmän ja enemmän tästä Meyerin tavasta tuoda muutaman päähenkilön kerrallaan tarinaan mukaan. Toistan varmaan itseäni kun sanon, että tällä tavoin lukija ehtii hyvin tutustumaan uusiin hahmoihin, ja samalla seuraamaan myös vanhojen kehitystä.

Cressistä on yllättävän vaikea kirjoittaa mitään, koska se on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen sarjan aiempien kirjojen kanssa. Juoni on ehkä hieman Scarlettia tapahtumarikkaampi, ja itse nautin useamman kuin kahden eri hahmon seuraamisesta. Kuten hyvin usein, tässäkin tapauksessa huomasin, että tietyt luvut ovat mielestäni selvästi toisia tylsempiä, ja esimerkiksi prinssi Kain näkökulmasta olevat osat olisin hyppinyt varmasti yli, ellen olisi kuunnellut äänikirjaa. Mutta kyseessä on varmasti enemmän se, mistä hahmoista pitää, eikä niinkään sisällön tylsyydestä.

Lempihahmojani ovat edelleen Scarlet ja Wolf, mutta kirjan edetessä huomasin tykästyväni yhä enemmän ja enemmän Cressiin ja Thorneen, joiden väliset kohtaukset tuntui toimivan erityisen hyvin. Cress on hahmona kaikessa naiviuden ja maailman ihmettelyn takia jotenkin todella söpö. Ei ärsyttävällä tavalla lapsellinen, vaan sopivalla tavalla sympaattinen ja silti uskottava. Toinen uusista hahmoista, Jacin, jäi valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Ja sekin kuva mikä luodaan, on lähinnä sietämättömän ärsyttävä ja ylimielinen. Minkä takia Winterin lukeminen innostaa, koska epäilen, että yksi päähenkilöistä olisi ihan noin rasittava.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Cinder ja Scarlet, vakuuttivat, ja Cress jatkaa samoilla linjoilla edellisten osien kanssa. Aiemmin olen vältellyt scifin lukemista, mutta tämä satujen uudelleenkerronnan ja avaruusseikkailujen yhdistäminen dystopiaan tuntuu tosiaan toimivan. Meyerin vahvuuksia on hänen tapansa kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka kirja itsessään on paksu, ei sitä lukiessa kuitenkaan ehtinyt juuri pitkästymään. Kateellisena katselin Akateemisen hyllyssä, että tästä sarjasta on tehty ruotsinnos. Suomennosta odotellessa täytynee tyytyä sarjan viimeisen osan lukemiseen.

Marissa Meyer: Scarlet

Aiemmin bloggasin Marissa Meyerin Cinderistä, joka on ensimmäinen osa The Lunar Chronicles sarjassa. Kuten oletinkin, en kauaa onnistunut pysymään erossa sarjan toisesta osasta Scarletista.

"Scarlet Benoit’s grandmother is missing. It turns out there are many things Scarlet doesn’t know about her grandmother or the grave danger she has lived in her whole life. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information as to her grandmother’s whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one step ahead of the vicious Lunar Queen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner. " - Goodreads

Huhut pitivät paikkaansa. Scarlet on mielestäni selvästi parempi, kuin edeltäjänsä Cinder (jolle annoin 4½/5, mikä kertoo kaiken tarvittavan ensimmäisen kirja tasosta.) Omat odotukseni eivät kaikesta hehkutuksesta huolimatta olleet kovinkaan korkealla Scarletia kohtaan, koska Youtubessa seikkaillessani törmäsin arvosteluun, jossa kirjaa sanottiin tapahtumaköyhäksi ja tylsäksi, eikä se vie tarinaa kuulemma eteenpäin. Tämän takia pelkäsin ainoastaan heittäväni aikaan hukkaan edeltäjäänsäkin paksumman kirjan kanssa.

Scarletissa paneudutaan syvemmälle Cinderin menneisyyteen samalla, kun maailman tulevaisuus on vaakalaudalla. Tämän kirjan päähenkilön, Scarletin, elämä kietoutuu sulavasti mukaan tarinaan, ja kaiken lisäksi lukijalle vielä esitellään lisäksi kaksi uutta, seuraavien osien kannalta tärkeää hahmoa, Wolf ja Carswell Thorne. Tarina kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä antaa laajan kuvan tapahtumista, eikä toteutuskaan onnu.

Tarina, joka toimii Scarletin perustana on nimestäkin päätellen Punahilkka, mutta samalla siinä on tiettyjä elementtejä Kaunottaresta ja hirviöstä. Kumpaakin tarinaa on käytetty sopivassa määrin, ja samalla Meyer tuo riittävästi omia, uudistavia elementtejä kirjaan. Pidän valtavasti sekä Scarletista että Wolfista päähenkilöinä, mutta myös Cinderistä kuoriutui selvästi mukavampi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Eikä uutena hahmona mukaan tuleva Carswell Thorne kalpene muiden rinnalla, joka on varmasti saanut inspiraatiota Han Solosta.
        On hauskaa, että hahmot alkavat "kerääntymään" pikkuhiljaa kirjojen edetessä, jolloin lukijalla on hyvin aikaa opetella tutustumaan, ja muistamaan jokainen päähenkilöistä. Ilmeisesti jokainen neljästä kirjasta tuo mukanaan vähintään kaksi juonen kannalta tärkeää hahmoa. Sen takia tämä on ehdottomasti hyvä ratkaisu verrattuna siihen, että kaikki olisi esitelty yhdessä rysäyksessä.

Paksuudestaan huolimatta Scarlet on saanut paikkansa lempikirjojeni joukossa. Paksuudestaan, ja hieman edellistä kirjaa hitaammasta tahdista huolimatta tarina pitää otteessaan, enkä itse ainakaan ehtinyt tylsistyä. Sujuva kerronta, joka liittyy vaivattomasti edellisiin tapahtumiin on piste i:n päällä. En malta odottaa, että saan luettua loppuun jo aloittamani Cressin (lukumaratonissa luetut 120 sivua).

Marissa Meyer: Cinder

Cinder on ollut lukulistallani joulusta 2014 saakka. Aloitin sen äänikirjana, kun lajittelin joulukortteja postissa ruuhka-apulaisena. Silloin tarina kyborgi mekaanikosta ja prinssistä ei iskenyt. Myöhemmin kuitenkin luin sarjan muista osista, ja nyt kesäkuussa oli vihdoin aika lukea tämä kirja.

"Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She’s a second-class citizen with a mysterious past, reviled by her stepmother and blamed for her stepsister’s illness. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai’s, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world’s future"- Goodreads

Luin ja kuuntelin Cinderiä aina siten, mikä parhaiten sattui tilanteeseen sopimaan, joten yllättävän vauhdikkaasti lopulta onnistuin ahmimaan Meyerin kirjan, jonka pituus kauhistutti hieman aluksi, myönnettäköön. Ensimmäinen ajatukseni Cinderin alas laskettuani, oli kysymys. Miksi en koskaan lukenut tätä aikaisemmin? Eikä pituus lopulta tuntunut oikeastaan missään, sillä tarina oli tosiaan erittäin koukuttava.

Ehkä tökkivin asia Cinderissä lopulta olikin se, että se on Tuhkimon uudelleenkerronta. En ole koskaan ollut kyseisen sadun suurin fani. Cinder on ehdottomasti erilainen Tuhkimo, aikaansaava ja vahva hahmo verrattuna esikuvaansa, mikä lämmitti mieltäni lukiessa. Mutta silti, tarina ei näiltä osin ollut niin täydellinen kuin se olisi voinut olla. Tämä on kuitenkin aika pieni vika, ottaen huomioon, että kirja on muuten niin hyvä.

Cinder on jälleen yksi niitä sarjan ensimmäisiä osia, joka ei sorru turhaan selittelyyn. Tästä huolimatta siinä on valtavan paljon infoa yhdelle kerralle sulateltavaksi. Maailma on kirjassa taitavasti rakennettu, ja erilainen muihin tulevaisuuteen sijoittuviin kirjoihin verrattuna. Tähän on montain syytä. Esimerkiksi se, että kirja kattaa koko maailman, eikä vain yhtä mannerta, ja kuuta asuttava Lunar-kansa on sellainen, mitä ei ihan jokaisesta kirjasta löydy.

Valitettavasti kirja on jossain määrin ennalta-arvattava, mikä harmitti aluksi, mutta vauhtiin päästyä tämä ei haitannut, sillä en alunperin olettanutkaan tämän kirjan tarjoavan suuriakaan tajunnanräjäyttäviä juonenkäänteitä. Ennalta-arvattavuutta muutenkin tasoitteli se, että muut asiat toimivat niin hyvin. Hahmot on pidetäviä, tapahtumia riittää kirja pituudesta huolimatta ja koko sarjan konsepti on niin toimiva, että paikoittain kliseisiin lankeava juoni ei ole ongelma.

Olen kuullut huhua, että the Lunar Chronicles paranee kirja kirjalta, ja sitä kyllä odotankin. Cinder on vahva aloitus sarjalle, ja kuvausten perusteella Scarlet, Cress ja Winter jatkavat samalla radalla. Viime aikoina olen tehnyt onnistuneita kirjavalintoja, joihin Meyerin kirja myös lukeutuu. Mielenkiinnolla odotankin, millaisia ratkaisuja on tehty tulevissa kirjoissa, ja miten tarina punoutuu lopulta yhteen.