Angie Thomas: The Hate U Give

The Hate U Give on varmasti yksi kevään kuumimmista YA-uutuuksista. Se on pysynyt The New York Timesin best seller listalla jo useamman viikon ajan, ja tuntuu, että se on tavoittanut ihmiset ympäri maailmaa. Niin kuin tavoitti minutkin, kun bongasin sen eräänä päivänä Bookbeatin äänikirjalistalta.

* * * * *

Sixteen-year-old Starr Carter moves between two worlds: the poor neighborhood where she lives and the fancy suburban prep school she attends. The uneasy balance between these worlds is shattered when Starr witnesses the fatal shooting of her childhood best friend Khalil at the hands of a police officer. Khalil was unarmed. 

Soon afterward, his death is a national headline. Some are calling him a thug, maybe even a drug dealer and a gangbanger. Protesters are taking to the streets in Khalil's name. Some cops and the local drug lord try to intimidate Starr and her family.

What everyone wants to know is: what really went down that night? And the only person alive who can answer that is Starr.

* * * * * 

Vuonna 2014 Yhdysvalloissa aseeto, Michael Brown kuoli tultuaan poliisin ampumaksi, minkä seurauksena tapahtumakaupungissa Fergusonissa mellakoitiin päiviä, ja jo aiemmin lanseerattu tunnuslause Black Lives Matter levisi laajemman yleisön tietouteen. Yhdysvaltalaisten poliisien mustaan väestöön kohdistama väkivalta on noussu tapauksen jälkeen osaksi kiihkeää julkista keskustelua, ja Black Live Matter-liike on toiminut myös inspiraationa Angie Thomaksen esikoisteokselle.

The Hate U Give (josta on tulossa suomennos nimellä Viha jota kylvät) on pysäyttävä YA-kirja. Siinä käsitellään häpeilemättömästi aihetta, jollaisiin harvemmin kohderyhmälle suunnataan. Ahmin äänikirjan kahdessa päivässä, sillä tarina on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava.

Starr on päähenkilö, jonka seuraaminen on kiehtovaa. Häntä haluaa kannustaa kirjan alusta saakka läpi ampumista seuraavien vastoinkäymisten. Kirjan keskeinen juoni liittyy niihin tapahtumiin, mutta samalla pääsee seuraamaan myös Starrin muuta elämää, kun hän tasapainottelee perheensä, koulun, muiden ihmissuhteiden ja traumaatisen kokemuksen kanssa. Tasapaino kaikken näiden kesken toimii, eikä pääteemat, kahden maailman välissä eläminen, rasismi ja poliisiväkivalta pääse hautautumaan tavallisen teinihötön keskelle.

Pidin erityisen paljon Starrin perheestä ja sen sisäisestä dynamiikasta. Hänen vanhempansa ja veljet ovat yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin itse päähenkilö, ja oman kiinnostavuuden mukaansa tuo Starrin valkoihoinen poikaystävä. Mikään ei ole parempaa, kuin se, että YA-kirjassa on tasapainoinen, välillä ehkä hieman "hullunkurinen" perhe, jossa kaikki kuitenkin ovat onnellisia. Ehkä juuri tämän kaltaisessa kirjassa perheen normaaliuus korostui vielä enemmän, sillä muuten kurjuus olisi saattanut mennä hieman yli rajojen.

Olen onnellinen, että kirja suomennetaan näin nopeasti, kun se edelleen on relevantti nopeasti vaihtuvien YA-kirjatrendien aikana. Ei ainoastaan siksi, että kyseessä on uskomattoman hyvä teos, mutta myös siksi, että sen avulla suomalaisten on ehkä helpompi ymmärtää, mistä Black Live Matter-liikkeessä on kyse, ja mitä poliisiväkivalta todella tarkoittaa. Elämme kuitenkin maassa, jossa poliisia arvostetaan ja järjestelmä koetaan läpinäkyvänä sekä luotettavana, minkä takia Yhdysvaltojen "mallia" voi olla hankalampi sisäistää pelkästään uutisten perusteella.

Kuten jossain päin internetiä sanottiin, jos aiot tänä vuonna lukea ainoastaan yhden kirja, lue The Hate U Give. Olen samaa mieltä. Se on tärkeä teos, joka on ansainnut saamansa huomion. Nyt kun  The Hate U Given lukemisesta on kulunut yli kuukausi, en muista siitä kuin positiivisia asioita, mikä kertoo mielestäni tarpeeksi Angie Thomaksen esikoisesta!

* * * * *

XXXXX

Balzer&Bray/Harperteen

Julkaistu 2017

Äänikirja

Englanniksi

Kuvaus, Goodreads

Elina Pitkäkangas: Kajo

Sopiiko, jos unohdetaan vampyyrit ja muut pakolliset olennot joita nuortenkirjoissa on esiintynyt Twilightista saakka, ja kaikki kirjoittavat ainoastaan ihmissusista (no ehkä noidat/velhot hyväksytään)? Koska kun luulin, että Kuura (postaus *klik*) on hyvä, niin Kajo ylitti kaikki odotukseni. En lupaa täysin spoileritonta postausta, sillä olen odottanut monta viikkoa päästäkseni purkamaan tuntojani tästä.

* * * * *

18-vuotias Inka Lavaste on onnistunut suojelemaan perhettään, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan hirvittävän hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Voiko poika olla yhä hengissä? Kun lykantropian torjumiseen erikoistunut Jahti kiristää turvallisuussäännöksiään, ei Inka kykene enää pakenemaan tekojensa seurauksia. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia? 

* * * * *

Kajo on Elina Pitkäkankaan trilogian toinen, eli melkein viimeinen osa (kyynelehtivä emoji tähän). Olen sijoittanut ehkä hieman liian paljon tunteita tämän kirjan lukemiseen, sillä vaikka siitä on kulunut jo kohta kaksi kuukautta, en edelleenkään ole päässyt yli kaikista suurimmista tapahtumista.

Kajo on Kuuran tapaan tapahtumarikas kirja, ja kaipaamaani tasapainoa toiminnallisten kohtauksien sekä hieman rauhallisemman jutustelun välillä on enemmän tässä toisessa osassa. Siitä huolimatta tunnelma on edelleen tiivis, ja kirja on juuri sellainen, joka täytyy ahmia yhdeltä istumalta.
Kertojien Inkan ja Aaronin "hajaannuttaminen" eri paikkoihin, ja tarinan kertominen heidän näkökulmistaan tuo sekä monipuolisuutta että syvyyttä kirjan tapahtumiin.

Hahmoja oppii tuntemaan paremmin, ja aikaisemmin ärsyttävätkin piirteet saavat selityksenä. Erityisesti Inka tuntuu kasvaneen hahmona, ja huomasin pitäväni hänestä ja hänen motiiveistaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. On hauska seurata, miten ensimmäisen osan tapahtumat vaikuttavat eri hahmoihin, ja miten kukin omalla tahollansa niitä käsittelee. Melkein heti alussa paljastuvat juonenkäänteet tuovat tähän omat esteensä, mikä on vielä herkullisempi lisä tähän.

(Seuraavaksi spoilereita, lue omalla vastuulla) Ensimmäisessä osassa sydämeni mukanaan vienyt, ja tuhonnut, hahmo oli ehdottomasti Matleenan isoveli Leo, joka pysyi Kajossa hyvin kuolleena. Tosin pienen pieni toivon siemen onnistuttiin istuttamaan sekä Matleenan että minun mieleeni siitä, että ehkä näin ei olisikaan. En uskalla odottaa Jon Snowmaista kuolleista nousemista, mutten voinut estääkään salaista haavettani tästä. Muuten itkinkin sitten silmäni päästä, joka kerta kun hahmo edes mainittiin. Kiinnyn välillä ehkä vähän liikaa joihinkin hahmoihin.(Spoilerit ohi)

Onneksi Kuurassa koetut hahmomenetykset korvaantuivat yhtä pätevällä vahvistuksella, kun mukaan jolkotti ihmissudet Väinö, Alexander, Ronja ja Tuuli, sekä Werecaren johtohahmo Jatta. Kukaan uusista sivuhenkilöistä ei korvaa vanhoja, syrjään jääneitä hahmoja samanlaisuudellaan, vaan mukaan tulee kourallinen uusia kiinnostavia persoonallisuuksia. Mukavana lisänä toimii se, ettei kaikki heistä ole juuri ja juuri täysi-ikäsiä, vaan mukaan mahtuu monenmoisia henkilöitä.

Jos Kuura yllätti minut synkällä lopullansa, Kajo jatkaa yhtä armottomalla linjalla, tällä kertaa koko matkan alusta loppuun saakka. Kaiken YA-romantiikan rinnalla kaipaan aina välillä jotain vähän verisempää ja väkivaltaisempaa, ja sitähän Kajo kyllä tarjosikin.

Ilokseni voin todeta, että pitkästä aikaa sarjan toinen osa on ollut vakuuttavampi kuin ensimmäinen, varsinkin, kun se ensimmäinenkään ei ollut huono! Sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä piiiitkä aika, ja siihen saakka pitäisi pysyä jotenkin nahoissansa, mikä tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Kuten varmasti näkee, tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin ihan hirveästi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät saa järkevää jäsennettyä muotoa innostuksestani johtuen. Lukekaa, en voi kun suositella!

* * * * *

XXXXX

Myllylahti

2017

Kustantajalta

Suomeksi

Kuva minä, lainaus Myllylahti

Margaret Attwood: Orjattaresi

Margaret Attwoodin Orjattaresi on ollut monella tavalla ajankohtainen tänä vuonna. Sen painoksia on ostettu Amazonista loppuun Donald Trumpin presidentiksi valitsemisen jälkeen (samoin kävi Orwellin 1984:lle). ja siitä ollaan tekemässä TV-sarjaa, joka trailerista päätellen vaikuttaa ihan katsottavaltakin.

* * * * *

Hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, sillä heillä ei ole edes omaa nimeä: heitä kutsutaan kulloisenkin isäntänsä, ruumiinsa haltijan mukaan. Mutta myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa.

* * * * *

Pohdin pitkään kirjoittaisinko postauksen tästä vai en. Lopulta päädyin tähän ratkaisuun puhtaasti siksi, että minulla oli ihan liikaa sanottavaa aiheesta. Ei ainoastaan Orjattarestasi, vaan myös teemoista sen ympärillä. Kirjasta kertoo paljon jo se, että Goodreadsia selatessa suosituimpia feminismi-teeman alle osuvia kirjoja, taitaa tämä olla listan ensimmäinen.

Orjattaresi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa Yhdysvalloista on tullut Gileiad: fundamentalisti kristittyjen johtama, totalitaristinen ja vahvasti patriarkaalinen diktatuuri, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on unohdettu asia. Attwood on dystopiassaan venyttänyt äärimmilleen, ja yli rajojen, niitä ilmiöitä, joiden ongelmallisuudesta nyky-yhteiskunnassa keskustellaan; Fundamentalismi, sukupuoliroolit, luokkajako ja naisten oikeudet omaan ruumiiseensa. Samalla kyseessä on kiinnostava "tutkielma" demokraattisen järjestelmän muuttumisesta totalitaristiseen järjestelmään nopeammin, kuin kukaan ehtii huomata. Tätä lukiessa pääsi hyödyntämään valtio-opin luentoja, kun yritti miettiä nimitystä kirjan hallintomuodolle (ja päädyin kuitenkin tuttuihin ja turvallisiin totalitarismiin ja diktatuuriin)

Yksittäisenä asiana täytyy nostaa esille kirjan kauheimpia, ja ajatuksia herättävimpiä hetkiä. Ne ovat niitä, kun kirjan päähenkilö, Offred, muistelee maailmaa ennen Gileiadin syntyä. Hänen feministiäitiänsä, tytärtään ja aviomiestään. Kuinka hän kävi töissä ja eli normaalia elämää. Aiemmin lukemissani dystopioissa muutos paremmasta pahempaan on tapahtunut niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan oikeastaan muista sitä. Orjattaresi kauheutta lisääkin juuri se, että paremmat ajat ovat aivan kulman takana.

Oma fiilikseni kirjasta on edelleen ristiriitainen. Huomaan näin jälkeenpäin alkaneeni pitämään sitä maineensa arvoisena, ja todella hyvänä teoksena. Mutta samalla kuitenkin sen toivoton sävy, ja omalla tavallaan katkeran suloinen loppu ovat edelleen jääneet pahana jälkimakuna suuhun. Ehkä juuri näiden fiilisten takia on syytä sanoa Attwoodin onnistuneen sanomansa perille viemisessä?

"Better never means better for everyone... It always means worse, for some"
Epäpätevästi suomennettuna: Parempi ei koskaan tarkoita parempaa kaikille... Se tarkoittaa aina pahempaa joillekin

 Kyseessä on tärkeä kirja. Se on nopeasti luettava ja sujuvasti kirjoitettu romaani siitä, miten asiat pahimmillaan voisivat olla. Kirjan yhteiskunta on rakennettu uskottavaksi, sellaiseksi, jonka muodostuminen ei olisi mahdottomuus oikeissa olosuhteissa. Mattwood ei turhaa kutsu kirjaansa spekulatiiviseksi fiktioksi. On pelottavaa, miten läheltä nykymaailmaa siinä aika ajoin kuljetaan.

Loppukevennykseksi: tätä Tumblr-postausta ajattelin liian usein kirjaa lukiessani

* * * * *

XXXXX

The Handmaid's Tale

Kustantaja Anchor Books, suom. Tammi

Julkaisu vuosi 1985

Englanniksi

Kirjastosta

Kuva Penguin Australia, lainaus Rising Shadow

Rebecca Solnit: Men Explaining Things to Me

Törmäsin kirjaan Men Explaining Things to Me puoliksi vahingossa. Etsin Feministiseen lukuhaasteeseen lukemista Goodreadsista, samalla selasin tutkimuskirjallisuutta kandidaatin tutkielmaani varten, ja kävin läpi feminstisiä Tumblr-blogeja. Kaikkia näitä kolmea yhdistää se, että päädyin lopulta lukemaan Rebecca Solnitin kirjasta (joka julkaisunsa aikoihin inspiroi Academic Men Explaining Things to Me-blogia).

* * * * *

In her comic, scathing essay “Men Explain Things to Me,” Rebecca Solnit took on what often goes wrong in conversations between men and women. She wrote about men who wrongly assume they know things and wrongly assume women don’t, about why this arises, and how this aspect of the gender wars works, airing some of her own hilariously awful encounters.(- -)
This book features that now-classic essay with six perfect complements, including an examination of the great feminist writer Virginia Woolf ’s embrace of mystery, of not knowing, of doubt and ambiguity, a highly original inquiry into marriage equality, and a terrifying survey of the scope of contemporary violence against women.

* * * * *

Rebecca Solnitin feministisistä esseistä koostuva Men Explaining Things to Me on sisällöllisesti mielenkiintoinen, ja esteettisiltä ominaisuuksiltaan tajunnan räjäyttävän kaunis. Niinkin kaunis, että olin lukupäiväkirjaani kirjoittanut siitä kahteen kertaan, samalle sivulle, täysin samoilla sanoilla "esteettisesti mielyttävä kirja".

Käytän tätä ilmaisua varmasti jokaisesta feministisestä kirjasta, mutta Solnitin esseekokoelma on hyvin ajatuksia herättävä. Mutta vielä enemmän se on silmiä avaava. Vaikka esseet käsittelevät jonkin verran tyypillisiä feminismiin liittyviä teemoja, ainakin itsestäni tuntui siltä, että monet niiden aiheista ovat lähestymistavoiltaan edes vähän normaalista poikkeavia. Kirjan nimikkoessee on se, jota pidetään, nyt jo feministisessä keskustelussa asemansa vakiinnuttaneen, mensplaining-termin alkulähteenä.

Jos jotain pahaa sanottavaa Solnitin esseistä pitäisi sanoa, on se, että olisin kaivannut viitteitä tukemaan esimerkiksi hänen esille tuomia tilastojansa. Kahden yliopistovuoden aikana lähdekritiikki on alkanut pilata lukukokemuksiani, ja arvioin jatkuvasti tekstien tieteellistä luotettavuutta. Vaikka todellisuudessa yleensä kustantajat poistavat kaiken akateemisuuden "valtavirtalukijoille" julkaistavista kirjoista, joten syy tässäkin tapauksessa on luultavasti siellä päässä.

Olen lukenut viime aikoina yllättävän paljon feminististä kirjallisuutta. Romaaneja, esseitä, runoja. Sen takia huomaan myös hakeutuvani jatkusvasti kohti monimutkaisempaa lukemista aiheesta (Toinen sukupuoli, tapaamme vielä). Haastavuudeltaan Solnitin esseet eivät ole kovinkaan vaikeita, mutta tiettyjä perusasioita kannattaa olla hallussa, jotta kirjasta voi nauttia sen kaikessa kauneudessaan. Kokonaisuutena kirjoitustyyliltään se on samaan aikaan asiallisen vakavaa, mutta myös helppoa, hauskaa, ja nopeasti luettavaa tekstiä. Esseiden hienoimpia hetkiä ovat yksittäiset virkkeet, joissa on onnistuttu tärkeitä teemoja tekstien ympäriltä. Kyseessä on varmasti yksi tämän vuoden lainattavimmista kirjoista, joita tulen lukemaan.

The ability to tell your own story, in words or images, is already a victory, already a revolt

Men Explaining Things to Me ei välttämättä ole feministisen teorian klassikkoteos, mutta jonkin asteen klassikko aseman se on kuitenkin saavuttanut. Se on nopealukuinen, ja täynnä erittäin hyviä lainauksia. Humoristisen asiantuntevalla asenteella kirjoitetut esseet käsittelevät tuttuja ja vähän vieraampia feministisiä teemoja, ja varmasti jokainen löytää suosikkinsa näiden joukosta. En voi olla kehumatta tätä maasta taivaisiin, mutta kyseessä on varmasti paras feminismiin liittyvä kirja, jonka olen lukenut.

Jos Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä tuntui liian helpolta tai tutulta sisällöllisesti, suosittelen ehdottomasti etsimään tämän teoksen käsiin. Samalla voi jo vähän fiilistellä feministisiä esseistä, sillä maaliskuussa julkaistaan (vihdoin) suomeksi Roxane Gayn Bad Feminist esseekokoelma!

My liberte, egalité, sororité, if you will 

* * * * *

XXXXX
Julkaisuvuosi 2014
Kustantaja Haymarket Books
Luettu yliopistolta lainattuna e-kirjana (+ oma fyysinen kopio)
Englanniksi
Sivuja 130
Kuva minä, lainaus Goodreads

Anja Kauranen: Syysprinssi

Syysprinssi on yksi niistä kirjoista, jonka halusin lukea ennen kuin näen siitä tehdyn elokuvan. Olen joutunut välttelemään kyseistä elokuvaa, mutta vihdoin, äänikirja innostukseni ansiosta sain aikaiseksi lukea kyseisen teoksen. Kyseessä on ensimmäinen Anja Kaurasen (nyk. Snellman) kirja jonka olen lukenut, minkä vuoksi minulla ei oikeastaan ennakko-odotuksia juuri ollut. Todettakoon myös, etten kirjaa kuunnellessani tiennyt sen taustoista mitään.

* * * * *

"Olimme vaiti. Kävelimme rinnakkain korkean kaislikon reunaa, polulla jota olimme kävelleet usein yhdessä viisitoista vuotta aikaisemmin, nuorina, rakastuneina, silloin oli vuosikymmenen ensimmäinen syksy, silloinkin oli syksy, jouluun vielä aikaa. John Lennon lauloi kaikkialla Imagine all the people ja Barbra Streisand vastasi I am a Woman in Love.” 
Syysprinssi on kertomus nuoruudesta ja hulluudesta. Se on surullisen sukupolven rakkaustarina, matka narsistien ajasta sitkeään depressioon.

* * * * *

Syysprinssi ihastutti ikihyviksi. Ensinnäkin se on nopea lukea (tai kuunnella), ja toisekseen rakastuin tarinaan täysin. En ole vähään aikaan innostunut tämän tyyppisestä kirjasta yhtä paljon. Ennen Syysprinssiä luin Akvarelleja Engelin kaupungista ja Lempin, joten muutama edellinen kirja oli nostanut riman suhteellisen korkealle, eikä Kaurasen hänen omiin kokemuksiinsa perustuva teos siitä huolimatta pettänyt.

Koska en jaksanut juuri taustatutkimusta tehdä ennen kirjan aloittamista, suhtauduin tarinaan luultavasti hieman eri tavalla, kuin jos olisin tiennyt ne. Tarinan merkitys muuttuu jossain määrin, kun tietää todellisten ihmisten kokeneen kirjan tapahtumat. Tätä postausta kirjoittaessa hahmoista on myös jossain määrin hankala kirjoittaa Kaurasena ja Harri Sirolana.

Koin Syysprinssin ennen kaikkea rakkaustarinana. Yliopistoelämän, 1970-luvun vaihtoehtokulttuurien ja suurten tunteiden värittämä kertomus on hyvin pieni, ja "merkityksetön". Siitä ei muotoudu vuosisadan rakkaustarinaa, mutta se ei myöskään kutistu arkiseksi yhdessä eloksi. Lukijana saa nauttia sen intohimosta sekä nähdä sen kuihtumisen. Enemmän oman ikäiseni hahmot lisäsivät tietenkin tarinan viehättävyyttä, ja akateeminen maailma tuntui ainakin jossain määrin tutulta, sekä kodikkaalta ympäristöltä suhteellisen pienestä roolistaan huolimatta.

Teknisesti Syysprinssi on erinomaisesti toteutettu. Sekä kehyskertomus että menneisyyteen sijoittuvat osuudet pitävät otteessaan, ja lyhyen mittansa vuoksi keskittyminen ei ehdi herpaantumaan, tai tylsistyminen iskemään. Kielellisesti värikäs, ja mukavan reippaasti rytmitetty kirja on ohi nopeammin kuin sen olisi toivonut.

Tulevaisuudessa kirja on varmasti uudelleen luettavien listalla, ja toivottavasti saisin aikaiseksi katsoa siitä tehdyn elokuvankin piakkoin. Suosittelen tutustumaan kirjan taustalla olleisiin tapahtumiin (tai ainakin tiedostamaan ne) etukäteen, sillä kuten todettu, voisin olettaa sen hieman vaikuttavan lukukokemukseen.

* * * * *

XXXXX
Julkaisuvuosi 1996
Kustantaja WSOY
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
126 sivua
Lainaus Goodreads, kuva Bookbeat

Minna Rytisalo: Lempi

Luin niin paljon hyvää Lempistä viime syksynä ympäri kirjablogeja. Kirjamessuilla kuljin varmaan kolme kertaa kyseinen kirja kädessä eri osastoilla ja mietin, ostaisinko sen luettavakseni. Näin mielessäni kaikkien hyvät arviot, mutten lopulta uskaltanut sijoittaa rahaa tähän kirjaan, koska pelkäsin etten pitäisi siitä. Joululoman päätteksi päätin ottaa riskin, ja kuuntelin Lempin äänikirjana.

* * * * *

Kuka on Lempi? Mitä on lempi? Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien on uskallettava lähteä, tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi. 

- - Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Romaani osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina – meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

 Ensimmäinen asia, mitä kirjoitin lukupäiväkirjaan Lempin aloitettuani oli "pelottaa". Ei sen takia, että kirja olisi pelottava, vaan sen takia, että minulla oli paineita siitä, etten pitäisi kirjasta (alkaa tuntua, että tämä on ihan yleinen teema jokaisen lukemani kirjan kohdalla, mutta se pitää aina silti mainita). Kaiken hehkutuksen jälkeen, pelkäsin, että joutuisin Mielikuvituspoikaystävän ja post alfan tavoin pettymään.

Onneksi en. Lempi räjäytti tajuntani. En tiedä edes mitä siitä voisi sanoa sellaista, mitä ei ole vielä sanottu. Voisin vain ottaa suoria lainauksia lukupäiväkirjastani ("Siis. Niin. Hyvä."), koska olen edelleen aivan sanaton tämän kirjan suhteen. Mitä ei käy kovin usein.

Rytisalo kirjoittaa uskomattoman kaunista kieltä, joka herättää tunteita ja vahvoja mielikuvia kirjan hahmoista. Miten eri tavalla eri ihmiset näkevätkään yhden henkilön, ja miten kohtalot kietoutuvat toistensa ympärille ihan tahattomastikin. Heti kun oli ehtinyt mielessään luomaan yhden version kirjan nimihenkilöstä, seuraava osa kirjasta murskaa sen täysin. Kaiken kuvailun keskellä kirjan juoni kulkee täydellistä vauhtia. Kun luulee tietävänsä miten koko tarina päättyy, uusi käänne sekoittaa koko pakan, ja joutuu arvioimaan tilanteen uudelleen.

Erityisesti rakastuin kirjan ensimmäiseen osaan, joka on Viljamin kertoma. Kaikki siinä on jotenkin äärimmäisen viehättävää, ja muistaakseni kuuntelinkin juuri sen osuuden yhdeltä istumalta. Kun toisessa osassa paljastuu hienoinen plot twist, sitä alkaa kyseenalaistamaan kaiken, ja kirja pitää saada päätökseen mahdollisimman nopeasti, jotta totuus paljastuisi mahdollisimman nopeasti.

Lempi ylitti kaikki odotukseni, ja se on varmasti yksi parhaista "aikuisten"kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Tapahtumapaikka ja -aika toimivat, samoin jokainen hahmo. Rytisalon kirjoitustyyli on uskomattoman kaunista, ja vaikka kuvailua on paljon, sitä ei mielestäni ole liikaa. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon ylistyssanoja, etten tiedä antaako mielipiteeni enää yhtään uutta sisältöä aiheeseen liittyen... Siitä huolimatta suosittelen lämpimästi!

* * * * *

XXXXX

Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja Gummerus
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
234 sivua (5h 44min)
Lainaus Gummerus, kuva Bookbeat

Elokuva: Fantastic Beasts and Where to Find Them

Tänään poikkeuksellisesti olisi tarjolla elokuvafiiliksiä! Päätettiin aika extempore kaverin kanssa ostaa liput uuden Harry Potter spin offin, Fantastic Beasts and Where to Find Them elokuvan ennakkonäytökseen, joka pidettiin 15. päivä tätä kuuta samaan aikaan Lontoon maailman ensi-illan kanssa. Virallisesti ohjelmistoon elokuva tulee Suomessa vasta edit 23.11, jossakin maailman kolkissa jo tänään. Kyseessä on ehkä enemmän yleistä hypetystä, eikä niinkään arviota, mutta jos haluaa oman mielipiteen muodostaa tästä elokuvasta niin kannattaa varmaan käydä katsomassa se ennen tämän lukemista.

Kun kuulin, että Ihmeotuksista tehdään elokuva, suhtauduin ihan ensialkuun aika skeptisesti koko asiaan. Sitten ilmoitettiin, että Newt Scamanderia näyttelee Eddie Redmayne ja huomasin odottavani tätä elokuvaa vähän liiankin innokkaasti, sillä Redmayne on yksi suosikkinäyttelijöistäni ikinä. Tänä vuonna en ole ollut oikeastaan minkään muun julkaisun takia yhtä innoissani, kun tämän elokuvan. Siinä missä muut ovat odottaneet Kirottua lasta (jota itse olen vastaavasti vähän vältellyt), minä en ole viimeiseen kuukauteen juuri muuta ajatellutkaan kuin Ihmeotuksia.

(seuraavassa osiossa on luvassa muutamia reaktiogifejä, koska sanat eivät riitä kuvaamaan näitä tunteita)

 Ensinnäkin koko elokuva sai taas enemmän kuin innostukseeksi koko Potter-maailmasta. Kaikki opittu nippelitiedo vaan virtasi takaisin aivoihin, ja muutenkin se sama kodikas tunnelma mikä tulee, kun se tuttu tunnusmusiikki alkaa soimaan tuotantoyhtiöiden logojen ilmestyessä ruudulle.

Juonelta ja kirjoitukseltaan elokuva on taattua J.K. Rowling laatua, ja oli hauska huomata, että hänestä on käsikirjoittajaksikin. Elokuva kulkee mukavaa vauhtia eteenpäin, se on hauska ja synkkä samaan aikaan, ja aiempien elokuvien tunnelma on edelleen olemassa, vaikkakin mielestäni Ihmeotukset on tavoittaa laajemman yleisön kuin varsinkin ensimmäiset Harry Potterit.

Eddie Redmayne osoittautui oivaksi Newt Scamanderiksi, ja ihastuin ikihyviksi siihen, miten taitava ja fyysinen näyttelijä on oikeasti kyseessä. Tämä rooli on täysin erilainen hänen aiempiin hahmoihinsa verrattuna, ja kaikin puolin Redmayne sopi Scamanderin rooliin kuin nenä päähän. Voin katsoa seuraavat neljäkin elokuvaa hyvillä mielin, jos hänet nähdään jatkossakin pääroolissa. Hahmo oli muutenkin täydellinen päähenkilö, sopivalla tavalla omituinen ja sympaattinen, eikä oikeastaan yhtään kliseinen. Puvustus sun muut toimivat näyttelijän työn ja kirjoituksen kanssa niin täydellisesti yhteen, että sitä on ilo katsella.

Muutkin näyttelijät tekivät laadukasta työtä, hahmot olivat mukavia, ja vaikka tietyt kliseiset sivuhahmot sieltä löytyi, en itse ainakaan kokenut sitä läheskään niin häiritseväksi kuin olisi voinut odottaa. Jäin ehkä kaipaamaan sitä edellisten elokuvien brittiläisyyttä; tapahtumat sijoittuvat toki amerikkaan, mutta siitä huolimatta.

 Jaksaisin kehua Ihmeotuksia monen sivun verran, mutta kaikesta huolimatta löysin muutaman huononkin asian elokuvasta (ei mitään sellaista, mitä Eddie Redmayne ei voisi korjata).
   Ensinnäkin, ja ehkä pienimpänä ongelmana näistä, jäin kaipaamaan jälleen kerran aiemmista elokuvista sitä, että erikoistehosteet olisivat edes osittain fyysisiä CGI:n sijasta. Nyt tuntui, että kaikki oli jälkikäteen tietokoneella tehtyä. Joissain kohdissa näyttää, että tietokoneeseen on turvauduttu perinteisen maskeeraamisen sijasta, eikä esimerkiksi leijuvat keittiövälineet juuri uskottavuudella tajuntaa räjäytä. Tietenkin muutamissa kohdissa tietokoneanimaatio näyttää niin uskottavalta, mutta pääasiassa tekee mieli irvistää tehosteiden keinotekoisuudelle.

Toinen ongelma on varmasti se, että miten elokuva tulee jatkumaan. Tätä on hankala alkaa spekuloida spoilaamatta mitään. Elokuva kuitenkin loppui oikeastaan ilmaan minkäänlaista cliff hangeriä tai muuta elementtiä joka saisi odottamaan seuravaa. Ei sillä, etten tulisi 2018 katsomaan seuraavaa osaa, mutta kuitenkin. Tämä olisi toiminut ihan hyvin stand alone elokuvanakin, jos sen olisi kirjoittanut hieman eri tavalla.

Hahmot, ja niissä tehdyt valinnat ovat kolmas, ja ehkä suurin ongelma. Tuntui, että hahmojen menneisyydestä ei juurikaan kerrottu, ja jopa päähenkilön kohdalla elokuvassa liikuttiin hyvin vähillä tiedoilla. Muutamat sivuhenkilöt ärsyttivät stereotypisyydellään, ja ehkä suurin ongelmani on elokuvan kliimaksin paljastus. Pelkäsin jo ennen elokuvan näkemistä pahinta, ja se kävi toteen. Voinhan olla, että seuraavassa elokuvassa yllättyisin käänteestä positiivisesti, mutta mutta, epäilen suuresti.

Ihmeotukset on kuitenkin kaikipuolin erittäin positiivinen yllätys, ja visuaalisesti näyttävä taianomainen elokuva, joka tuo Rowlingin maailman takaisin valkokankaalle mitä onnistuneimmalla mahdollisella tavalla. En malta odottaa seuraavaa elokuvaa, ja siihen saakka luultavasti makaan katkerana siitä, etten saanut pöllöpostia yhdeksän vuotta sitten.

V.E. Scwhap: A Darker Shade of Magic

Olen aikaisemmin lukenut V.E Scwhapilta kirjan This Savage Song, ja vaikka se ei tehnyt ihan täydellistä vaikutusta niin odotin innolla A Darker Shade of Magicin lukemista.

"There's Grey London, dirty and boring, without any magic, and with one mad King--George III. Red London, where life and magic are revered--and where Kell was raised alongside Rhy Maresh, the roguish heir to a flourishing empire. White London--a place where people fight to control magic and the magic fights back, draining the city to its very bones. And once upon a time, there was Black London(- -) Officially, Kell is the Red traveler, ambassador of the Maresh empire, carrying the monthly correspondences between the royals of each London. Unofficially, Kell is a smuggler, servicing people willing to pay for even the smallest glimpses of a world they'll never see. It's a defiant hobby with dangerous consequences, which Kell is now seeing firsthand... (- -) Kell runs into Delilah Bard (- -)Now perilous magic is afoot, and treachery lurks at every turn. To save all of the worlds, they'll first need to stay alive." - Goodreads

Pitkästä aikaa tuntui siltä, että kirja vei mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Siitäkin huolimatta, että alku on hitaanpuoleinen, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, että kirjan haluaisi jättää kesken. Päähenkilö Kell vaikutti niin mielenkiintoiselta, ja kirjan maailma niin erilaiselta muihin fantasiakirjoihin verrattuna, että sitä halusi vaan tietää mahdollisimman nopeasti mitä seuraavaksi tapahtuu. 
           Neljä viktoriaanista Lontoota kelpasi minulle enemmän kuin paremmin milijöönä, mikä on kirjallisuudessa todettu moneen kertaan aiemminkin toimivaksi ratkaisuksi. Kirjan alussa maailma ja miten se toimii, tuntui jotenkin monimutkaiselta, mutta näin jälkeenpäin, kun asiaa miettii niin eipä se nyt niin sekava olekaan. Kaikki Lontoot erottaa kuvailun perusteella toisistaan. Yhtenä kirjan monista yksityiskohdista musta Lontoo jätetään kuitenkin suuremmaksi mysteeriksi, mikä luo lukijalle paikasta pahanenteisen ja salaperäisen kuvan, joka sopii täydellisesti kirjan tarinaan.

A Darker Shade of Magicin ehdoton vahvuus on sen hahmot. Ensinnäkin meinasin ratketa onnesta, kun selvisi, että päähenkilö Kell on ~ kaksikymmentä. Kerrankin oman ikäiseni päähenkilö tämän tyyppisessä kirjallisuudessa, eikä esimerkiksi 16 vuotiasta kuten aika usein muuten. Kell'in ikä teki hahmosta myös uskottavamman; vähän jo aikuisempi, mutta kuitenkin vielä sääntöjä ja rajoja venyttävä hahmo, joka kuitenki osaa jo "alansa". Myös pienet yksityiskohdat lämmittivät suuresti sydäntäni, esimerkiksi se, että Antareilla (eli niillä velhoilla/taikureilla millä lie, jotka pystyvät matkustamaan eri Lontoiden välillä) toinen silmä on kokonaan musta, tai Kellin takki, jonka sisällä on useampi kuin yksi tai kaksi takkia. 

          Toinen kirjan päähenkilöistä on ehkä hieman enemmän "nähty" hahmo. Delilah Bard on harmaasta Lontoosta, katujen kasvatti ja varas/merirosvo. Juuri sellainen kova naishahmo, jollaisia aika samoilla ominaisuuksilla varsinkin YA-kirjallisuudessa kyllä esiintyy. Mutta siitä huolimatta, ja siitä, että Delilah on ehkä vähän ärsyttävä, kyseessä on pätevä hahmo toiseksi päähenkilöksi.

        Sama moniulotteisuus ja pidettävyys ylettyvät muihinkin hahmoihin, ja kirjan "pahikset", valkoisen Lontoon hallitsijat, Danesin kaksoset ovat jollain kierolla tavalla kiinnostavia ja yllättävän hauskoja hahmoja.

Suurimpana ongelmana kirjassa on kuitenkin ehkä sen rytmitys. Kuten aiemmin on jo todettu, alku on aika hidas. Juoni pitää kyllä otteessaan, se on vahva ja hahmotkin toimivat, mutta hitaan alun jälkeen saadaan mukavasti nopeutta tarinaan, kunnes jossain vaiheessa ainakin itse huomasin keskittymiseni herpaantuvan, kun vauhti hidastui vähän liian paljon. Loppua kohden se kuitenkin taas pääsee vauhtiin, eli ei lukiessa tylsyyteen pääse kuolemaan.

A Darker Shade of Magic on hauska ja monipuolinen. Se on V.E. Schwabin aikuisemmille lukijoille suunattu kirja, ja eron kyllä huomaa tämän ja This Savage Songin välillä. Lähestyminen taikuuteen on kirjassa ihan uudenlainen, juoni, hahmot ja maailma toimivat hyvin yhteen. Kirja voisi olla täydellinen stand alone romaani, mutta luvassa on ainakin yksi jatko-osa, mikä hieman herättää epäilyksiä. Kirjan loppu on niin loppumainen, että ainakin minua mietityttää paljonkin se, miten tästä tarina enää jatkuu.

Leigh Bardugo: Six of Crows

Niin vaan yliopisto yllätti, ja viime viikolla en kerinnyt edes avata bloggeria. Joka aamuiset 08:30 alkavat venäjän luennot vievät veronsa, eikä yökukkuminen enää oikein onnistu.

Kuitenkin. Leigh Bardugon Six of Crows. Kirja, jonka ostin ensin Audiblesta, ja sitten vielä fyysisenä kopiona Berliinistä. Ensimmäinen teos, jonka olen lukenut kyseiseltä kirjailijalta, vaikka omistan ennestään kolme hänen muuta kirjaansa.

"Kaz is offered a chance at a deadly heist that could make him rich beyond his wildest dreams. But he can't pull it off alone... A convict with a thirst for revenge. A sharpshooter who can't walk away from a wager. A runaway with a privileged past. A spy known as the Wraith. A Heartrender using her magic to survive the slums. A thief with a gift for unlikely escapes. Kaz's crew are the only ones who might stand between the world and destruction—if they don't kill each other first" - Goodreads

Periaatteessa Six of Crows on Ocean's Eleven fantasiamaailmassa. Ryhmä nuoria, joilla on kaikilla omat kykynsä, jotka joutuvat suorittamaan mahdottoman ryöstön saadakseen mittavan palkinnon. Kirjassa on kuusi päähenkilöä, ja jokaisen luvun kertoja on yksi 'Korpeista'.

Six of Crows on kieltämättä erittäin viihdyttävä ja toimiva ensimmäinen osa. Mikä on varsin positiivinen yllätys, sillä kyseessä on taas kirja jota minun ei koskaan pitäny lukea, ja joka paljastui yhdeksi parhaimmista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Tuntuu, että näin on käynyt nyt jo aika monta kertaa aiemminkin...

Six of Crowsin parhaita puolia on ehdottomasti sen hahmot. Kaikki kuusi päähenkilöä saivat tarvittavan ajan tulla tutuiksi. Hahmot ovat mukavan monipuolisia, niin luonteeltaa, kuin ulkoisilta- ja sisäisiltä ominaisuuksiltaan. Kaikki eivät siis ole sitä tyypillistä valkoinen hetero muottia, jota niin valitettavan moni YA-kirjakin suosii. Toki näistäkin kuudesta hahmosta löytyi omat suosikit ja inhokit, mutta yleisilmeeltään juuri se monipuolisuus tekee kaikista hahmoista vähintään siedettäviä. Ehkä yksi ainoista miinuksista on hahmoissa, sillä iällisesti he ovat 16 ja 18 välillä, vaikka lukiessa heitä saattaisi luulla enemmin parikymppisiksi.

Itse tarina on tarpeeksi yksinkertainen.Yllättäviäkin käänteitä ei ole edes tarkoistus osata ennakoida, vaan ne paljastuvat yleensä jälkeenpäin, kun juonittelusta vastuussa oleva hahmo paljastaa muuttuneen kuvion muille hahmoille, sekä lukijalle. Tällainen juonittelija rikosllisjoukko idea toimii ainakin minun mielestä erittäin hyvin. Ryhmädynamiikkaa ja sen kehittymistä on hauska seurata lukijan roolista, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteitakaan puutu.

Kuten aiemmin mainitsin, kirja on kirjoitettu useamman hahmon näkökulmasta hän-kertojan muodossa. Vaikka luvussa tutustuttaisiinkin tarkemmin kertojan menneisyyteen tai ajatuksiin, muutkin hahmot saavat mukavasti osansa, eikä siten unohdu moneksi luvuksi kulisseihin. Bardugo on saanut usean kertojan muodostaman kokonaisuuden toimivaan nautittavan hyvin!
        Pidän hänen kirjoitustyylistään, joka on kuvaavaa ja eloisaa, mutta sen verran joutuisaa, ettei rivejä uskalla kovinkaan paljoa hyppiä yli. Muutamissa kohdissa Six of Crows on jopa yllättävän verinen muuhun genren kirjallisuuteen nähden. Itse pidän tätä kuitenkin positiivisena asiana, sillä lukijakunta on kuitenkin jo suht lähellä täysi-ikäisyyttä.

 Six of Crowsin luettua jäi oikein kaipaamaan sarjan seuraavaa osaa (Crooked Kingdomn, julkaistaan 27.9.). Kirjan loppua ei välttämättä voi kuvata cliff hangeriksi, tai ainakaan kaikista hermoja raastavaksi sellaiseksi, mutta jonkin sortin jatkumo kirjojen välillä tulee kuitenkin olemaan. Useiden hahmojen välillä jäi kuitenkin paljon sanomatta ja/tai tekemättä, että toisen osan odottaminen on ollut tuskaa, vaikka ensimmäisen osan lukemisen ja julkaisun välillä ei ole edes kuukautta.

Sarah J. Maas: A Court of Mist and Fury

Sarah J. Maas on voittanut tämän kesän aikana sydämeni kirjoillansa, ja noussut rymisten suoraa lempikirjailijoideni listalle. Siitä huolimatta, että A Court of Thorns and Roses-sarjan saman niminen ensimmäinen osa ei välttämättä ollut suosikkini hänen kirjoistaan, tartuin innolla sarjan toiseen osaan, A Court of Mist and Furyyn. Toki Bookishteapartyn Katrin kehuilla oli osuutensa asiaan, ja voin vain olla ikuisesti kiitollinen tästä, sillä kirja ei missään tapauksessa ollut pettymys. Kaikkea muuta itseasiassa.

"As Feyre navigates its dark web of politics, passion, and dazzling power, a greater evil looms—and she might be key to stopping it. But only if she can harness her harrowing gifts, heal her fractured soul, and decide how she wishes to shape her future—and the future of a world cleaved in two." Goodreads

Ensimmäisen kirjan jälkimainingeista selviytynyt Feyre huomaa ajautuneensa uusien esteiden eteen. Vaikka luvassa on toki ihan perinteinen maailman pelastaminen, sarjan toisessa osassa keskitytään yllättävän paljon myös hahmojen kehitykseen, ja erittäin inhimillisiin teemoihin. Jos joskus on ollut paikallaan käyttää sanaa plot twist, niin tämän kirjan kohdalla ainakin. Sen takia juonta on hieman vaikea selittää ilman juonipaljastuksia, mutta se on sen arvoista. 

Sarah J. Maasilla on uskomaton taito luoda hahmoja, jotka herättävät tunteita. Feyre on yksi suosikki päähenkilöistäni pitkään aikaan, ja kaikki tässä kirjassa esitellyt tärkeät sivuhahmot ovat niin hyvin kirjoitettuja ja helposti pidettäviä kaikista vioista huolimatta. Samalla kuitenkin (kuten jo A Court of Thorns and Roses postauksessakin kerroin) suhtautumiseni tiettyihin hahmoihin on muuttunut täysin, enkä muista vihanneeni yhtään hahmoa samalla tavalla, kuin tätä kirjaa lukiessani.

Koska A Court of Mist and Fury on reilu 600 sivuinen (äänikirja kesti 23 tuntia) järkäle YA-kirjaksi, siinä ehtii tapahtua vaikka ja mitä. On politiikkaa, ihmissuhteita, itsensä hyväksymistä, uusien voimien hyväksymistä ja tärkeitä sanomia. Juuri viimeinen kohta näistä tekee tästä kirjasta niin hyvän. Maas on onnistunut nostamaan esille sellaisia teemoja, kuten terveen parisuhteen ja väkivallan parisuhteessa, tasa-arvon, minäkuvan ja itsensä hyväksymisen, seksuaalisuuden, posttraumaattisen stressin ja niin edelleen. Raskaitakin teemoja, joita käsitellään hyvin harvoin tämän kaltaisissa kirjoissa, ja jotka luovat kuvan, että näin voisi käydä kenelle tahansa. Samalla rikotaan useita kliseitä jota tässä genressä usein esiintyy.

En ole pitkään aikaan fanityttöillyt samalla tavalla, kun tämän kirjan luettua, ja kirjakrapula on ollut uskomaton (en ole lukenut sivuakaan melkein viikkoon). Toisen kerran elämäni aikana itkin kirjaa lukiessa, ja mutenkin tunteita heräsi laidasta laitaan. A Court of Mist and Fury on luultavasti yksi parhaista, ellei paras Sarah J. Maasin kirja tähän mennessä. Jos ensimmäinen osa sarjassa ei ihan napannut, kannattaa edes yrittää lukea tätä, koska puheet pitävät paikkaansa, ja se on edeltäjäänsä huomattavasti parempi.
    Odottavan aika tulee olemaan pitkä, sillä sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä useampi kuukausi aikaa. Ja viimeisimpien huhujen mukaan alunperin trilogiaksi tarkoitetusta sarjasta onkin tulossa kuusi osainen, joten ei tämä tästä ainakaan hetkeen helpota.

Marissa Meyer: Scarlet

Aiemmin bloggasin Marissa Meyerin Cinderistä, joka on ensimmäinen osa The Lunar Chronicles sarjassa. Kuten oletinkin, en kauaa onnistunut pysymään erossa sarjan toisesta osasta Scarletista.

"Scarlet Benoit’s grandmother is missing. It turns out there are many things Scarlet doesn’t know about her grandmother or the grave danger she has lived in her whole life. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information as to her grandmother’s whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one step ahead of the vicious Lunar Queen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner. " - Goodreads

Huhut pitivät paikkaansa. Scarlet on mielestäni selvästi parempi, kuin edeltäjänsä Cinder (jolle annoin 4½/5, mikä kertoo kaiken tarvittavan ensimmäisen kirja tasosta.) Omat odotukseni eivät kaikesta hehkutuksesta huolimatta olleet kovinkaan korkealla Scarletia kohtaan, koska Youtubessa seikkaillessani törmäsin arvosteluun, jossa kirjaa sanottiin tapahtumaköyhäksi ja tylsäksi, eikä se vie tarinaa kuulemma eteenpäin. Tämän takia pelkäsin ainoastaan heittäväni aikaan hukkaan edeltäjäänsäkin paksumman kirjan kanssa.

Scarletissa paneudutaan syvemmälle Cinderin menneisyyteen samalla, kun maailman tulevaisuus on vaakalaudalla. Tämän kirjan päähenkilön, Scarletin, elämä kietoutuu sulavasti mukaan tarinaan, ja kaiken lisäksi lukijalle vielä esitellään lisäksi kaksi uutta, seuraavien osien kannalta tärkeää hahmoa, Wolf ja Carswell Thorne. Tarina kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä antaa laajan kuvan tapahtumista, eikä toteutuskaan onnu.

Tarina, joka toimii Scarletin perustana on nimestäkin päätellen Punahilkka, mutta samalla siinä on tiettyjä elementtejä Kaunottaresta ja hirviöstä. Kumpaakin tarinaa on käytetty sopivassa määrin, ja samalla Meyer tuo riittävästi omia, uudistavia elementtejä kirjaan. Pidän valtavasti sekä Scarletista että Wolfista päähenkilöinä, mutta myös Cinderistä kuoriutui selvästi mukavampi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Eikä uutena hahmona mukaan tuleva Carswell Thorne kalpene muiden rinnalla, joka on varmasti saanut inspiraatiota Han Solosta.
        On hauskaa, että hahmot alkavat "kerääntymään" pikkuhiljaa kirjojen edetessä, jolloin lukijalla on hyvin aikaa opetella tutustumaan, ja muistamaan jokainen päähenkilöistä. Ilmeisesti jokainen neljästä kirjasta tuo mukanaan vähintään kaksi juonen kannalta tärkeää hahmoa. Sen takia tämä on ehdottomasti hyvä ratkaisu verrattuna siihen, että kaikki olisi esitelty yhdessä rysäyksessä.

Paksuudestaan huolimatta Scarlet on saanut paikkansa lempikirjojeni joukossa. Paksuudestaan, ja hieman edellistä kirjaa hitaammasta tahdista huolimatta tarina pitää otteessaan, enkä itse ainakaan ehtinyt tylsistyä. Sujuva kerronta, joka liittyy vaivattomasti edellisiin tapahtumiin on piste i:n päällä. En malta odottaa, että saan luettua loppuun jo aloittamani Cressin (lukumaratonissa luetut 120 sivua).

Kate Forsyth: The Beast's Garden

Selailin Goodreadsia etsiessäni satujen retellings (Uudelleenkerrontoja? Mukaelmia?), sillä ihastuin ikihyviksi luettuna Marissa Meyerin Cinderin ja Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses, jotka ovat molemmat tälläisiä uudelleen kerrottuja versioita sangen tutuista tarinoista. Satuin etsiessäni törmäämään tähän kirjaan. En ollut koskaan kuullut kirjailijasta, mutta uskallauduin kuitenkin sijoittamaan Audiblessa yhden ilmaisen äänikirjani The Beast's Gardeniin, jota oli kuitenkin lähinnä kehuttu kaikkialla.

"A young woman marries a Nazi officer in order to save her father, but hates and fears her new husband. Gradually she comes to realise that he is a good man at heart, and part of an underground resistance movement in Berlin called the Red Orchestra. However, her realisation comes too late. She has unwittingly betrayed him, and must find some way to rescue him and smuggle him out of the country before he is killed." -Goodreads

Kirja ei missään tapauksessa ollut pettymys. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa jo vähän aikaa, että kaikki kirjavalintani ovat osuneet kohdalleen, ja suurilta pettymyksiltä on vältytty. Kuten nytkin. The Beast's Garden, on siis uudelleen kerrottu versio Grimmin veljesten sadusta "The Singing, Springing Lark" (jos joku tietää tämän nimen suomeksi, valaiskaa ihmeessä!). Jos ymmärsin oikein, se on jonkinlainen saksalainen versio Kaunottaresta ja hirviöstä. Vieras minulle kuitenkin etukäteen. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, ja tämä teemahan sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Jos saisin selostaa täydellisen kirjan juonen, se olisi kutakuinkin samanlainen kuin tässä kirjassa. Tyttö rakastuu viholliseen, toinen maailmansota, vastarintaliike, vakoilua, romantiikkaa, salaisuuksia. The Beast's Gardenissa on juuri sopivassa suhteessa kaikkea tätä, ja vakavista aiheista huolimatta en kokenut kirjaa kovinkaan raskaaksi tekstiksi. Toisin kuin normaalisti historiallisilla romaaneilla on tapana, tarina on enemmän painottunut jännitykseen kuin realismiin. Ja vaikka tarina sijoittuu kuuden vuoden ajalle, opus ei ainakaan äänikirjana tuntunut liian pitkältä.

Juoni etenee joskus isojakin harppauksia, ja nopeast, mikä mielestäni ei ollut aina paras vaihtoehto. Ja vaikka useamman kertojan kuljettaminen halki kirjan on hyvä tapa kuvata erilaisia kokemuksista ja kohtaloita sodan ajalta, tässä kirjassa se ei välttämättä ollut juonen kannalta kovinkaan merkittävä päätös. Varsinkin lopussa kertojan vaihtaminen tuntui väkinäiseltä cliff hangeriltä, jolloin teki melkein mieli kelata äänikirjaa eteenpäin, jotta saisi tietää, mitä pääparille tapahtuu. Jännitystä ja tunteita riitti, ja useampaan kertaan sain pelätä kynsieni puolesta, kun teki mieli hermostuksissa pureskella niitä. 

Olin vaikuttunut siitä, miten taitavasti faktaa ja fiktiota sekoitetaan kirjassa. Todelliset tapahtumat ja henkilöt soljuvat sujuvasti yhteen keksittyjen kanssa, ja oli hauska tarinan edetessä googletella minkä näköisestä ihmisestä oli kyse, tai mitä heille tapahtui muuten elämässä. Ainoana varjopuolena oli se, että vahingossa paljastin itselleni joitakin tärkeitä osia tarinasta, kun lueskelin Wikipedia-artikkeleita. Huomasin, hahmojen todellisuudesta huolimatta, kuitenkin nyrpistävän nenääni niiden kliseisyydelle. On juuri sellainen tyypillinen jokaisen elokuvan pahisnatsi, kateellinen ex-tyttöystävä, hyväsydäminen isähahmo ja niin edelleen. Ja päähenkilöitä Avaa ja Leoa lukuunottamatta muut hahmot jäivät valitettavan pinnallisikisi rakennelmiksi.

Pitkästä aikaa luin kirjan, jossa ei ollut ollenkaan fantasiaelementtejä. Vaihtelu oli ehdottomasti piristävää, ja kun kyseessä oli vielä historiallinen romaani, niin en voi valittaa. Lukijoiden ikää ajatellen The Beast's Garden sijoittuu mielestäni jonnekin nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden välille. Esimerkiksi Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaan verrattuna kerronta ei ole läheskään yhtä suoraa tai kuvailevaa, oli kyseessä sitten väkivalta tai seksi, mutta selvästi tyypillistä YA-kirjaa näkyvämpää. Faktan, fiktion ja sadun yhdistäminen on mielestäni erittäin onnistunut valinta. Ehdottomasti haluan tutustua enemmänkin Forsythin tuotantoon.

Mainittakoon, että kirjassa mainittiin Suomi ja Helsinki pariinkin kertaan!

Susan Ee: Angelfall

"(...) When warrior angels fly away with a helpless little girl, her seventeen-year-old sister Penryn will do anything to get her back. (...)       Raffe is a warrior who lies broken and wingless on the street. After eons of fighting his own battles, he finds himself being rescued from a desperate situation by a half-starved teenage girl.      Traveling through a dark and twisted Northern California, they have only each other to rely on for survival. Together, they journey toward the angels' stronghold in San Francisco where she'll risk everything to rescue her sister and he'll put himself at the mercy of his greatest enemies for the chance to be made whole again." - Goodreads

Aaah! Olin kuullut paljon hyvää. Ja odotin paljon pelkästään takakansitekstin perusteella. Enkä pettynyt. Angelfall:ia ennen luin The Goddess Testin, joka ei ollut vastannut odotuksiani, joten sitä suuremmalla syyllä, tämä oli ehdottomasti onnistunut kirjavalinta. Maailmanloppu on tullut, enkelit ovat hyökänneet ihmisten kimppuun ja maailma palaa. Enkeli vei mukanaan Perynin pikkusisaren, hänen mielipuolinen äitinsä katosi ja mukana kulkee siipensä menettänyt enkeli Raffe.
          Olen aiemmin lukenut vain kaksi enkeleihin liittyvää kirjaa, joten juonen suhteen en osannut oikeastaan olettaa mitään. Mutta ehdottomasti, dystopia with a twist. Ensimmäisenä ei tulisi mieleen liittää maailmanloppu ja enkelit. Een kirjoitus tyyli on kaunistelematonta ja mukavan kuvailevaa. Niin usein nuortenkirjoissa kaikki on genrestä huolimatta hieman pumpulilla pehmennettyä, verta tai ruumiita ei koskaan kuvata liikaa. Mutta Angelfall on siinä poikkeus. Ja sekö jos mikä sai minut iloiseksi.

Sitten on tietenkin Raffe ja Penryn. Kirjan päähenkilöt. Vaikka Raffe olikin tyypillinen tuskaisa, mysteerinen mies, juuri sellainen joka valloittaa kirjassa kuin kirjassa, Penryn on ehdottomasti Angelfallin kantava voima. Päättäväinen taistelija, joka on oppinut selviytymään, ja haluaa pelastaa sisarensa. Hänen kaltaisiaan päähenkilöitä tarvitaan enemmän nuortenkirjoihin. Nuoria naisia maihinnousukengissä ja naama likaisena, taistelemassa itse, eikä luottamassa siihen, että joku tulee pelastamaan.

Olin innoissani siitä, että Raffe ja Penryn päätyivät taittamaan matkaansa yhdessä. Toivoin suurempaa välien selvittelyä heidän välillään, koska kaksi ideologiaa ja maailmaa kohtaavat toisensa. Onneksi heidän suhteensa kuitenkin kehittyi luonnollisemmin kuin monessa muussa kirjassa, jossa yksi hymy, muutama sarkastinen kommentti ja teräksiset vatsalihakset riittävät hurmaamaan pääladyn. Ja suhde ei kirjan lopussakaan ollut vielä ”valmis”, vaan seuraaviinkin kirjoihin jäi odottamista.

Angelfallissa on kaikkea, mitä hyvässä kirjassa kuuluu ollakin. Toimintaa, hermoja raastavaa jännitystä, dystopia. Romantiikkaa oli hieman vähemmän, mutta se ei haitannut. Penrynin ja Raffen matka löytää kadonnut sisko, sekä palauttaa siivet Raffelle, on yksi parhaiten rakennetuista sarjan ensimmäisistä osista. Ei sorruttu turhaan jaaritteluun, selittelyyn tai rakentamiseen. Tarpeeksi irtonaisia langanpätkiä jätettiin roikkumaan, jotta juoni jatkuu tehokkaasti seuraavassakin osassa, ja sen tosiaan haluaa lukea. Nyt harmittaa, etten tullut ostaneeksi toista osaa samaan aikaan ensimmäisen kanssa. Suosittelen ehdottomasti.

Maria V. Snyder: Poison Study

Minulle on muotoutunut melkeimpä tavaksi katsella Youtuben kirjapuolelle, BookTubeen, julkaistuja videoita iltaisin ennen nukkumaan menoa. Yllättävän suuri osa TBR-listallani olevista kirjoistakin on sieltä bongattuja. Yksi näistä on yhdeksi suosikkikirjoistani noussut, Maria V. Snyderin kirja Poison Study.

"About to be executed for murder, Yelena is offered an extraordinary reprieve. She'll eat the best meals, have rooms in the palace—and risk assassination by anyone trying to kill the Commander of Ixia." - Goodreads

Kuuntelin Poison Studyn äänikirjana, mutta ahmin sen vielä toiseen kertaan ihan fyysisessä muodossa heti, kun olin saanut kirjan postissa. Kirjan alussa ei ollut läheskään niin varma onnistuisinko koskaan kuuntelemaan sitä loppuun, mutta kaikki päättyi siihen, että kuuntelin arki-iltana lopun (n. 3h) yhteen putkeen ja pääsin nukkumaan vasta puoli viiden tietämillä.

Poison Studyssa on niin paljon onnistuneita asioita, että niiden luettelemiseen tuhlautuisi liikaa aikaa. Pitkältihän kirjassa on kaikki, mitä minun kaltainen nuortenkirjallisuudesta pitävä romantikko kaipaa. Salamurhaajia, romantiikkaa, toimintaa ja jännitystä. Tosin ei sellaista, joka saisi pureskelemaan kynnet irti. Muutama odottamaton (ja odotettu) juonenkäänne. Ja päähenkilöt, jotka ei ajanut hulluksi.

Yksinkertainen on kaunista. Tämä pätee Poison Studyssa täydellisesti. Vaikka kyseessä on ihan täysiverinen fantasiakirja omine maailmoineen ja sääntöineen, se ei tunnu monimutkaiselta. Kirja ei sorru lähtökohtien esittelyyn, vaan juoni kulkee koko ajan eteenpäin, ja faktat maailmasta kerrotaan tarinan kulkiessa eteenpäin. Lukuunottamatta paria unohtunutta sivujuonta, tarina tuntui eheältä. Ja elättelen toiveita, että niihin unohtuneisiin juoniin palataan seuraavissa kirjoissa.

Poison Studyn vahvuuksia ovat sen helppous fantasiamaailman esittelystä huolimatta. Hahmot ovat moniulotteisia ja heistä on helppo pitää sekä kiinnostua. Itse rakastuin erityisen paljon miespäähenkilö Valekiin, vaikka kirjan päähenkilö Yelena on lähes yhtä hyvä. Hitaan alun jälkeen kirja kulkee suht  vauhdikkaasti ja pitää lukijan varpaillaan loppuun saakka. Jos jostain löydätte tämän kirjan, kannattaa napata se matkaan!

Cat Winters: In the Shadow of Blackbirds

En kuollaksenikaan muista mistä tämän kirjan bongasin. Luultavasti katselin tavalliseen tapaani Booktube-videoita, ja jollain oli kirja Book haul-videollaan. Juoni kuulosti kiinnostavalta, joten varasin kirjan kirjastosta.

"In 1918, the world seems on the verge of apocalypse. Americans roam the streets in gauze masks to ward off the deadly Spanish influenza, and the government ships young men to the front lines of a brutal war, creating an atmosphere of fear and confusion. Sixteen-year-old Mary Shelley Black watches as desperate mourners flock to séances and spirit photographers for comfort, but she herself has never believed in ghosts. During her bleakest moment, however, she’s forced to rethink her entire way of looking at life and death, for her first love—a boy who died in battle—returns in spirit form. But what does he want from her?" - Goodreads

Eli suomeksi; ensimmäisen maailmansodan viimeinen vuosi, epidemioita ja ihmisten villitys erilaisiin henkiolentoihin. Kummitus ja muutama mysteeri. Sekä vähän romantiikkaa. Eli kaikkea, mitä hyvässä kirjassa vain voi olla. Tästä voi varmasti päätellä, että olin innoissani kyseisestä kirjasta jo ennen kuin pääsin edes lukemaan sitä.

In the Shadow of Blackbirds on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista johon olen tarttunut. Välttelin spoilaamasta kirjaa itselleni, eikä takakansi tekstikään kerro juuri mitään, joten lukiessani oli jatkuvasti sellainen pieni mukava kutina selkärangassa. Lapsena spiritismiä kokeilleet tai muuten vaan aaveohjelmia katselleet tietävät ainakin sen jatkuvan kylmien väreiden tunteen. En kai voi olla ainoa joka tietää sen tunteen?

Winters on onnistunut erittäin hyvin hahmojen luomisessa. Joskus nuortenkirjojen hahmot tuntuvat olevan kovin samankaltaisia. In the Shadow of Blackbirdsissä asia ei kuitenkaan ole näin. Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat moniulotteisia, eikä heitä voi stereotyyppisiksikään haukkua. Olin kirjoittanut lukupäiväkirjaani: "xxx on ihan mahtava hahmo! Tykkään tosi paljon, vaikka tuntuu siltä, ettei pitäisi." Harvemmin kirjaa lukiessa tulee tämän tyyppisiä fiiliksiä.

In the Shadow of Blackbirds yllätti minut enemmän kuin positiivisesti. Nautin kirjan jokaisesta sivusta ja se tuntui loppuvan aivan liian nopeasti. Jos historialliset romaanit, paranormaalit teemat ja niin edelleen kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Lukupäiväkirjassani oli toinenkin merkintä tästä opuksesta, joka kuvaa parhaiten koko lukukokemusta:

"Kirja, jonka haluaisin lukea uudelleen ensimmäistä kertaa."