Elina Pitkäkangas: Kajo

Sopiiko, jos unohdetaan vampyyrit ja muut pakolliset olennot joita nuortenkirjoissa on esiintynyt Twilightista saakka, ja kaikki kirjoittavat ainoastaan ihmissusista (no ehkä noidat/velhot hyväksytään)? Koska kun luulin, että Kuura (postaus *klik*) on hyvä, niin Kajo ylitti kaikki odotukseni. En lupaa täysin spoileritonta postausta, sillä olen odottanut monta viikkoa päästäkseni purkamaan tuntojani tästä.

* * * * *

18-vuotias Inka Lavaste on onnistunut suojelemaan perhettään, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan hirvittävän hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Voiko poika olla yhä hengissä? Kun lykantropian torjumiseen erikoistunut Jahti kiristää turvallisuussäännöksiään, ei Inka kykene enää pakenemaan tekojensa seurauksia. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia? 

* * * * *

Kajo on Elina Pitkäkankaan trilogian toinen, eli melkein viimeinen osa (kyynelehtivä emoji tähän). Olen sijoittanut ehkä hieman liian paljon tunteita tämän kirjan lukemiseen, sillä vaikka siitä on kulunut jo kohta kaksi kuukautta, en edelleenkään ole päässyt yli kaikista suurimmista tapahtumista.

Kajo on Kuuran tapaan tapahtumarikas kirja, ja kaipaamaani tasapainoa toiminnallisten kohtauksien sekä hieman rauhallisemman jutustelun välillä on enemmän tässä toisessa osassa. Siitä huolimatta tunnelma on edelleen tiivis, ja kirja on juuri sellainen, joka täytyy ahmia yhdeltä istumalta.
Kertojien Inkan ja Aaronin "hajaannuttaminen" eri paikkoihin, ja tarinan kertominen heidän näkökulmistaan tuo sekä monipuolisuutta että syvyyttä kirjan tapahtumiin.

Hahmoja oppii tuntemaan paremmin, ja aikaisemmin ärsyttävätkin piirteet saavat selityksenä. Erityisesti Inka tuntuu kasvaneen hahmona, ja huomasin pitäväni hänestä ja hänen motiiveistaan huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. On hauska seurata, miten ensimmäisen osan tapahtumat vaikuttavat eri hahmoihin, ja miten kukin omalla tahollansa niitä käsittelee. Melkein heti alussa paljastuvat juonenkäänteet tuovat tähän omat esteensä, mikä on vielä herkullisempi lisä tähän.

(Seuraavaksi spoilereita, lue omalla vastuulla) Ensimmäisessä osassa sydämeni mukanaan vienyt, ja tuhonnut, hahmo oli ehdottomasti Matleenan isoveli Leo, joka pysyi Kajossa hyvin kuolleena. Tosin pienen pieni toivon siemen onnistuttiin istuttamaan sekä Matleenan että minun mieleeni siitä, että ehkä näin ei olisikaan. En uskalla odottaa Jon Snowmaista kuolleista nousemista, mutten voinut estääkään salaista haavettani tästä. Muuten itkinkin sitten silmäni päästä, joka kerta kun hahmo edes mainittiin. Kiinnyn välillä ehkä vähän liikaa joihinkin hahmoihin.(Spoilerit ohi)

Onneksi Kuurassa koetut hahmomenetykset korvaantuivat yhtä pätevällä vahvistuksella, kun mukaan jolkotti ihmissudet Väinö, Alexander, Ronja ja Tuuli, sekä Werecaren johtohahmo Jatta. Kukaan uusista sivuhenkilöistä ei korvaa vanhoja, syrjään jääneitä hahmoja samanlaisuudellaan, vaan mukaan tulee kourallinen uusia kiinnostavia persoonallisuuksia. Mukavana lisänä toimii se, ettei kaikki heistä ole juuri ja juuri täysi-ikäsiä, vaan mukaan mahtuu monenmoisia henkilöitä.

Jos Kuura yllätti minut synkällä lopullansa, Kajo jatkaa yhtä armottomalla linjalla, tällä kertaa koko matkan alusta loppuun saakka. Kaiken YA-romantiikan rinnalla kaipaan aina välillä jotain vähän verisempää ja väkivaltaisempaa, ja sitähän Kajo kyllä tarjosikin.

Ilokseni voin todeta, että pitkästä aikaa sarjan toinen osa on ollut vakuuttavampi kuin ensimmäinen, varsinkin, kun se ensimmäinenkään ei ollut huono! Sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä piiiitkä aika, ja siihen saakka pitäisi pysyä jotenkin nahoissansa, mikä tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Kuten varmasti näkee, tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin ihan hirveästi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät saa järkevää jäsennettyä muotoa innostuksestani johtuen. Lukekaa, en voi kun suositella!

* * * * *

XXXXX

Myllylahti

2017

Kustantajalta

Suomeksi

Kuva minä, lainaus Myllylahti

Lauren Kate: Langennut

Langennut on pölyttynyt kirjahyllyssäni monta vuotta englanninkielisenä versiona. Kun ostin sen, olin ihan innoissani aloittamassa uutta jännittävältä kuulostavaa sarjaa, mutten koskaan saanut aloitettua sitä kunnolla. Sitten kuulin elokuvasta, ja vähän myöhemmin kirjan suomentamisesta. Siispä päätin vihdoinkin lukea yhden ikuisuusprojekteistani pois hyllystä.

* * * * *

Luce Pricen epäillään sytyttäneen lipalon, jossa hänen poikaystävänsä kuoli, ja rangaistukseki hän joutuu tiukan vartioinnin sisäoppilaitokseen, missä kaikki muut oppilaat vaikuttavat sosiopaateilta. Uudessa koulussa Luce kohtaa Danielin, arvoituksellisen, etäällä pysyttelevän pojan, joka vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti. 

Luce haluaa selvittää Danielin mysteerin hinnalla millä hyvänsä. Totuuden tavoittelu vie hänet osalliseksi sielua ravistelevaa draamaan, eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää.

* * * * *

Uskon, että olisin säästynyt paljolta, jos en olisi koskaan lukenut tätä kirjaa. Onnekseni sen lukemiseen ei mennyt kamalasti aikaa, joten menetetyt minuutit eivät satu niin paljoa. Saattaa kuulostaa karkealta, mutta en onnistunut millään löytämään positiivista nuottia, jolla aloittaa tätä postausta.

Langennut on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2009. Se oli vuosi, kun Uusikuu tuli elokuviin, Nälkäpelin toinen osa Vihan liekit ja Cassandra Claren Lasikaupunki ilmestyivät. Kuten myös Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli, sekä Kami Garcian ja Margaret Stohlin Lumoava kirous. Yön talo sarjassa oltiin jo viidennessä osassa, eikä Percy Jacksonkään ollut vielä päättynyt. Ja Harry Potter elokuvia oli luvassa vielä kaksi. Elettiin siis sitä Potter/Twilight-hypen aikaa, kun enemmän tai vähemmän legendaariset YA-sarjat olivat edelleen kesken, ja synkistelevät vampyyrit se juttu.

Valitettavasti tämä on läsnä halki jokaisen Langenneen sivun. Ymmärrän, että se on suomennettu, kun elokuva on vihdoin päätetty saada valmiiksi, mutta onhan kyseessä tuskaisen vanhentunut juoni ja käytetyt kliseet. Sisäoppilaitos, kurjaa elämää elävä mustiin pukeutuva päähenkilö, ja vihamielisesti häneen suhtautuva, mystinen, mököttävä ja kidutettu päähenkilömies. Ei mitään, mitä en olisi lukenut aiemmin.

Siinä missä täysin väärä suomentamisajankohta lähinnä surettaa, muut tekijät ainoastaan raivostuttavat. Valehtelematta ja liioittelematta uhkasin yhdessä kohtaa polttaa koko kirjan. Päähenkilö Luce on ehkä sietämättömin päähenkilö pitkään aikaan. Hän on se erityinen lumihiutale, joka ui ainoastaan perhosuintia, josta koulun kuumimmat pojat kilpailevat, ja jolla ei ole muuta kiinnostuksen kohdetta kuin Daniel, tarinan the mies. Joka näyttää hänelle keskisormea heidän ensimmäisellä kohtaamisella. Hurmaavaa.

Lucen lisäksi muutkin hahmot ovat niin yksiulotteisia, että paikoitellen huomasin tuijottavani tyhjää A4:sta kiinnostuneempana. Ensisilmäyksellä rakastuminen, ja Lucen pelottavan pakkomielteinen vainoaminen tekevät kirjasta välillä jopa surkuhupaisan. Ellei se olisi noin 90 prosenttia koko kirjan sisällöstä, mikä tekee siitä lähinnä kiusallisen. Kirjan konfliktikin jää lopulta niin värittömäksi, että meni hetki, ennen kuin edes tajusin sen tapahtuvan. Kohdat, joiden oli tarkoitus herättää tunteita eivät saaneet edes hetkeksi pysähtymään: Ai tällainen juonenkäänne, jaahas. Eikä asiaa parantanut se, että Lucekaan ei juuri tapahtumista hetkahda. Bellakin oli järkyttyneempi ymmärtäessaan Edwardin olevan vampyyri. Luce vain menee hyvällä fiiliksellä virran mukana, kunhan saa unelmiensa miehen.

Luin kirjaa sekä suomeksi että englanniksi, ja voin todeta, ettei Lauren Kate ole huono kirjoittaja. Tarina kulkee hitaasti, mutta varmasti eteenpäin, ja jotain valonpilkahduksiakin välillä on havaittavissa. Sivuhenkilöissä on muutama kiinnostavakin persoona, joihin ei valitettavasti pääse tutustumaan tarkemmin. Isojen muutosten jälkeen kyseessä olisi voinut olla lupaavakin sarja, koska sen idea on periaatteessa ihan hyvä. Suomennoksessa sanaa "kundi" olisi voinut käyttää vähemmän, mutta muuta ongelmaa en oikeastaan nähnytkään sillä saralla. Kääntäjillä kun on rajatut vapaudet toimia.

Suurin ongelmani kirjan kanssa on kuitenkin äärimmäisen pieni, mutta paljon kertova yksityiskohta. Luce joutuu liikuntatunnilla uimaan kahdeksan kierrosta olympiamittaisessa altaassa, mikä tarkoittaa neljääsataa metriä. Ja hän ui koko matkan perhosta, ilmoitettuaan ensin, että perhosuinti on nopein uintitapa, jos tekniikan hallitsee. Itkin vähän, koska se ei ole missään tapauksessa nopein tapa uida (toiseksi nopein kyllä mutta silti, kestäisi kolme sekuntia Googlata pitääkö tämä väite tosiaan paikkaansa). Perhosuinnin valinta kertoo Katen tarpeesta tehdä Lucesta niin erityinen ja omalaatuinen hahmo kuin mahdollista. Hän kauhoo majesteettisesti monta sataa metriä perhosta huonosti istuvassa, ei seksikkäässä uimapuvussaan, kun muut räpiköivät säälittävästi koiraa yrittäen olla hukkumatta. Mikä ärsytti sekä uintiurheilu intoilijana että lukijana.

Langennut on mitä ilmeisemmin aikansa tuote, ja olisin toivonut sen pysyneen vuosikymmenen vaihteessa. Se on kirja, joka käyttää kaikki vanhimmat YA-kliseet, ja joka sai minut suuttumaan niin monella tasolla, että jouduin pitkästä aikaa hillitsemään itseäni postausta kirjoittaessani. Luvattua sielua ravistelevaa draamaa ei ollut, ja kirjan paranormaalit elementit ohitettiin lähinnä sivulauseessa. Surullista on se, että yksinkertaisilla parannuksilla tässä olisi ollut potenttiaalia. Jos päähenkilöitä voidaan vertailla Twilightin päähenkilöihin, pitäisi jonkun hälytyskellon soida. Valitettavasti niin ei ilmeisesti käynyt tässä tapauksessa.

* * * * *

XX
Fallen
Corgi Childrens (Suom. WSOY)
Julkaisuvuosi 2009 (2007)
Kustantajalta
Suomeksi
Kuva minä, kuvaus WSOY

Elina Pitkäkangas: Kuura

Tiedättekö, kun on niitä kirjoja, joiden olemassa olon tietää, mutta jotenkin ei vaan koskaan saa aikaiseksi ottaa, ja lukea kyseistä kirjaa? Kuura on minulle ollut yksi niistä. Twitterissä törmään siihen harvase päivä, ja jotenkin olen onnistunut välttelemään näinkin kauan kyseisen kirjan lukemista. Joten, kun olin piipahtamassa Helsingissä, kävin lainaamassa tämän kirjastosta, ja otin mukaani junaluettavaksi. 

* * * * *

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

* * * * *

Jos kärsin Jäähyväiset aseille postausta kirjoittaessani, niin voin sanoa, että Kuuran kohdalla tilanne ei todellakaan ollut niin. Sormet syyhyten pyörittelin päässä kaikkea mahdollista mitä voisinkaan tästä sanoa, minkä takia täytyy toivoa, ettei tästä tulee kovin pitkää ja epäselvää postausta. 

Koska olen erittäin innoissani. Minulla ja suomalaisilla ihmissusiaiheisilla nuortenkirjoilla on pitkä ja onnellinen historia yhdessä (on mahdollista, että luen Kesytöntä parhaillaan kolmatta kertaa), ja voin ilokseni sanoa, ettei Kuura aiheuttanut säröjä tähän suhteeseen. Muutenkin olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että ihmissudet sopivat kirjallisuudessa paljon paremmin Suomeen ja suomalaisuuteen kuin muut taruolennot. Ehkä joulupukkia lukuunottamatta.

        Täytyy myöntää, että ennen kuin aloitin lukemaan Kuuraa, minua hieman huolestutti olisivatko se ja Kesytön samanlaisia kirjoja. Kaikille epäilijöille kuitenkin voin vakuuttaa, ettei siihen ole huoleen, vaan nämä tarinat kyllä erottaa toisistaan. Helposti.

Elina Pitkäkangas on onnistunut kirjoittamaan kirjan tyylillä, joka todella lämmittää minun sydäntäni.  Se on mukaansatempaavaa ja vauhdikasta, koukuttavaa ja kohdeyleisöllensä sopivaa. Vaikka joskus sanotaan, että kirjojen täytyisi olla mahdollisimman "aikaneutraaleja", mikään ei ole parempaa, kun 350 sivua täynnä populaarikulttuuri viittauksia ja memejä siellä täällä. Muutenkin jotenkin tuntuu, että näin "teknisiltä" ominaisuuksiltaan Kuura on ihan kelpo kirja. Suomalaisia kirjoja lukiessa on tottunut siihen, että kaikki hahmot puhuvat kirjakieltä, joten hetken aikaa meni totutellessa enemmän puhekieliseen dialogiin, joka lopulta toimii niin hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat ihaltavan inhimillisiä. Motiiveiltaan, sekä paikoitellen kyseenalaistenkin valintojensa kanssa he ovat lähestyttäviä, vaikkei läheskään aika kaikista mielyttävimpiä. Inka ei välttämättä valloittanut sydäntäni, ja Aaron tuntui jotenkin etäiseltä. Kirjassa on kuitenkin vahvoja sivuhenkilöitä, jotka tasapainottivat päähenkilöiden puutteita. Ihmissuhteiden kirjo - ystävyys, rakkaus, sukulaissuhteet ja enemmän kasuaalit, fyysiset suhteet - on myös mukavan lisä kirjan vahvoihin puoliin.

Kuurassa on toki pieniä puutteitakin. Hahmojen paikoittainen häiritsevyys, sekä se, että jäin kaipaamaan pieniä "hengähdystaukoja" juonessa. Välillä tuntui, että juoni kulki eteenpäin sellaisella ryminällä, ettei aina ihan ehtinyt pysymään mukana. Lopun tapahtumat ovat ohi nopeammin, kuin niitä ehtii edes ajatella. Lopun tehokkuutta varmasti hieman syö myös sen väkivaltaisuus, mikä ainakin minulle tuli yllätyksenä. Ei välttämättä huonona sellaisena, mutta en osannut sitä oikeastaan olettaakaan. 

Kuura on jälleen kerran yksi sellainen nuortenkirja, joka onnistuu välttämään kaikki pahimmat genrelle tyypilliset kliseet, ja sen takia olemaan hyvin omalaatuinen ja yllättävä lukukokemus. Aiemmista lukemistani nuortenkirjoista poiketen Kuurassa on paljon seksiä, väkivaltaa sekä alkoholia, jotka tuovat tarinaa lähemmäs sen päähenkilöiden ikäisten lukijoiden ikää, kuin normaalisti samaan genreen kuuluvat kirjat.

      Somessa ja blogeissa käydyn keskustelun perusteella en uskaltanut odottaakaan suuria pettymyksiä. Vaikka ensimmäinen kirja ei loppunutkaan sellaiseen tajunnanräjäyttävään cliffhangeriin, lopusta jäi mukavan odottavan tunnelma, joten varmasti tulen jatkamaan seuraavankin osan pariin.

* * * * *

XXXX

Julkaisuvuosi 2016

Kustantaja Myllylahti
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 355
Kuva minä, lainaus Myllylahti

Elina Rouhiainen: Vainuttu

"Siitä lähtien kun Raisa tapasi Mikaelin ensimmäistä kertaa, pojan siniset silmät ovat seuranneet häntä. Mutta liian monet asiat repivät heitä eroon toisistaan. Mikael on ihmissusi. Raisa on daimon, minkä merkitys kaikessa hurjuudessaan on vasta alkanut avautua. Raisa on taidetta rakastava kaupungin kasvatti, Mikaelin koti on Kainuun metsissä ja hän haluaa omistautua lääketieteelle ja yhteisönsä auttamiselle. He ovat hellepäivä ja pakkasyö, ja heitä ajavat takaa tuhoa lietsovat voimat. " - Goodreads

Susirajan viimeinen osa. Luin koko sarjan vain vähän ennen kuin tämä kirja julkaistiin. Edellinen kirja: Jäljitetty, ei ollut mielestäni kummoinenkaan, joten vaikka odotin kiinnostuneena miten sarja päättyisi, ei innostukseni ollut kovinkaan suuri. Kolmessa edellisessä osassa useat hahmot, mytologia, ihmissudet, laumadynamiikka ja romantiikka ovat tulleet tutuiksi. Vaikka kolmannessa kirjassa mukaan tuodut diamonit eivät ihastuttaneetkaan, lähdin lukemaan Vainuttua silti avoimin mielin.

Onnekseni kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys. Kokonaisuudessaan Vainuttu vaikutti mielestäni aiempia osia päämäärätietoisemmalta. Se oli myös selvästi toiminallisempi. Jos edelliset olivat sortuneet silloin tällöin jaaritteluun, Vainutussa sen määrä oli muita selvästi vähäisempää. Lisäpisteitä sai kirjan toiminallisuus. Joka tietenkin omalta osaltaan myös vähensi jaarittelun määrää.
                             Vaikka suurin osa Vainutun vaikutelmista olikin positiivisempia, erityisesti lopusta jäi minulle ristiriitaiset tuntemukset. Viimeiset sivut/luvut tuntuivat ehkä hieman täyteen ahdetuilta, enkä välttämättä saanut siitä ihan kunnolla kiinnikään. Toisaalta täyteen ahdettuhan on tässä tilanteessa suhteellista, aiemmissa osissa tämä on ollut mielestäni suurempi ongelma. Siitä huolimatta, rakastin omalla tavallaan sarjan lopetusta. Se oli ilmeinen, ja tunsin oloni hieman yksinkertaiseksi, kun en tajunnut sitä nopeammin. Toisia on vain helpompi jymäyttää.

Ja perinteitä kunnioittaen, otetaan vielä kerran käsittelyyn sarjan suosikkiosani. Hahmot. Ja erityisesti Mikael. Oma suhteeni hahmoon on edelleen ongelmallinen. Ensimmäisestä kirjasta lähtien olen ollut rakastunut, mutta toisaalta tuskastelua on aiheuttanut Mikaelin tunnottomuus. Toivoin ehkä hieman enemmän kärsimystä, johon jälleen kerran olisi ollut aineksia, mutta sitä en vieläkään saanut. Ehdottomasti lempiasioistani kirjasarjassa on kuitenkin Raisan ja Mikaelin suhde. Vähäistä draamaa lukuunottamatta se vaikuttaa aidolta kaikkine yksityiskohtineen, niin arkiset puuhailut kuin intiimimmätkin kuvaukset. Joihin muuten harvemmin nuortenkirjoissa törmää, kuten aiemmin olen maininnut.
            Muut hahmot eivät synnyttäneet onneksi yhtä paljon tuskastelua. Kaikki saivat arvoisensa lopun, eikä hampaankoloon jäänyt ärsyttäviä roikkuvia kohtaloita tai väärin menneitä päätöksiä. Ainakaan omasta mielestäni.

Omalla tavallaan surettaa, että Susiraja on sarjana nyt ohi. Alun perin Kesytetty yllätti minut positiivisesti, sarjan seuraavat osat laskivat hieman tunnelmia, mutta onneksi viimeinen osa palautti innostukseni sarjan viimeistelyyn. Arvostusta saa ehdottomasti se, että Elina Rouhiainen osasi lopettaa sarjan ennen kuin se koki mahalaskun pitkittämisen takia. Jos vain paranormaalit romanssit kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti lukemaan sarjan, ja jatkamaan eteenpäin, vaikkeivat keskimmäiset osat vakuuttaisikaan.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

"Paluu Helsinkiin ja elämä taideopiskelijana ei olekaan Raisan odotusten mukaista, eivätkä muistot Hukkavaarasta ja Mikaelista anna rauhaa. Vampyyriystävä Konstan perustamalla klubilla yliluonnollinen väki kokoontuu juhlimaan Helsingin yössä... Konstan avulla Raisa pääsee kadonneen kaksoisveljensä Mitjan jäljille, ja pitkään piinanneet salaisuudet alkavat viimein saada valaistusta. Seikkailu johdattaa sisarukset Kreikkaan, kätketylle daimonien saarelle – ja huimaan pakomatkaan." - Tammi (#kirja)

Ennen kuin aloin lukemaan Susirajan kolmatta osaa Jäljitettyä, hairahdin lukemaan muiden mielipiteitä kirjasta. Välttelin juonipaljastuksia, mutta kovinkaan moni ei tuntunut olevan innoissaan tästä kirjasta. Otin kuitenkin ”riskin” sillä halusin tietää miten ko. sarja päättyy, ja mitä tapahtuu.
                   Valitettavasti ihmisten arvostelut eivät kuitenkaan olleet väärässä.

Siinä missä kahdessa edessä osassa ollaan keskitytty Hukkavaaraan, ihmissusiin sekä Raisan ja Mikaelin suhteeseen, kolmannessa tarinan suurimman huomion sai kuitenkin Raisa, Raisan menneisyys ja siellä täällä matkustelu. Itse koin, että koko kadonneen veljen etsintä ja diamoni juoni oli ehkä vähän liikaa. Kirjassa tuli hyvin lyhyessä ajassa niin paljon informaatiota, että välillä pää tuntui menevän jossain vaiheessa sekaisin.
                 Aiempien ihmissusien ja vampyyrien lisäksi mukaan tuotiin kreikkalaiset jumalat sekä diamonit, ajatusten maailmat ja niin edelleen. Vaikka ajatuksena kahden todella erilaisen mytologian sekoittaminen toisiinsa on mielestäni raikas ja toimivakin, tässä konseptissa se ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu. Tuli tunne, että kirjailija oli keksinyt kaksi hyvää ideaa, muttei halunnut jättää toista odottamaan.

Jälleen kerran, Mikael oli ehdottomasti kirjan parhaita hahmoja. Valitettavasti yli puolet kirjasta kuitenkin oli kaikkea muuta, kuin Mikaelia. Enkä päässyt, yrityksistä huolimatta, yli siitä miten paljon Raisa ärsytti minua koko kirjan. Mutta sentään vähemmän kuin sarjan toisessa osassa. Muutenkin aiemmin viehättäneet hukkavaaralaiset olivat jääneet taka-alalle. Tuntui, että kaikki vanhat hahmot oli unohdettu, kun keskityttiin uusiin juonen käänteisiin ja uusiin hahmoihin. Jotka eivät olleet kuitenkaan niin ihmeellisiä verrattuna aiempiin sivuhahmoihin.

Vaikken juuri pitänyt Jäljitetystä, uskon edelleen siihen, että neljäs osa voi vielä korjata paljon. Jankkaan jokaisessa tätä sarjaa käsittelevässä bloggauksessa samaa, mutta edelleen kirjasta puuttui jännitys. Kirjan loppu vaikutti ehkä liian paljon lopulta. Tuli sellainen tunne, että vaikka asioita jäi selvittelemättä, niitä ei välttämättä jätetty roikkumaan auki, että seuraavaa kirjaa jäi jonottamaan sormet syyhyten. Aloitin kuitenkin ihan innoissani neljännen kirjan lukemisen, joten tekstiä siitä voi odottaa piakkoin.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

"Kallion kasvatti Raisa ei Kainuun korven Hukkavaaraan muuttaessaan osannut aavistaa, miten paljon hänen maailmansa muuttuisi. Paettuaan susirajan vaaroilta takaisin Helsinkiin Raisa on yrittänyt keskittyä kaiken tapahtuneen unohtamiseen. Mutta suuri rakkaus, Mikael, ei ole niin vain unohdettavissa. Eikä Hukkavaara ole vielä paljastanut läheskään kaikkia salaisuuksiaan." - Tammi (#kirja)

 Kesyttömän jälkeen odotukset Susiraja-sarjan toista osaa kohtaan olivat korkealla. Ensimmäinen osa oli positiivinen yllätys, joten odotin ehdottomasti innoissani Uhanalaisen lukemista. En sano olevani pettynyt kirjaan lukemisenkaan jälkeen, mutten sano hyppineeni innoissanikaan. Ylipäätään minulla ei ole juuri sanottavaa kirjasta. Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan yllättävän neutraali. Kirjan aikana pääsi tutustumaan ehkä enemmän Hukkavaaraan ja laumaan, kun Raisa vihdoinkin saa selville kylän salaisuuden.

Kirjan vahvuuksia ovat edelleen sen hahmot. Vaikka Uhanalaista lukiessani huomasin ärsyyntyväni Kesytöntä enemmän Raisasta. Jotenkin tuntui siltä, että koko kirjan ajan Raisan ajatukset hänen suhteestaan Mikaelin kanssa ailahtelee laidasta toiseen. Jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää jatkuva jankkaaminen. Onneksi muut hahmot osoittautuivat Raisaa mukavammaksi luettavaksi. Mielestäni hahmojen kehitys on onnistunutta, kukaan ei oikeastaan jää jumiin edellisen kirjan asetelmiin. Monesta paljastuu myös sellaisia asioita joita en osannut olettaa.

Hävettää kirjottaa näinkin lyhyt teksti kirjasta, mutten vaan saanut kirjasta juuri mitään irti. Kirja lankesi ehkä sellaiseen tyypilliseen sarjan toisen osan ongelman, jossa kaikki on vähän tylsempää kuin ensimmäisessä osassa. Kaipaisin edelleen lisää jännitystä, koska kirjan juonen puitteet ovat siihen mitä mainioimmat. Niin tai näin, Susirajan kolmas osa Jäljitetty odottelee jo vieressä lukemista, sillä myönnän olevani utelias tietämään miten sarja loppuu.

Aimée Carter: The Goddess Test

"It's always been just Kate and her mom - and her mother is dying. Her last wish? To move back to her childhood home. So Kate's going to start at a new school with no friends, no other family and the fear that her mother won't live past the fall. Then she meets Henry. Dark. Tortured. And mesmerizing. He claims to be Hades, god of the Underworld - and if she accepts his bargain, he'll keep her mother alive while Kate tries to pass seven tests. Kate is sure he's crazy - until she sees him bring a girl back from the dead. Now saving her mother seems crazily possible. If she succeeds, she'll become Henry's future bride and a goddess" - Goodreads 

Nämä on taas näitä BookTubesta bongattuja kirjoja, joita kaikki tuntuvat lukeva. Ja Adlibriksestä sai koko kirjasarjan niin halvalla, että päätin sitten tilata kaikki neljä kirjaa samassa boxissa. Mikä saaattoi olla virhe. Yritän aina välttää kirjojan täydellistä haukkumista blogissa, mutta nyt täytyy todella nähdä vaivaa sen eteen, ettei niin tapahtuisi.

Goddess Test vaikutti kaikin puolin mielenkiintoiselta kirjalta ennen kuin aloin lukemaan siitä. Hades ja Persephone ovat yksi parhaista osista kreikkalaista mytologiaa. Kun kuulin, että kirjassa on moderni versio tästä, olin ehkä hieman innoissani. Nopeasti kirjan aloitettuani tunnelma kuitenkin laski.
              Kirja oli ehdottomasti sarjan ensimmäinen osa, ja halki koko kirjan se myös tehtiin erittäin selväksi, että jatko-osia on luvassa, älkää välittäkö tästä ensimmäisesti niin paljoa. Mitä ikinä tapahtuikaan, oli pohjustusta, lukijalle selittelyä kirjan asetelmista, mytologiasta, hahmojen menneisyydestä ja tapahtumista jotka johtivat kirjan tapahtumiin. Tämän takia lopulta alkoi olla liikaa liikuvia osia. Ja kaiken pohjustuksen takia juonessa ei ollut ollenkaan löytämisen tai oivaltamisen iloa. Jokainen pieninkin yksityiskohta tarjoillaan mielestäni lukijalle miltei hopeatarjottimella.

Kirjan päähenkilö on Kate. Hän muuttaa kuolemansairaan äitinsä kanssa pikkukaupunkiin suurkaupungin sykkeestä, ja joka aloittaa opiskelut uudessa koulussa. Tyypillinen asetelma tämän kaltaiselle nuorten romaanille. 16 – 17 vuotias kovakuorinen tyttö, joka on täysin tyytyväinen elämäänsä kahdestaan äitinsä kanssa, ja joka lopulta joutuu muuttamaan suurkaupungista pikkukylään syystä x. Joka kerta hän on ainoa uusi tyttö koulussa sinä vuonna ja niin edelleen. Eipä sen puoleen päähenkilömies Henrykään juuri kliseiltä selvinnyt. Tumma, kärsivä, komea, mysteerinen.
             Kun lopulta hahmot pääsevät tutustumaan toisiinsa, heidän suhde ei ole mitään muuta kuin väkinäistä. Kirjan juoni tekee siitä jo tarpeeksi pakotetun, mutta eipä Henryn ja Katen suhde ole muutenkaan kirjoitettu hirveän imartelevasti. En muista milloin viimeksi olen kirjaa lukiessa kiemurrellut myötähäpeän vuoksi.

Kaiken kaikkiaan epäilen, että palaan enää tämän sarjan pariin. Tai jos palaan, niin siinä saattaa vierähtää muutaman hetki. Sivuhahmot olivat pahvisia ja tapahtumat miltei yhtä tylsiä. Kirjan alusta sen loppuun saakka minua ei kiinnostanut yhtään mitä hahmoille tapahtui. En koskaan vain löytänyt minkäänlaista kosketuspintaa kehenkään. Se kertoo paljon, kun olin kirjoittanut lukupäiväkirjaani, ettei kiinnostanut edes se mitä Katen koiralle tapahtuu.
              En haluaisi kuitenkaan kokonaan lytätä koko kirjaa. Idea oli kiva, vaikka toteutus ontui. Toisaalta moni on pitänyt kirjasta, joten jos aihe on mielenkiintoinen, suosittelen silti tutustumaan kirjaan jos siihen on mahdollisuus.

Elina Rouhiainen: Kesytön

"Raisa Oja on 17-vuotias Kallion kasvatti ja kunnianhimoinen taiteilijanalku, jonka elämä sortuu kun hänen äitinsä kuolee yllättäen. Rakas Helsinki jää taakse, kun Raisa lähetetään asumaan keskelle Kainuun korpea. Hukkavaaran erikoisessa kylässä hänen ainoana toiveenaan on selvittää miksi hänen äitinsä on pitänyt menneisyytensä salassa" - Tammi (#kirja)

En edes enää muista miksi luin Kesyttömän ensimmäisen kerran. Luultavasti se oli kesällä 2014, tyypillinen 'mitähän sitä lukisi' hetki, jonka seurauksena vain nappaa kirjastosta matkaansa jonkun kirjan. Toisaalta myös uteliaisuus varmaan houkutteli minua lukemaan kirjan. Harvemmin sitä törmää tämän tyyppiseen suomalaiseen nuorten kirjaan.
Niin tai näin, olen lukenut Kesyttömän nyt kahdesti. Koska edellisestä kerrasta oli vierähtänyt aikaa, ja Susiraja-sarjan viimeinen osa Vainuttu ilmestyi juuri, päätin lukaista sarjan kolme edellistä kirjaa ennen viimeistä.

Ja pakko myöntää, pidin kirjasta enemmän kuin muistin. Jotenkin mielikuvakseni oli jäänyt ärsyttävä ja vähän tylsä, mutta nyt toisella kerralla nautin tarinasta ja hahmoista enemmän. Suurimmaksi ongelmakseni muodostui lopulta tarinan genre. Olen Twilight-innostuksen jälkeen tietoisesti vältellyt ihmissusia ja vampyyrejä, koska kaikki paranormaalin romanssin genreen menevät kirjat tuntuvat tulevan samasta muotista. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei, Kesytön ei oikeastaan mene tähän muottiin. Kaikki kliseisen paranormaalin romanssin elementit ovat olemassa, mutta mielestäni Rouhiainen on onnistunut välttämäät suurimmat sudenkuopat (if you'll pardon the pun), mikä tekee Kesyttömästä viehättävän persoonallisen.

Itse aiheuttamistani Twilight tunnelmista huolimatta kirjalla on ehdottomasti hetkensä. Mikael on hahmona juuri sellainen tumma ja mystinen, jotka jatkavat kirjasta toiseen ihastuttaa. Vaikken suuremmin välittänyt Raisasta, en voi kiistää, etteikö hahmo olisi hyvä päähenkilö. Kalliossa lukioni käyneenä ja ikäni Helsingissä asuneena Raisan taustoihin on suht helppo samaistua, ja erityislukiot ovat piirinä tuttua aluetta. Olisin kuitenkin kaivannut vähän tasapainoa hahmojen välille. Raisa tuntuu kokoajan kärsivältä, kun taas Mikael on hieman tunteettoman ja tunnottoman oloinen. 

Mielestäni kirja on ehkä piirun verran aiheeseen nähden väkivallaton, mikä oli pieni miinus listassani. Pidän kirjoista joissa on toimintaa, ja Kesyttömän asetelmissa on potenttiaalia sille. Myös Raisan ja Mikaelin välillä kaikki on kovin siveellistä, hyvin tyypillistä nuortenkirjojen rakkauden kuvaamista. Joka on kuitenkin jo selvästi "rankempaa" kuin esimerkiksi monissa amerikkalaisissa nuortenkirjoissa joita olen lukenut. Mutta mitään kovin järisyttävää ei ole luvassa ainakaan ensimmäisessä kirjassa.

Kirja on yleisesti sangen positiivinen yllätys. Kesytön on onnistunut suomalainen nuortenkirja, joka piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Suomeen sijoittuminen on yksi kirjan parhaista puolista, osoitus siitä, että kyllä meilläkin voi tällaista tapahtua. Parhaillaan sarjan neljättä kirjaa lukevana voin sanoa lukeneeni kolme ensimmäistä putkeen kolmessa päivässä. Joten uskallan jo ennen seuraavia postauksia luvata, että muutkin osat ovat lukemisen arvoisia.

Cat Winters: In the Shadow of Blackbirds

En kuollaksenikaan muista mistä tämän kirjan bongasin. Luultavasti katselin tavalliseen tapaani Booktube-videoita, ja jollain oli kirja Book haul-videollaan. Juoni kuulosti kiinnostavalta, joten varasin kirjan kirjastosta.

"In 1918, the world seems on the verge of apocalypse. Americans roam the streets in gauze masks to ward off the deadly Spanish influenza, and the government ships young men to the front lines of a brutal war, creating an atmosphere of fear and confusion. Sixteen-year-old Mary Shelley Black watches as desperate mourners flock to séances and spirit photographers for comfort, but she herself has never believed in ghosts. During her bleakest moment, however, she’s forced to rethink her entire way of looking at life and death, for her first love—a boy who died in battle—returns in spirit form. But what does he want from her?" - Goodreads

Eli suomeksi; ensimmäisen maailmansodan viimeinen vuosi, epidemioita ja ihmisten villitys erilaisiin henkiolentoihin. Kummitus ja muutama mysteeri. Sekä vähän romantiikkaa. Eli kaikkea, mitä hyvässä kirjassa vain voi olla. Tästä voi varmasti päätellä, että olin innoissani kyseisestä kirjasta jo ennen kuin pääsin edes lukemaan sitä.

In the Shadow of Blackbirds on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista johon olen tarttunut. Välttelin spoilaamasta kirjaa itselleni, eikä takakansi tekstikään kerro juuri mitään, joten lukiessani oli jatkuvasti sellainen pieni mukava kutina selkärangassa. Lapsena spiritismiä kokeilleet tai muuten vaan aaveohjelmia katselleet tietävät ainakin sen jatkuvan kylmien väreiden tunteen. En kai voi olla ainoa joka tietää sen tunteen?

Winters on onnistunut erittäin hyvin hahmojen luomisessa. Joskus nuortenkirjojen hahmot tuntuvat olevan kovin samankaltaisia. In the Shadow of Blackbirdsissä asia ei kuitenkaan ole näin. Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat moniulotteisia, eikä heitä voi stereotyyppisiksikään haukkua. Olin kirjoittanut lukupäiväkirjaani: "xxx on ihan mahtava hahmo! Tykkään tosi paljon, vaikka tuntuu siltä, ettei pitäisi." Harvemmin kirjaa lukiessa tulee tämän tyyppisiä fiiliksiä.

In the Shadow of Blackbirds yllätti minut enemmän kuin positiivisesti. Nautin kirjan jokaisesta sivusta ja se tuntui loppuvan aivan liian nopeasti. Jos historialliset romaanit, paranormaalit teemat ja niin edelleen kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Lukupäiväkirjassani oli toinenkin merkintä tästä opuksesta, joka kuvaa parhaiten koko lukukokemusta:

"Kirja, jonka haluaisin lukea uudelleen ensimmäistä kertaa."