Re-read 1: Harry Potter ja viisasten kivi

Pottereiden uudelleenluku on ollut jo pitkän aikaa tavoitteena. Yleensä olen päässyt Liekehtivään pikariin saakka, mutta sitten se on kuihtunut siihen, koska en halua lukea Feeniksin kiltaa. Viime kesänä kävi jälleen kerran näin, mutta tämän vuoden tavoitteena olisi päästä neljännen kirjan yli. En edes muista mitä Puoliverisessä prinssissä tapahtuu, joten nyt on aika verestää muistoja.

Samalla halusin kuitenkin aloittaa uuden "postaussarjan". Tarkoituksena on siis lukea uudelleen kirjoja, jotka ovat jostain syystä jäänyt mukavana lukukokemuksen päähän, tai joista olisi ollut hauska blogata, mutta lukemisesta on kuitenkin jo jonkin aikaa vierähtänyt. Käytän näissä otsikoissa, sekä tunnisteena tuota Re-read:ia.

Ja ihan ansaitusti tämän "sarjan" aloittaa Harry Potter ja viisastenkivi.

Kaikenkaikkiaan olen lukenut ensimmäisen Potterin varmaan viidestä kymmeneen kertaan. Niin usein kuitenkin, että osaan tapahtumat aikalailla ulkoa. Viisastenkivi ei kuitenkaan missään tapauksessa ole suosikkini, pikemminkin se välttämätön "paha", joka on ohitettava, että pääsee parempien seikkailujen ääreen. Vaikka eihän nytkään huonosta kirjasta puhuta.

Ehkä ilahduttavinta tätä lukiessa on se, että tietää mitä tapahtuu. Ensimmäisillä sivuilla mainitaan ohimennen Sirius Musta. Ennen kuin luki Azkabanin vangin, ei tällä nimellä juuri ole merkitystä. Paitsi nyt, kun tietää enemmän kuin pitäisi. Niin monet pienet asiat saavat aivan uuden merkityksen, kun ne näkee palaavan lukijan silmin.

Tietenkin ensimmäisessä Potterissa on aina myös se nostalgiatekijä, joka lämmittää sydäntä, kun tarttuu uudelleen nyt jo vähän kulahtaneeseen ja kellertyneeseen kirjaan. On hauska palata niihin fiiliksiin, joita kirja herätti ensimmäisellä luokalla, varsinkin, kun huomaa, ettei tältä osin itse ole muuttunut juurikaan. Potterit on aina Pottereita.

Varsinkaan tästä ensimmäisestä kirjasta on vaikea repiä kovinkaan pitkää tekstiä, koska olen lukenut sen vuosien aikana niin monta kertaa. Azkabanin vangista eteenpäin on minulle kuitenkin "vierasta aluetta", sillä en muista lukeneeni kirjoja neljä - kuusi kuin ehkä maksimissaan kaksi kertaa. Oletettavasti seuraava Potter-maraton postaus tuleekin olemaan yhdistelmä Salaisuuksien kammiosta ja Azkabanin vangista, kunhan vain pääsen niihin käsiksi.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (uudelleenjulkaistu)

Toissa päivänä pienimuotoinen tragedia iski blogissani. Muokkailin tunnisteita, ja ilmeisesti siinä samalla olin onnitunut poistamaan tekstini John Boynen kirjasta Poika raidallisessa pyjamassa. Ennenkin vanhat bloggaukset ovat lentäneet varsin surutta roskakoriin, mutta nyt kyseessä oli kommentoiduin ja luetuin blogitekstini kautta aikain, joten sillä oli tiettyä tunnearvoa. Pikaisen googlailun jälkeen onnistuin kuitenkin löytämään googlen väliaikaisen tallenteen sivusta, ja sain tekstin vielä talteen. Julkaisen sen nyt uudelleen, sillä kuten sanottu, tekstillä on tiettyä tunnearvoa.
Palauttamiseen käytetyt ohjeet (Recover deleted blog post using Google Cache), jos jota kuta kiinnostaa

Alkuperäinen teksti julkaistu 25.7.2012
"Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan lukuintoni takaisin näin kesäloman viimeisillä viikoilla ja päädyin lopulta tyhjentämään kirjastonhyllyjä mitä erilaisemmista kirjoista.
     Kaikista eniten muista kirjoista erottui hyvin raskas, "realistinen" ja ohut kirja, Poika raidallisessa pyjamassa. Tein hieman tutkimusta kirjablogien parissa kyseisestä kirjasta, ja päätin noudattaa samaa vaitonaista kaavaa kyseisen kirjan juonen suhteen.

Yhdeksän vuotias Bruno joutuu muuttamaan ihanasta Berliinin kodistaan kauas pois, keskelle ei mitään yhdessä vanhempiensa sekä sisarensa kanssa. Hänen isänsä nauttii Hillerin suuresta suosiosta, hänen äitinsä kärsii maaseudun elämästä ja Gertel on kiusaava, itsensä tärkeäksi luuleva isosisar. Kaikin puolin uusi talo on tylsä, ihmiset siellä ovat tylsiä ja pitkän aidan takana seisovat ihmiset näyttävät epämukavilta. Jokin aidassa kuitenkin houkuttelee Brunoa.

Täytyy kyllä sanoa, että aika mieleen jäävä lukukokemus oli vaihteeksi. Tai omalla tavallaan mieleen jäävä. Yritän nyt kaikesta ärsyyntymisestäni huolimatta saada sanottua asiani lyhyesti.
    Yleisesti ajatukseni kirjasta oli ehkä hieman negatiivinen. Ei vain se typerä ja täysin kulman takaa tullut loppu, vaan kokonaisuudessaan juoni, kirjoitustapa ja hahmot. Muutamassa kohdassa onneksi kuitenkin hymyilyttikin jonkin verran, mutta suurimmaksi osaksi ärsytti.

   Hahmoista jo pelkästään päähenkilö, 9-vuotias Bruno tuntui hieman epäluonnolliselta. Kenties se johtui siitä, että poika oli liian lapsellisen oloinen ikäisekseen. Ainakin omasta mielestäni, itse en kolmannella luokalla ollut ihan niin... yksinkertainen. Brunon sisar sen sijaan tuntui lähemmäs 16-vuotiaalta, ainakin vanhemmalta kuin kaksitoistavuotiaalta. Tytön käytös muistutti hyvin läheisesti muutamia tutuistani. Muuten hahmojoukko on ihan siedettävää. Jos joku vielä kiinnitti suuresti huomioni, oli Brunon isä. Kirjan perusteella kuvittelen isän Ralph Fiennesmäiseksi Schindlerin lista upseeriksi, ja ajatus siitä, että elokuvassa hahmoa näyttelee se sama mies joka näyttelee professori Lupinia Harry Pottereissa ei mielytä.
     Tapa jolla kirja oli kirjoitettu, ei oikeastaan juurikaan saa minulta kiitosta. Se nyppi, enemmän kuin pahasti. Ensimmäinen asia joka tuli mieleen kirjan lukemisen jälkeen, että kirja muistutti hieman hyvin julmaa satua. Meinasin jossain vaiheessa ennen viimeisiä sivuja lopettaakin kirjan kesken, mutta onnistuin kuin onnistuinkin sen sitten lopulta lukemaan loppuun.

    Vaikka löytyihän kirjasta muutamia mukavia oivalluksia, vinkeitä kuvauksia henkilöistä ja suloista, hieman jopa sydäntä lämmittävää kerrontaa, en voi yksinkertaisesti kehua sitä lattiasta kattoon. Kyseessä ei ehkä vain ollut minun tyyppiseni kirja, joten nyt olen tyytyväinen, että en ole koskaan sitä ostanut hyllyyni"

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia

Kun Leena Lumi ja Annika kirjoittivat blogeissaan 'Suomen lasten linnakirjasta', muistin, että minunkin kirjahyllystäni löytyy tälläinen Suomen lasten jotain teos. Kirjailijat ovat vain eri, samoin kustantamo. Mutta nimessä on ainakin jotain samaa.

   Suomen lasten historia (2005), jonka on kirjoittanut Juha Kuisma ja Kirsi Manninen ja kuvittanut Jussi Kaakinen, on kuvaus Suomen historiasta lasten silmin, vuodesta 2500 eaa. aina vuoteen 2000 saakka.
   Kirjan päähenkilönä seikkailevat jokaisessa tarinassa tyttö sekä poika ja heidän suomenpystykorvansa. Sen sivuilla lapset seikkailevat Turussa, Viipurissa, Helsingissä, lähtevät Amerikkaan, sotaa pakoon,  joutuvat erillaisten ongelmien takia pulaan ja tekevät arkiaskareitaan
 
Yleisesti ottaen hyvin lapsiystävällinen kirja. Sen taitava kuvitus, tietoaukeamat jokaisen tarinan jälkeen, sekä muutaman sivun tarinat, ovat kaikki viihdyttäviä, hyvin suunniteltuja ja toteutettuja. Itse en enää voi oikeastaa kuvitella asiaa lapsen näkökulmasta, joten tämä on vain oma mielipiteeni.
      Tarinoissa, vanhempia lukijoita ajatellen, on suht kaavamainen juoni, jonka kyllä huomaa välittömästi. Se ehkä hieman tylsistyttää kirjaa, mutta minua ei se suuremmi haitannut. Lapsille tarinat ovat varmasti jännittäviä sekä hauskoja. Niissä on myös paljon oivaltamista tiettyjen jokaisessa tarinassa esiintyvien elementtien takia. Tässäkin kirjassa lähestyminen historiallisiin tapahtumiin ja historiaan on lapsien kannalta hyvin mielenkiintoinen, mutta samalla myös opettavainen.
    Jos on nyt myönnettävä, niin voin kertoa lukevani tätä kirjaa yhtenä niistä "varmoista kirjoista". Sillon, kun tekee mieli lukea niin tartun joko tähän tai Kolmeen muskettisoturiin, tosin tämä on vaihtoehto yksi, sillä se on selvästi nopeampi lukuista tekstiä. Eikä tarinasta jää mitään tärkeää pois, vaikka hyppäisikin 60 sivun ylitse.

Itse en varmasti kuulu enää tämän kirjan lukijakuntaan, mutta siitä huolimatta jaksan selailla kirjaa aina, kun minulle tulee himo lukea historiallisia seikkailuja käyttämättä ollenkaan aivojani.