Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Tämä kirja tarttui jo joskus kesän alussa matkaani kirjaston nuortenosalta. Olen uusinut ja uusinut ja uusinut sitä kerta toisensa jälkeen toivoen, että saisin innostuksen lukea sen. Lopulta sitten, juuri ennen kirjamessuja tartuin itseäni niskasta kiinni.

"Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. --- Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. --- Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.
       Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa"  (hieman pätkitty versio takakannesta)

Joo-o. En osaa sanoa olenko saanut yliannostuksen paranormaaleja/scifi/dystopiaromansseja, vai mikä on ongelmana, koska tämä kirja nyppi ja pahasti. Alku sujui ihan ongelmitta, mutten ollut varmaan 150 sivun paremmalla puolella, kun alkoi tuntua siltä, ettei tästä tulisi mitään. Vaikka kirja oli erittäin nopealukuinen ja sitä oli yhtäkkiä lukenut 30 sivua, en tuntenut uppoutuvani kirjaan sellaisella hyvällä "unohda ympäristösi" tavalla. Tarina tuntui vaan jotenkin niin ennalta-arvattavan nähdyltä, että kirjan lopusta saatoin hypähdellä kappaleen jos toisenkin yli huomaamatta.

              Aluksi päähenkilö Arian täydellisyys ärsytti. Eikä helpottanut, vaikka kirja selitti täydellisyyden olevan tarkoituksellista. Eikä ärsyyntymistäni suinkaan hillinnyt kirjan myöhemmät paljastukset hahmosta. Sitten ärsytti Perry. Perinteinen miespäähenkilö; vihaa tyttöä aluksi, myöntää vain ajatuksissaan tämän kauniiksi ja hups, sitä ollaankin korviaan myöten rakastuneita. Kun keskittymiseni kirjaan alkoi herpaantua, aloin mielessäni jo kuvitella paljon uskottavampaa (ja parempaa) suhdetta Arian ja lähes koko kirjan mukana kulkevan Roarin välille. Paljon parempi pari, jos minulta kysytään.

              Dystopiassa ei itsessään ole vikaa, mutta kai minunkin on pakko myöntyä ja todeta, että sitä on tällä hetkellä aivan liikaa nuortenkirjallisuudessa. Kerta toisensa jälkeen on jonkin sortin katastrofin kohdannut maapallo, eri taustoista tulevat päähenkilöt ja vihasta rakkaudeksi kehittyvä suhde. Täytyy toivoa, että joku keksisi jonkun uuden hienon twistin tähän genreen.

Yleisesti ottaen Paljaan taivaan alla on ihan varteenotettava nuorille suunnattu dystopia. Selvää plussaa oli tekstin helppous ja nopeus. Hahmoilla ja juonella oli hetkensä, mutta silti. Tämä ei vaan ollut kirja minun makuuni. Onko kyseessä puhtaasti turtuminen nuortenkirjallisuudessa vallitseviin trendeihin? Mahdollisesti. Tästä huolimatta tuskin aion palata enää kirjasarjan kahden seuraavan osan pariin. Dystopioista ja YA:lle tyypillisestä romanssista kiinnostuneet, kannattaa kuitenkin edes vilkaista tätä.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (uudelleenjulkaistu)

Toissa päivänä pienimuotoinen tragedia iski blogissani. Muokkailin tunnisteita, ja ilmeisesti siinä samalla olin onnitunut poistamaan tekstini John Boynen kirjasta Poika raidallisessa pyjamassa. Ennenkin vanhat bloggaukset ovat lentäneet varsin surutta roskakoriin, mutta nyt kyseessä oli kommentoiduin ja luetuin blogitekstini kautta aikain, joten sillä oli tiettyä tunnearvoa. Pikaisen googlailun jälkeen onnistuin kuitenkin löytämään googlen väliaikaisen tallenteen sivusta, ja sain tekstin vielä talteen. Julkaisen sen nyt uudelleen, sillä kuten sanottu, tekstillä on tiettyä tunnearvoa.
Palauttamiseen käytetyt ohjeet (Recover deleted blog post using Google Cache), jos jota kuta kiinnostaa

Alkuperäinen teksti julkaistu 25.7.2012
"Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan lukuintoni takaisin näin kesäloman viimeisillä viikoilla ja päädyin lopulta tyhjentämään kirjastonhyllyjä mitä erilaisemmista kirjoista.
     Kaikista eniten muista kirjoista erottui hyvin raskas, "realistinen" ja ohut kirja, Poika raidallisessa pyjamassa. Tein hieman tutkimusta kirjablogien parissa kyseisestä kirjasta, ja päätin noudattaa samaa vaitonaista kaavaa kyseisen kirjan juonen suhteen.

Yhdeksän vuotias Bruno joutuu muuttamaan ihanasta Berliinin kodistaan kauas pois, keskelle ei mitään yhdessä vanhempiensa sekä sisarensa kanssa. Hänen isänsä nauttii Hillerin suuresta suosiosta, hänen äitinsä kärsii maaseudun elämästä ja Gertel on kiusaava, itsensä tärkeäksi luuleva isosisar. Kaikin puolin uusi talo on tylsä, ihmiset siellä ovat tylsiä ja pitkän aidan takana seisovat ihmiset näyttävät epämukavilta. Jokin aidassa kuitenkin houkuttelee Brunoa.

Täytyy kyllä sanoa, että aika mieleen jäävä lukukokemus oli vaihteeksi. Tai omalla tavallaan mieleen jäävä. Yritän nyt kaikesta ärsyyntymisestäni huolimatta saada sanottua asiani lyhyesti.
    Yleisesti ajatukseni kirjasta oli ehkä hieman negatiivinen. Ei vain se typerä ja täysin kulman takaa tullut loppu, vaan kokonaisuudessaan juoni, kirjoitustapa ja hahmot. Muutamassa kohdassa onneksi kuitenkin hymyilyttikin jonkin verran, mutta suurimmaksi osaksi ärsytti.

   Hahmoista jo pelkästään päähenkilö, 9-vuotias Bruno tuntui hieman epäluonnolliselta. Kenties se johtui siitä, että poika oli liian lapsellisen oloinen ikäisekseen. Ainakin omasta mielestäni, itse en kolmannella luokalla ollut ihan niin... yksinkertainen. Brunon sisar sen sijaan tuntui lähemmäs 16-vuotiaalta, ainakin vanhemmalta kuin kaksitoistavuotiaalta. Tytön käytös muistutti hyvin läheisesti muutamia tutuistani. Muuten hahmojoukko on ihan siedettävää. Jos joku vielä kiinnitti suuresti huomioni, oli Brunon isä. Kirjan perusteella kuvittelen isän Ralph Fiennesmäiseksi Schindlerin lista upseeriksi, ja ajatus siitä, että elokuvassa hahmoa näyttelee se sama mies joka näyttelee professori Lupinia Harry Pottereissa ei mielytä.
     Tapa jolla kirja oli kirjoitettu, ei oikeastaan juurikaan saa minulta kiitosta. Se nyppi, enemmän kuin pahasti. Ensimmäinen asia joka tuli mieleen kirjan lukemisen jälkeen, että kirja muistutti hieman hyvin julmaa satua. Meinasin jossain vaiheessa ennen viimeisiä sivuja lopettaakin kirjan kesken, mutta onnistuin kuin onnistuinkin sen sitten lopulta lukemaan loppuun.

    Vaikka löytyihän kirjasta muutamia mukavia oivalluksia, vinkeitä kuvauksia henkilöistä ja suloista, hieman jopa sydäntä lämmittävää kerrontaa, en voi yksinkertaisesti kehua sitä lattiasta kattoon. Kyseessä ei ehkä vain ollut minun tyyppiseni kirja, joten nyt olen tyytyväinen, että en ole koskaan sitä ostanut hyllyyni"

Jussi Kaakinen, Juha Kuisma, Kirsti Manninen: Suomen lasten historia

Kun Leena Lumi ja Annika kirjoittivat blogeissaan 'Suomen lasten linnakirjasta', muistin, että minunkin kirjahyllystäni löytyy tälläinen Suomen lasten jotain teos. Kirjailijat ovat vain eri, samoin kustantamo. Mutta nimessä on ainakin jotain samaa.

   Suomen lasten historia (2005), jonka on kirjoittanut Juha Kuisma ja Kirsi Manninen ja kuvittanut Jussi Kaakinen, on kuvaus Suomen historiasta lasten silmin, vuodesta 2500 eaa. aina vuoteen 2000 saakka.
   Kirjan päähenkilönä seikkailevat jokaisessa tarinassa tyttö sekä poika ja heidän suomenpystykorvansa. Sen sivuilla lapset seikkailevat Turussa, Viipurissa, Helsingissä, lähtevät Amerikkaan, sotaa pakoon,  joutuvat erillaisten ongelmien takia pulaan ja tekevät arkiaskareitaan
 
Yleisesti ottaen hyvin lapsiystävällinen kirja. Sen taitava kuvitus, tietoaukeamat jokaisen tarinan jälkeen, sekä muutaman sivun tarinat, ovat kaikki viihdyttäviä, hyvin suunniteltuja ja toteutettuja. Itse en enää voi oikeastaa kuvitella asiaa lapsen näkökulmasta, joten tämä on vain oma mielipiteeni.
      Tarinoissa, vanhempia lukijoita ajatellen, on suht kaavamainen juoni, jonka kyllä huomaa välittömästi. Se ehkä hieman tylsistyttää kirjaa, mutta minua ei se suuremmi haitannut. Lapsille tarinat ovat varmasti jännittäviä sekä hauskoja. Niissä on myös paljon oivaltamista tiettyjen jokaisessa tarinassa esiintyvien elementtien takia. Tässäkin kirjassa lähestyminen historiallisiin tapahtumiin ja historiaan on lapsien kannalta hyvin mielenkiintoinen, mutta samalla myös opettavainen.
    Jos on nyt myönnettävä, niin voin kertoa lukevani tätä kirjaa yhtenä niistä "varmoista kirjoista". Sillon, kun tekee mieli lukea niin tartun joko tähän tai Kolmeen muskettisoturiin, tosin tämä on vaihtoehto yksi, sillä se on selvästi nopeampi lukuista tekstiä. Eikä tarinasta jää mitään tärkeää pois, vaikka hyppäisikin 60 sivun ylitse.

Itse en varmasti kuulu enää tämän kirjan lukijakuntaan, mutta siitä huolimatta jaksan selailla kirjaa aina, kun minulle tulee himo lukea historiallisia seikkailuja käyttämättä ollenkaan aivojani.

Sivujen välissä - Aloitus!

Selaillessani tässä oikein tyylikästä punakantista lukupäiväkirjaani ja miettiessäni mitä seuraavaksi alkaisin lukemaan, juolahti mieleeni oikein päätön ja hullu ajatus. Voisin alkaa pitää kirjablogia!
 Mielettömän siitä tekee se, että olen kokeillut kirjoittaa päiväkirjaa ja elämäntapablogia aikaisemminkin ja aika huonoin tuloksin. Juuri selailin uusinta päiväkirjaa, oho, edellinen merkintä oli marraskuun lopulta 2010.
     Olen kuitenkin selaillut kirjablogeja (ja löytänyt suosikkini niiden joukosta) ja huomasin, ettei edes suosituimmilla ole kuin muutamia kymmeniä päivityksiä vuodessa. Ehkäpä siis minäkin voisin selviytyä.
       Lukijana luen miltei kaikkea nuortenkirjoista elämänkertoihin. Trillerit ja elämänkerrat ovat erityisen lähellä sydäntä, sen sijaan dekkareita en voi sietää, vaikka niitäkin on (osittain pakotettuna) tullut luettua.

Blogin pitäjänä haluan jakaa mielipiteitäni lukemistani kirjoista, täysin amatöörin näkökulmasta ja osittain puolueellisesti ja ennakkoluuloisesti. Joten arvostelujani ja mielipiteitäni ei kannata ottaa kamalan vakasti. Päätavoitteeni on kuitenkin kertoa kirjoista muille ja tuoda iloa jonkun toisen lukutoukan elämään, jos hän vaikka löytäsi uuden lempikirjansa näistä minun esittelemistäni.

     Hyviä lukuhetkiä toivottelee, Hanna