Neljännesvuoden bloggaamattomia, n:o 1

Tammi- ja helmikuu olivat täydellinen aloitus tälle lukuvuodelle, mutta jostain syystä Netflix ja koulu (ja yleinen saamattomuus) ovat viime aikoina vaatineet veronsa niin bloggauksien, kuin lukemisenkin saralla. Keskeneräisten kirjojen ja äänikirjojen lisäksi luonnoksissani on roikkunut useamman kirjan aloitettu bloggaus, jota en koskaan ole jaksanut viimeistellä. Sen vuoksi päätin nyt koota vuoden ensimmäisen neljän kuukauden bloggaamattomia kirjoja samaan postaukseen.

Suomen historia

Petri Tamminen, Otava, 2016, arvostelukappale kustantajalta, suomeksi
Petri Tammisen  Suomen historia on kekseliäs teos. Se on riisuttu, valloittava ja koskettava. Pieni kirja pienistä ihmisistä. Tarinoita vuosilta Suomen itsenäisyyden ajalta. Kirjablogeissa on alkuvuodesta puhuttu tästä paljon, enkä usko, että mitään uutta sanottavaa minulla enää on. Kyseessä on nopeaksi välipalakirjaksi koottu historiankirja, jonka lyhyistä muisteluista löytää välillä laajankin kuvan aikanasa Suomesta. Pelottavalla nimellä varustettu positiivinen yllätys, joka sopii monenlaisille lukijoille, ei ainoastaan historiasta kiinnostuneille.

Olisin halunnut lainata koko kirjan tähän postaukseen, mutta lukijaystävällisyyden vuoksi pitäydyn ainoastaan yhdessä lainauksessa:

"Aino kulki metsissä ja itki. Hänen sydänsuruaan ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt paljon."

Fantastic Beasts and Where to Find Them

J.K. Rowling, suom. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: alkuperäinen käsikirjoitus (julkaistaan syyskuussa 2017, Tammi), 2016, englanniksi, oma
Ihmeotusten käsikirjoitus oli loppuvuoden 2016 odotetuin kirjatilaukseni. Se julkaistiin englanniksi syntymäpäivänäni ja odotin tosiaan sen saapumista kuin kuuta nousevaa. Ja sain sen lopulta kuukautta myöhemmin, koska kirja oli seilannut Helsigin ja Jyväskylän väliä useamman kerran, ennen päätymistään vanhempieni postilaatikkoon. Aikainen joululahja vai myöhäinen syntymäpäivälahja?

Jos joltain on mennyt ohi, Harry Potter on yksi suurimmista kirjarakkauksistani ikinä. Ja kun Ihmeotukset tuli elokuviin, kaikki toiveeni täyttyivät. Lisää Potter-elokuvia, J.K. Rowlingin käsikirjoitus, Eddie Redmayne päähenkilönä. Kyllä kiitos. Ja vaikka kirjana julkaistussa spin off-elokuvan käsikirjoituksessa on hieman rahastamisen makua, ei haittaa.

Ihmeotusten käsikirjoitus on lisäpalkinto Potter-faneille, taattua Rowling laatua, ja samaa tuttua taianomaisuutta täynnä oleva kurkistus elokuvan kaikista pienimpiin yksityiskohtiin. Sen avulla pääsee vielä kerran fiilistelemään elokuvaa, ja huomaamaan asioita, jotka menivät ehkä teatterissa ohitse.

Jos piti Ihmeotuksista elokuvana, varmasti pitää myös sen käsikirjoituksesta. Lisäpisteitä saa se, että kyseessä on ehkä maailman kauneinen kirja, joka on koristeltu kannesta kanteen 20-luvun inspiroimilla kuvioilla ja art decon ihanuuksilla, sekä valloittavalla kuvituksella.

Oma huone
Virginia Woolf, A Room of One's Own, 1929, suomeksi, kirjastosta
En ole koskaan aiemmin lukenut Virginia Woolfin kirjoja. Lukiosta saakka Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani, mutta jostain syystä en ole löytänyt oikeaa fiilistä lukea sitä. Feministisen lukuhaasteen kunniaksi päätin tutustua vihdoin hänen tuotoksiinsa. Valitsin tosin huomattavasti lyhyemmän, ja enemmän faktapohjaisen Oman huoneen. Se on essee, joka perustuu Woolfin luentosarjaan naiskirjailijoiden asemasta.
Woolfin kirjoitustyyli iski minuun välittömästi, hänen tapansa kirjoittaa tajunnanvirtaa on samaan aikaan koukuttavaa ja hieman sekavaa. Huomasin, että tekstin lukeminen on yllättävän hidasta, kun sitä lukee ensimmäistä kertaa. Olen lukenut kouluun englanninkielisiä artikkeleita nopeammin, kuin Oman huoneen tekstiä suomeksi.

Tulen innoissani jatkamaan Virgina Woolfin luku-uraani. Orlando odottaa aloitettuna sopivaa hetkeä, ja Mrs. Dalloway tulee olemaan kesän must read. Suunnitelmissani on myös lukea Oma huone vielä kerran uudelleen, sillä tajunnanvirta vaatii vielä hieman totuttelua.

Sanantuojat
Silvia Plath, Plath: Poems, 1987, suomeksi, kirjastosta
Luen harvoin runoja, ja vielä harvemmin ymmärrän niitä. Enkä ymmärtänyt nytkään, vaikka kuinka halusin. Lähdin innoissani tutustumaan feministiseksi runoilijaksi tituleeratun Plathin kuoleman jälkeen kottuun runokokoelmaan. Luin kirjan esipuheen, jossa runojen merkityksiä avattiin kattavasti, mistä annan loputtomasti kiitosta suomennoksen tekijälle. Siitä huolimatta, kamppailin koko kirjan läpi runojen lukemisen kanssa.

Sylvia Plathin elämä ja ura ovat kiinnostavia, ja olen lukenut hänestä viime aikoina paljon. Hänen mielenterveyden ongelmansa näkyvät selvästi Sanantuojissakin, en ole koskaan lukenut yhtä masentavia runoja niin paljoa yhdellä kertaa. Muutamat runot olivat koirankorvien arvoisia, mutten koskaan muistanut kerätä niitä talteen pystyäkseni lainaamaan niitä tässä postauksessa. Vaikka Sanantuojat ei kasvattanut rakkauttani runouteen, innostukseni lukea Lasikuvun alla sen sijaan kasvoi!

+ All the Bright Places (JUONIPALJASTUKSIA-ish)
Jennifer Niven
Ensimmäinen kirja piiiitkään aikaan, jonka ole jättänyt keskeen tarkoituksella. Oikeastaan vain yhdestä syystä. Pidän onnellisista lopuista. Luin muutaman Goodreads-arvostelun, ja aloin pelätä pahinta, kun monessa käytettiin sanavalintaa 'ongelmallinen'. Ja kun kirjassa mainittiin sanat itsemurha ja masennus, en tehnyt muuta, kuin selannut kirjan läpi, lukenut kaikki tärkeimmät kohdat ja todennut ettei se ollut minua varten. Ainoastaan 13 syytä on ollut kirja, jossa itsemurha on ollut keskeisenä teemana, ja josta olen todella pitänyt. Sen takia jätin myös All the Bright Places:n kesken. Tarina vaikutti aivan liian masentavalta alusta saakka, ja loppupuolen tapahtumat eivät myöskään vakuuttaneet.

Mutta jos raskaampi YA kiinnostaa yhtään, kannattaa varmasti vilkaista tätä kirjaa. Tavallaan ymmärrän miksi kyseessä on pidetty teos, mutta kaikesta ei vaan voi pitää. Ja välillä on hauska jakaa myös negatiivisia kokemuksia täällä blogin puolella. 

Paperi T: post-alfa

Alan ymmärtää pikkuhiljaa, miten paljon kaverit vaikuttavat tietämättään minun lukemiseeni. Yksi kavereistani on suuri Paperi T:n (aka Henri Pulkkinen) fani (ja tbh, entisenä ilmaisutaidon lukiolaisena en voi välttyä Paperi T hehtukutkselta Facebookissa muutenkaan). Sen takia olin lievästi utelias tietämään mistä kaikki hype oli peräisin, ja kun kuulin runokirjan julkaisusta, päätin hypätä pääedellä kaksin verroin tuntemattomaan. Eli Paperi T:n tuotantoon, ja runoihin noin ylipäätään.

* * * * *

"post-alfa on Paperi T:n kirjallinen debyytti, runoteos, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen."

En ole runoasiantuntija, en koskaan lue runoja, ja vielä vähemmän kirjoitan niistä. En oikein uskalla arvioidakaan runoutta, koska lukion äidinkielentunneilla runoanalyysiä opetellessa meitä heiteltiin kymmenillä eri termeillä lukemattomilla lainalaisuuksilla. Joten seuraavat pari kappaletta on kirjoitettu täysin fiilispohjaisesti vailla mitään teoriaperustaa. 

post-alfa on varmasti tänä vuonna tuonut ihan positiivista pöhinää sekä näkyvyyttä Suomirunouden päälle, ja se on myös varmasti yksi vuoden puhutuimmista runokokoelmista. Visuaalisesti tyydyttävä, mustalle paperille, yksinkertaisella fontilla painettu kirja, jonka kirjoittaja vaihtoi räppipiireistä kirjallisuuteen. Tähän, sekä post-alfaan on reagoitu laidasta laitaan. Itse häälyn enemmän sillä "no oliko tämä nyt oikeasti niin hyvä idea" laidalla, ainakin tällä hetkellä.

Omasta mielestäni osa runoista toimii, ja osa ei. Välillä teksti tuntuu vähän tekotaiteelliselta, korkealentoiselta, joka oikein rukoilee analysoimaan syvällisiä merkityksiä sanojen takana.Vaikka sellaista ei ehkä oikeasti olekaan. Melkein sata sivua pitkä synkkyys tummensi kyllä iloisemmankin mielen, eikä raskas tunnelma ainakaan helpottanut runojen lukemista tällaiselle runountuvikolle.
    Toisaalta, muutamissa kohdissa jouduin hetkeksi pysähtymään, ja sitten lukemaan runon tai rivin uudelleen, kun joku runo onnistui kolahtamaan. Omaksi suosikikseni nousi lopulta:

"voidaanko kommunikoida vain giffeillä / ahdistaa.jpg"

(tämäkin lähinnä sen viihdearvon vuoksi.)

Runojen kieli on pääasiassa ihan hauskaa ja oivaltavaa, mitä nyt joskus nyrpistin nenääni hieman "ällöttävimmille" tavoille muotoilla joitain asioita, mutta kyseessä taitaa olla aika pieni muotoseikka kuitenkin, kun jokainen runo ei vilissyt tällaisia poikkeuksia. Nimien pudottelua sekä intertekstuaalisuutta on paljon, jälkimmäisestä pidän yleensä, mutta jos sitä on kyllästymiseen saakka, niin en ehkä enää.

Enempää en osaa kirjoittaa itse tekstistä, ja kokoelman ulkonäkönkään syvempien merkitysten analysoinnin jätän ihmisille, jotka osaavat sen paremmin. Nopealukuinen runoteos varmasti iskee ainakin modernimmista runoista pitäville, ja räppärin kuulijakunnalle. Hyviä ja huonoja hetkiä mahtuu 97 sivuun, tasapainottavatko ne toisiansa, sen jokainen voi itse päättää.

* * * * *

XX
Julkaistu vuonna 2016
Kustantaja: Kosmos
Luettu kirjana
Arvostelukappale
Suomeksi
97 sivua
Kuvaus: Goodreads