Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Ottaen huomioon, miten paljon pidin tästä kirjasta, tätä bloggausta on kyllä saanut odottaa. Oonko ihan normaali on pyörinyt päässäni useaan otteeseen ihan yllättäenkin. Kuulin siitä alkukeväästä paljon hyvää ympäri kirjablogeja, joten päätin itekin tarttua tähän kirjasarjan aloitusosaan.

* * * * *

16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään?

* * * * *

En tiedä voiko kirjaa kuvata sanalla raikas, mutta sitä Oonko ihan normaali kuitenkin on. Uskallan sanoa itseäni jo jossain määrin kokeneeksi nuorten kirjallisuuden lukijaksi, ja uskallan myös väittää, että Oonko ihan normaali on jotain ihan erilaista. Tällä en välttämättä tarkoita, että se on tajunnanräjäyttävä tulevaisuuden klassikko (tosin sen pitäisi olla), mutta siinä on niin paljon kaikkea sellaista, mitä nuorten kirjoissa on harvoin.

Oonko ihan normaalin keskeisimmäksi teemoiksi nousevat ystävyyssuhteet, sekä mielenterveysongelmat. Ei kuulosta kovin uniikilta eihän?
Mutta Holly Bourke on kirjoittanut niistä aivan uudella tavalla. MIelenterveysongelmista kärsivä Evie ei ole masentunut tai anoreksinen, hän ei murhaa ketään skitsofrenian tai psykoosin nimissä, vaan on OCD:stä parantuvat teini, joka haluaa elää normaalia elämää. Normaalisti mielenterveysongelmia kuvataan kirjoissa pitkälti masennuksen, anoreksian tai harhojen kautta, joka luo melkein väistämättä synkän tunnelman heti alkuunsa. Kaikki tuntuu menetetyltä, ja oman mielen koukerot painavat syvälle maan sisään. Evien kamppailu kohti normaaliuutta on paikoitellen raastavaa, mutta myös täynnä onnellisia hetkiä ja uusia kokemuksia sekä toivoa.

Ystävyys ohittaa Oonko ihan normaalissa sen perinteisen rakkaustarinan. Evie löytää kirjan alussa uudet ystävänsä Amberin ja Lottien, ja kirjan edetessä he julistautuvat ylpeinä vanhoiksi piioiksi, ja omien sanojensa mukaan valtaavat termin positiiviseen käyttöön. Oonko ihan normaali on ehdottomasti feministinen kirja, ei ainoastaan Vanhojen piikojen feminististen kokousten takia, vaan myös siksi, että siinä keskitytään juuri tyttöjen väliseen ystävyyteen. Niin monessa suositussa nuorille ja tytöille suunnatussa kirjassa naispuolinen päähenkilö on vailla naispuolisia ystäviä. Mutta tästä kirjasta niitä löytyy. Kuten myös tyttöjen välistä solidaarisuutta, ja feministisiä huomioita yhteiskunnasta.

Huomasin ärsyyntyväni paikoitellen Evien käytöksestä, kuinka hän oikeutti niin monta asiaa normaaliuuden tavoittelulla, tai ohitti tekojensa seurauksia sairautensa avulla. Ja joka kerta, kun tämä tapahtui, tunsin pienen syyllisyyden piston sisälläni. Koska tiedä kyllä, ettei se aina ole vaan niin yksikertaista. Ja juuri tämän vuoksi mielenterveysongelmien esiintuominen laajemmin kaikissa asiayhteyksissä on tärkeää. Että ihmiset, jotka eivät niistä kärsi, ymmärtäisivät paremmin miten ne toimivat.

Teknisesti Holly Bourne on rakentanut ihanan monipuolisen kirjan. Hänen kirjoitustyylinsä on virkistävää, ja mielestäni nuoret tavoittavaa. Ei tule sellaista oloa, että täti yrittää nyt olla cool, vaan oikeasti ollaan kohdeyleisön kanssa samoilla aalloilla. Hahmoihin kaipasin paikoitellen hieman kiintymispintaa; joissain kohdissa he tuntuivat hieman etäisiltä. Ja viime aikaisten lukukokemusteni tapaan myös tässä kirjassa kaikilla tuntuu olevan vähän kurjaa.

Oonko ihan normaali on monipuolinen ja moderni kokonaisuus, jossa nuorten (naisten) maailmaan luodaan aiempaa laajakatseisempi silmäys. Hahmot kohtaavat realistisia ongelmia ja löytävät niihin realistisia ratkaisuja eläessään suhteellisen realistisia elämiänsä. Vaikka kuinka juhlisin ystävyyden korostamista, jäin silti kaipaamaan ihan vähän sitä rakkaustarina-aspektia. Sen kuitenkin löytää niin monesta muusta kirjasta, että jo pelkästään feminismin takia annan senkin anteeksi. Jään enemmän kuin innoissani odottamaan sarjan seuraavaa osaa, ja vannon, että tulen jatkamaan näiden kirjojen parissa sarjan loppuun saakka!

* * * * *

XXXX½

Am I Normal Yet?

Usborne Publishing Ltd (suom. Gummerus)

Julkaistu 2015 (suom. 2017)
Kustantajalta

Suomeksi

Sivuja 412

Kuva minä, Lainaus Gummerus

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Tätä kirjaa on luettu kirjabloggareiden parissa jo jonkin verran. Olin kuullut tästä aiemmin, mutta jostain syystä en ikinä jaksanut sen suuremmin etsiä tätä käsiini. Yhden turhan Audible creditin, sekä postaukset Carry on Reading ja Vinopino kirjoja blogeissa kirjasta sattuivat sopivasti yhtä aikaa hetkeen, kun etsin uutta lukemista. Senpä takia päätin viettää yhden päivän kuunnellessa Simon vs. the Homo Sapiens Agendan äänikirjana.

* * * * *

Onko kaikkien pakko tulla kaapista? Riemastuttava ja sympaattinen romaani Simonista, jonka elämä menee mullin mallin, kun hänen salainen ihastuksensa uhkaa paljastua. 16-vuotias Simon inhoaa kaikenlaista draamaa, eikä ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. Sitten sähköpostiviesti joutuu väriin käsiin, ja Simonin on astuttava pois mukavuusalueeltaan. Pelissä on mahdollisuus onneen ihastuttavan ja hämmentävän pojan kanssa - pojan, jota Simon ei ole koskaan tavannut.

* * * * *

Minulla on ollut tavoitteena lukea monipuolisempia YA-kirjoja, joissa valkoinen heteronainen ei ole aina päähenkilönä. Sen takia Minä, Simon, homo sapiens on mukavaa vaihtelua lukutottumuksiini. Tiukasti nykyaikaisiin nuoriin sidottu kirja käsittelee homoseksuaalisuutta, mutta myös ystävyyttä ja pienissä määrin lukiolaisten kasvukipujakin.

Simon on kirjana valloittava, sydäntä lämmittävä ja rento. Vaikka sen juonikulku saattaakin olla ennalta-arvattava ja "helppo", huomasin eläväni täysillä mukana jokaisessa käänteessä, ja yrittäväni arvata Bluen henkilöllisyyttä loppuun saakka. Kirjeiden, tässä tapauksessa sähköpostien, yhdistäminen tavalliseen kerrontaan on mielestäni lähes aina toimiva ratkaisu, ja tässä tapauksessa ne syvensivät Simonin ja Bluen välistä suhdetta, joka olisi muuten saattanut jäädä hieman pintapuoliseksi.

Albertallin tapa kirjoittaa on häpeilemättömän hauskaa, ja Simon kertojana on ihailtavan sarkastinen ja täynnä viihdyttäviä yksityiskohtia. Muihin hahmoihin ei pääse tutustumaan ihan yhtä tiiviisti, mikä on ehkä hieman harmi. Näin Simonin kasvu kirjan aikana tulee ehkä paremmin esille, kun hän ymmärtää tietävänsä hyvin vähän joistain ystävistään.

Minä, Simon, Homo Sapiens on kirja, jonka en halunnut loppuvan. Kun Bluen henkilöllisyys selviää, ja hetken aikaa pääsee seuraamaan hahmojen suhteen kehittymistä myös todellisessa maailmassa. Huomasin olevani täysillä mukana alusta alkaen, ja kun äänikirja loppui, saatoin päästää pienen epätoivon parahduksen. Halusin tietää lisää. Tämä sopii hyvin kevyeksi viikonloppulukemiseksi, jonka aikana saa nauraa ja olla onnellinen. Hahmot ja tarina toimivat paremmin kuin hyvin, ja tästä löytyy myös vastaikään ilmestynyt suomennos!

* * * * *

XXXX½
Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Balzer + Bray (suom. Otava)
Julkaisuvuosi 2015, suom. 2017
Äänikirja
Englanniksi
Sivuja 250 (6h 45min)
Kuva ja lainaus: Otava

Rainbow Rowell: Fangirl

Fangirl on ollut yksi niistä ikuisuusprojekteista, joita en koskaan uskonut lukevani loppuun. Ensimmäisen kerran olen aloittanut tämän kesällä 2014, ja luin sen lopuun syyskuussa 2016. Mutta loppujen lopuksi olen ihan tyytyväinen, että se on nyt ohi.

"Cath’s sister has mostly grown away from fandom, but Cath can’t let go. She doesn’t want to.
Now that they’re going to college, Wren has told Cath she doesn’t want to be roommates. Cath is on her own, completely outside of her comfort zone. She’s got a surly roommate with a charming, always-around boyfriend, a fiction-writing professor who thinks fan fiction is the end of the civilized world, a handsome classmate who only wants to talk about words... And she can’t stop worrying about her dad, who’s loving and fragile and has never really been alone.
For Cath, the question is: Can she do this?
Can she make it without Wren holding her hand? Is she ready to start living her own life? Writing her own stories?"- Goodreads

En tiedä miten syvä luotaavaa analyysiä voin kirjoittaa Fangirlistä, sillä muistiinpanoni pyörivät lähinnä päähenkilö Cathin ympärillä. Sosiaalisesti hieman awkward, ahdistuksesta kärsivä ja mukavuuden haluinen fan fictionin kirjoittaja, joka joutuu katkaisemaan napanuoran kaksoissiskoonsa heidän aloittaessaan collegen.
      Jossain määrin samaistun Cathiin, ja jotkut hänen piirteistään ovat aika samanlaisia kuin mitä minulla itsellänikin on. Olen myös itse elänyt joitakin vuosia sitten fangirl vaiheen (ehkä vähän lievempänä kuin Cath kirjassa, mutta esimerkiksi Tumblrin fandompuoli on ollut kuin toinen koti minulle. Tietäjät tietää.), ja yliopiston aloittaminen osui minulla sopivasti viime vuoteen, joten niiltäkin osin samaistumispintaa kyllä on.
    Mutta. Jostain syystä Cath on kokonaisuutena yllättävän rasittava, jopa minun makuuni liian mukavuuden haluinen ja ehkä hieman liian kitiseväinen ja pessimistinen. Muutaman kerran olin ihan vakavissani lopettamassa kirjan ihan vaan päähenkilön rasittavuuden takia. Onneksi en, koska ihan viimeinen muistiinpanoni on, että aloin kuitenkin lopulta pitämään Cathistä.
      Ja kirjan muut keskeiset hahmot, erityisesti Cathin kämppis Raegan, sekä tämän entinen poikaystävä Levi, ovat kyllä todella mukavia. Mikä kyllä auttaa kestämään pahimpienkin ärsyttävien kohtausten ylitse.

Fangirl oli ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva, realistinen kirja jonka luin. Vaikka siinä käsitellään raskaitakin teemoja, kokonaisuutena se on virkistävä ja söpö tarina. Ja varmasti itsellä sekin vaikutti, että genrensä takia Fangirl erottuu muista lukemistani kirjoista paljonkin.

Viime aikoina ärsyttävin nuorten aikuisten kirjoissa toistuva piirre, joka Fangirlissäkin aiheutti ehkä eniten kiehuvia tunteita, on se, että päähenkilöt kokevat velvollisuutenaan huolehtia omista (yksinhuoltaja) vanhemmistaan. Varsinkin näissä realistisissä kirjoissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Omaa kokemusta minulla ei vastaavasta tilanteesta ole, mutta eikö voisi olettaa että 18-vuotiaan elämä on tarpeeksi kriiseilyä ilman niitä ongelmallisia vanhempia?

Jos kevyt, mutta pitkä realistinen nuorten aikuisten kirja kiinnostaa, voin kyllä suositella Fangirliä. Se on 70 prosenttisesti söpö, 15 prosenttisesti ärsyttävä ja 15 prosenttisesti suhteellisen vakavia teemoja. College tarjoaa tervettä vaihtelua melkein aina nähtävään high schooliin, ja tarjoaa "tutun" ympäristön juuri meille korkeakoulussa opiskeleville.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Jotenkin onnistuin täysin ohittamaan Punaisen kuningattaren julkaisun, jonka tilaamista olen monta kertaa ehtinyt pohdiskella, mutten jostain syystä koskaan ole saanut aikaan. Suomennos on julkaistu heinäkuussa, minkä merkeissä lähestyin kustantamo Aula & Co. ja kysyin olisiko minun mahdollista saada teoksesta arvostelukappale. Mikä ilokseni onnistui. Luin kirjan yli kuukausi sitten, mutta sattuneesta motivaation puutteesta bloggaus on roikkunut luonnoksissa viimeistelmättömänä siitä saakka.

"Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee. 

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa. 

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa." - Aula & Co.

Olen viime aikoina lukenut oikeastaan pelkästään YA-fantasiaa, joten aloitellessani Punaista kuningatarta minua vähän jopa jännitti mitä olisi luvassa; perinteisiä fantasiakliseitä vai jotain uutta ja mullistavaa. Vastauksena voisi sanoa, että vähän molempia.

Kirjaa lukiessa kyllä huomasi hyvin miksi sitä on verrattu Game of Thronesiin ja Nälkäpeliin. Itselleni tuli todella usein vähän "fantasiadystopia" fiilis Punaisesta kuningattaresta. Mikä varmasti on yksi isoimmista tekijöistä, että kirjan miljöö osui ja upposi. Moderniuus fantasiakirjallisuudessa ei ole ainakaan minun lukemassani kirjallisuudessa kovinkaan yleistä, joten huomasin innostuvani yllättävän paljon metrotunneleista, urbaaneista kaupungeista ja aseista miekkojen sijasta.

Yksi niistä kliseistä, joihin kirja lankeaa, on sen päähenkilöiden ihmissuhteet. Vaikka suoranainen kolmiodraama ehkä vältettiin, huomasin turhautuvani suuresti siitä, että jälleen kerran kirjan vahvalla naispäähenkilöllä ei ole naispuolisia ystäviä. Se yksi ainoa, ei perheeseen kuuluva kaveri on mies. Tyttöjen ja naisten välistä ystävyyttä kuvataan mielestäni ihan liian vähän fantasia- ja dystopiakirjallisuudessa.
         Rakkausosuus kirjasta jäi minulle vielä aika isoksi kysymysmerkiksi, sillä potenttiaalisia kosijoita tarjoiltiin Marelle kirjassa enemmän kuin laki sallii. Normaalisi ensimmäisen kirjan aikana sitä valitsee suosikkisulhasehdokkaan päähenkilölle, mutta minussa kukaan näistä ei vielä oikein kolahtanut kunnolla.
         Punaisessa kuningattaressa keskitytään kuitenkin paljon sisarusten välisiin suhteisiin, joka on vaihtelua normaaliin. Maren perhe on kokoajan läsnä kirjassa, samoin prinssien välinen sisarussuhde sekä kuningasperheen "uusioperheys". Onneksi kaikista ihmissuhdekuvioista huolimatta kirjan tapahtumia ja henkilöitä on helppo seurata. Valitettavasti muutamat hahmoista jäävät lukijalle ehkä hieman pinnallisiksi.

Punainen kuningatar oli oikein positiivinen yllätys. On hauska huomata, että uutta fantasiaa vielä löytyy, eikä juonet toista itseään siitä huolimatta, että saman genren kirjoja on tullut luettua valtava määrä. Suomennos on mielestäni onnistunut muutamia omituisia sanavalintoja lukuunottamatta, joten siltäkään saralta ei ole valittamista. Ne satunnaiset kliseet unohtuvat nopea tempoisen kirjan vauhdissa. Olen huono lukemaan sarjojen seuraavia osia, joten en vielä uskalla vannoa jatkavani tätä sarjaa eteenpäin. Ehkä joku päivä, aika näyttää sen. 

Marissa Meyer: Cinder

Cinder on ollut lukulistallani joulusta 2014 saakka. Aloitin sen äänikirjana, kun lajittelin joulukortteja postissa ruuhka-apulaisena. Silloin tarina kyborgi mekaanikosta ja prinssistä ei iskenyt. Myöhemmin kuitenkin luin sarjan muista osista, ja nyt kesäkuussa oli vihdoin aika lukea tämä kirja.

"Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She’s a second-class citizen with a mysterious past, reviled by her stepmother and blamed for her stepsister’s illness. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai’s, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world’s future"- Goodreads

Luin ja kuuntelin Cinderiä aina siten, mikä parhaiten sattui tilanteeseen sopimaan, joten yllättävän vauhdikkaasti lopulta onnistuin ahmimaan Meyerin kirjan, jonka pituus kauhistutti hieman aluksi, myönnettäköön. Ensimmäinen ajatukseni Cinderin alas laskettuani, oli kysymys. Miksi en koskaan lukenut tätä aikaisemmin? Eikä pituus lopulta tuntunut oikeastaan missään, sillä tarina oli tosiaan erittäin koukuttava.

Ehkä tökkivin asia Cinderissä lopulta olikin se, että se on Tuhkimon uudelleenkerronta. En ole koskaan ollut kyseisen sadun suurin fani. Cinder on ehdottomasti erilainen Tuhkimo, aikaansaava ja vahva hahmo verrattuna esikuvaansa, mikä lämmitti mieltäni lukiessa. Mutta silti, tarina ei näiltä osin ollut niin täydellinen kuin se olisi voinut olla. Tämä on kuitenkin aika pieni vika, ottaen huomioon, että kirja on muuten niin hyvä.

Cinder on jälleen yksi niitä sarjan ensimmäisiä osia, joka ei sorru turhaan selittelyyn. Tästä huolimatta siinä on valtavan paljon infoa yhdelle kerralle sulateltavaksi. Maailma on kirjassa taitavasti rakennettu, ja erilainen muihin tulevaisuuteen sijoittuviin kirjoihin verrattuna. Tähän on montain syytä. Esimerkiksi se, että kirja kattaa koko maailman, eikä vain yhtä mannerta, ja kuuta asuttava Lunar-kansa on sellainen, mitä ei ihan jokaisesta kirjasta löydy.

Valitettavasti kirja on jossain määrin ennalta-arvattava, mikä harmitti aluksi, mutta vauhtiin päästyä tämä ei haitannut, sillä en alunperin olettanutkaan tämän kirjan tarjoavan suuriakaan tajunnanräjäyttäviä juonenkäänteitä. Ennalta-arvattavuutta muutenkin tasoitteli se, että muut asiat toimivat niin hyvin. Hahmot on pidetäviä, tapahtumia riittää kirja pituudesta huolimatta ja koko sarjan konsepti on niin toimiva, että paikoittain kliseisiin lankeava juoni ei ole ongelma.

Olen kuullut huhua, että the Lunar Chronicles paranee kirja kirjalta, ja sitä kyllä odotankin. Cinder on vahva aloitus sarjalle, ja kuvausten perusteella Scarlet, Cress ja Winter jatkavat samalla radalla. Viime aikoina olen tehnyt onnistuneita kirjavalintoja, joihin Meyerin kirja myös lukeutuu. Mielenkiinnolla odotankin, millaisia ratkaisuja on tehty tulevissa kirjoissa, ja miten tarina punoutuu lopulta yhteen.

Sarah J. Maas: Throne of Glass

Jälleen kerran sekä Goodreadsin että booktuben avulla löydetty kirja. Etukäteen niin paljon hehkutettu teos, että melkeinpä oletin pettyväni. Lukija lukijan perään on ainoastaan kehunut Maasin kirjoja, erityisesti positiivista palautetta on saanut Throne of Glass. Omistan kirjan fyysisessä muodossakin, mutta päädyin kuuntelemaan sen äänikirjana työmatkojen aikana. Kuten aiemminkin äänikirjan laatu ja lukija ovat erinomaisia, mikä paransi huomattavasti seurattavuutta, ja omasta mielestäni nautinkin kirjan kuuntelemisesta enemmän.

"After serving out a year of hard labor in the salt mines of Endovier for her crimes, 18-year-old assassin Celaena Sardothien is dragged before the Crown Prince. Prince Dorian offers her her freedom on one condition: she must act as his champion in a competition to find a new royal assassin." - Goodreads

Throne of Glass muistutti heti alkumetreiltä saakka Maria V. Snyderin Poison Study - kirjaa, joka on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Hetken aikaa yhteneväisyydet häiritsivät, mutta lopulta ne unohtuivat täysin, ja uppouduin täysin kirjan maailmaan. Valittavasti huomasin kuitenkin vertailevani kirjaa liian usein Poison Studyyn.

Kuten edellisen lukemani kirjan kanssa (Kiltti tyttö), pidän uskomattoman paljon Maasin tyylistä kirjoittaa. Kertojat vaihtelevat Celaenan, Dorianin ja kirjoissa kolmantena päähenkilönä esiintyvän Chaol Westfallin välillä. Tässäkään kirjassa hahmojen menneisyyttä ei vuodateta suoraa lukijalle, ja tietoja paljastetaan pikkuhiljaa. En kuitenkaan tuntenut oloani läheskään yhtä petetyksi, vaan olin jopa vaikuttunut tästä. Kirjan yksi ehdottomista vahvuuksista on se, että Maas on onnistunut saamaan juonen etenemään oikeastaan koko ajan.

Throne of Glass sijoittuu täysin keksittyyn maailmaan, ja kirjassa on paljon sekä hahmoja että paikkoja. Asioiden esittelyä ajatellen kirja ottaa kyllä aikansa, ja verrattuna juonen nopea tempoisuuteen hahmojen tai maailman selittämisellä ei näytä olevan kiire mihinkään. Huomasin, etten muistanut puoliakaan sivuhenkilöistä, ja satunnaisesta mainitut paikan nimetkin ovat kerta toisensa jälkeen vierailta. Ensimmäinen kirja tuntuu keskittyvän uskonnon ja historian selittämiseen, enneminkin kuin maantieteen. Toivottavasti tulevissa osissa paneudutaan myös tähän puoleen maailmasta.

Tapojani kunnioittaen, nostettakoon vielä esille kirjan hahmot. Oletin juonen pyörivän Celaenan ja Dorianin ympärillä, olisihan kyseessä tyypillinen "valtion vihollinen rakastuu sen johtajaan, jota hän periaatteen vuoksi vihaa". Onneksi kuitenkin tosiaan kolmaskin hahmo liitettiin tarinaan, sillä olen, ja tulen aina varmasti olemaan Team Chaol, joka on hahmoista ehdottomasti pidettävin omasta mielestäni. Siinä missä Celaena on lähestulkoon ärsyttävän täydellinen ja Dorian rasittavan naivi ja tyypillinen nuorten kirjojen kuninkaallinen, Chaol on juuri sopivassa tasapainossa traagisuutta, sankaria, virkaintoista armeijatyyppiä ja romanttisen kiinnostuksen kohdetta.

Yhteenvetona todettakoon, että Poison Studyn tapaan Throne of Glass on juuri sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin. Maailma ja hahmot ovat molemmat toimivia, ja sellaisia, että niiden pariin on mukava palata seuraavan kirjan parissa. Se ei ole aivot narikkaan teinihömppää, vaan kirja, jonka lukemisesta todella saa jotain irti, ja jatko-osan lukemista ei malta odottaa. Olen kuullut niin paljon hyvää Maasin kirjoista, että tämä tuskin jää viimeiseksi hänen teoksekseen, josta tulen blogiin kirjoittamaan.

Tämän bloggauksen kirjoittamisessa kesti kaiken kaikkiaan miltei kuukausi (koska yhdeltä istumalta sitä ei vain voi tehdä), joten tänä aikana olen jo saanut käsiini sarjan seuraavan osan, ja siitä arviota on syytä odotella lähiaikoina.