Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjasto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjasto. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. marraskuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval

En edes uskalla enää klikkailla blogin luonnoksia auki, niin monta postausta odottaa edelleen kirjoittamistaan. En ole osannut edes hyödyntää syysflunssaa, joka on ajanut sänkyyn ja muutamina päivinä pitkiin toimettomiin tunteihin. Mutta nyt, kun olisi tärkeämpää tehdä kouluhommia, päätin pitkästä aikaa avata Bloggerin ja kirjoitella näitä rästejä pois.

Kesällä keräsin kirjastosta sylillisen kirjoja mahdollisesti luettavaksi, ja oikeastaan ainoa kirja, jonka lopulta siitä luin oli Stephanie Garberin Caraval. 

* * * * *
Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto. Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren. Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?
      * * * * *

Caraval on minulle ensimmäinen kosketus tähän mystiseen sirkus(ish)genreen. Tämän tyyppisiä kirjoja tuntuu olevan jonkin verran (esimerkiksi Erin Morgensternin Yön sirkus), mutta jotenkin en ole koskaan kokenut sen suurempaa vetoa näitä kohtaan. Ajattelin kuitenkin kerrankin olla ajan hermolla ja lukea kirjan, joka on julkaistu ja suomennettukin vielä viimeisen vuoden aikana. Ja tällä kertaa on pakko myöntää, etten välttämättä nauttinut tästä kirjasta niin paljon, kuin olisin voinut.

Näin yleisesti Caraval on ihan viihdyttävä, ja aikuisempikin lukija varmasti voi viihtyä sen äärellä hyvin. Siinä on kiitettävä määrä vauhtia, eikä se oikeastaan tunnu noin neljänsadan sivun kirjalta. Sen maailma on suhteellisen rajattu ja hahmoja on sopiva määrä, jolloin mukana pysyy oikein hyvin, eikä sen takia oikeastaan joudu kertailemaan tapahtumia tai miettiä, kenestä nyt taas puhuttiinkaan. Vaikka periaatteessa pidän kirjoista, joissa näin on, olisin silti kaivannut vähän monimutkaisuutta sekä maailmaan että kirjan juoneen. En välttämättä ymmärrä, mistä kaikki kirjan hype on alun perin lähtöisin.

Siitä huolimatta, että hahmoja on vähän, kukaan heistä ei lopulta saanut minua liian kiinnostuneeksi kirjasta. Huomasin, että minulle oli lopulta aika yksi ja sama mitä heille tarinan aikana käy. Paikoitellen päähenkilösisarukset tuntuivat lähes ärsyttävän naiiveilta ja ehdottomilta.
Kirjan pahishahmot eivät olleet läheskään niin luotaan työntäviä, kuin olisivat voineet olla, vaikka yritystä kyllä on. He jäivät vielä pintapuolisemmiksi, kuin päähenkilöt. Olisin kaivannut ehkä hiukkasen enemmän selitystä heidän motiiveillensa (jotka muuten olivat pääasiassa epäonnistuneeseen rakkauteen liittyviä...), ja he loistivat suuren osan kirjasta poissaolollaan. 

Koska en halua pelkästään kritisoida Caravalia, on minun myönnettävä, että onhan kirja ihan houkuttelevalla tavalla visuaalinen. Päähenkilö Scarletilla on synestesia, eli hän esimerkiksi näkee tunteet väreinä. Sekä tämän, että Garberin kirjoitustyylin ansiosta kirjassa on poikkeuksellisen voimakkaat värit, minkä takia lukemisesta tulee huomattavasti kiinnostavampaa. 

Caravalin lukemisesta on kulunut minulla kohta kolme kuukautta, joten myönnän kirjoittaneeni tätä postausta hyvin hatarien muistikuvien ja vielä hatarampien muistiinpanojen perusteelta. Jälkeenpäin on toki helpompi miettiä yleisfiilistä, joka tässä tapauksessa ei ollut kovin imarteleva. En ole vähään aikaan kirjoittanut ihan näin kehnoa postausta yhdestäkään kirjasta, mutta toivottavasti tästä saa edes jotain irti...

* * * * *
 Julkaisuvuosi 2017
WSOY
359 sivua
Kirjastosta
Suomeksi
Lainaus, Risingshadow, kuva Goodreads

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura

Tiedättekö, kun on niitä kirjoja, joiden olemassa olon tietää, mutta jotenkin ei vaan koskaan saa aikaiseksi ottaa, ja lukea kyseistä kirjaa? Kuura on minulle ollut yksi niistä. Twitterissä törmään siihen harvase päivä, ja jotenkin olen onnistunut välttelemään näinkin kauan kyseisen kirjan lukemista. Joten, kun olin piipahtamassa Helsingissä, kävin lainaamassa tämän kirjastosta, ja otin mukaani junaluettavaksi. 


* * * * *
Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.  
Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?
* * * * *
Jos kärsin Jäähyväiset aseille postausta kirjoittaessani, niin voin sanoa, että Kuuran kohdalla tilanne ei todellakaan ollut niin. Sormet syyhyten pyörittelin päässä kaikkea mahdollista mitä voisinkaan tästä sanoa, minkä takia täytyy toivoa, ettei tästä tulee kovin pitkää ja epäselvää postausta. 

Koska olen erittäin innoissani. Minulla ja suomalaisilla ihmissusiaiheisilla nuortenkirjoilla on pitkä ja onnellinen historia yhdessä (on mahdollista, että luen Kesytöntä parhaillaan kolmatta kertaa), ja voin ilokseni sanoa, ettei Kuura aiheuttanut säröjä tähän suhteeseen. Muutenkin olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että ihmissudet sopivat kirjallisuudessa paljon paremmin Suomeen ja suomalaisuuteen kuin muut taruolennot. Ehkä joulupukkia lukuunottamatta.
        Täytyy myöntää, että ennen kuin aloitin lukemaan Kuuraa, minua hieman huolestutti olisivatko se ja Kesytön samanlaisia kirjoja. Kaikille epäilijöille kuitenkin voin vakuuttaa, ettei siihen ole huoleen, vaan nämä tarinat kyllä erottaa toisistaan. Helposti.

Elina Pitkäkangas on onnistunut kirjoittamaan kirjan tyylillä, joka todella lämmittää minun sydäntäni.  Se on mukaansatempaavaa ja vauhdikasta, koukuttavaa ja kohdeyleisöllensä sopivaa. Vaikka joskus sanotaan, että kirjojen täytyisi olla mahdollisimman "aikaneutraaleja", mikään ei ole parempaa, kun 350 sivua täynnä populaarikulttuuri viittauksia ja memejä siellä täällä. Muutenkin jotenkin tuntuu, että näin "teknisiltä" ominaisuuksiltaan Kuura on ihan kelpo kirja. Suomalaisia kirjoja lukiessa on tottunut siihen, että kaikki hahmot puhuvat kirjakieltä, joten hetken aikaa meni totutellessa enemmän puhekieliseen dialogiin, joka lopulta toimii niin hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat ihaltavan inhimillisiä. Motiiveiltaan, sekä paikoitellen kyseenalaistenkin valintojensa kanssa he ovat lähestyttäviä, vaikkei läheskään aika kaikista mielyttävimpiä. Inka ei välttämättä valloittanut sydäntäni, ja Aaron tuntui jotenkin etäiseltä. Kirjassa on kuitenkin vahvoja sivuhenkilöitä, jotka tasapainottivat päähenkilöiden puutteita. Ihmissuhteiden kirjo - ystävyys, rakkaus, sukulaissuhteet ja enemmän kasuaalit, fyysiset suhteet - on myös mukavan lisä kirjan vahvoihin puoliin.
Kuurassa on toki pieniä puutteitakin. Hahmojen paikoittainen häiritsevyys, sekä se, että jäin kaipaamaan pieniä "hengähdystaukoja" juonessa. Välillä tuntui, että juoni kulki eteenpäin sellaisella ryminällä, ettei aina ihan ehtinyt pysymään mukana. Lopun tapahtumat ovat ohi nopeammin, kuin niitä ehtii edes ajatella. Lopun tehokkuutta varmasti hieman syö myös sen väkivaltaisuus, mikä ainakin minulle tuli yllätyksenä. Ei välttämättä huonona sellaisena, mutta en osannut sitä oikeastaan olettaakaan. 

Kuura on jälleen kerran yksi sellainen nuortenkirja, joka onnistuu välttämään kaikki pahimmat genrelle tyypilliset kliseet, ja sen takia olemaan hyvin omalaatuinen ja yllättävä lukukokemus. Aiemmista lukemistani nuortenkirjoista poiketen Kuurassa on paljon seksiä, väkivaltaa sekä alkoholia, jotka tuovat tarinaa lähemmäs sen päähenkilöiden ikäisten lukijoiden ikää, kuin normaalisti samaan genreen kuuluvat kirjat.
      Somessa ja blogeissa käydyn keskustelun perusteella en uskaltanut odottaakaan suuria pettymyksiä. Vaikka ensimmäinen kirja ei loppunutkaan sellaiseen tajunnanräjäyttävään cliffhangeriin, lopusta jäi mukavan odottavan tunnelma, joten varmasti tulen jatkamaan seuraavankin osan pariin.

* * * * *
XXXX
Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja Myllylahti
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 355
Kuva minä, lainaus Myllylahti

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Elämäni ensimmäinen Hemingway. Kun vahingossa törmäsin tähän kirjaan kirjastossa, syli jo valmiiksi täynnä kirjoja, päätin ottaa askeleen tuntemattomaan, ja lukea jotain, joka on roikkunut luettavien kirjojen listallani monta vuotta.


* * * * *
Nuori amerikkalainen Frederic Henry on liittynyt vapaaehtoisena Italian armeijaan. Frederic tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherine Barkleyhin ja sodan pyörteissa nuoret rakastuvat palavasti. 
Sodan tapahtumat jatkavat vääjäämättöntä kulkuaan rakastavaisten ympärillä ja voittojen jälkeen on tappioiden aika. Onko sodan repimässä maailmassa tilaa rakkaudelle?
* * * * *
Hyppäsin tämän kirjan kohdalla, kuten sanottu, pää edellä tuntemattomaan. Hemingway on yksi niistä klassikkokirjailijoista, joiden kirjat jäävät lojumaan kaikille listoilleni, mutta joita en koskaan saa aikaiseksi aloitta. Nyt aloitin. Enkä oikeastaan tiedä mitä ajattelisin.
         Jäähyväiset aseille on kertomus amerikkalaisesta vapaaehtoisesta Italian armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Se on luutnantti Henryn ja sairaanhoitaja Catherinen rakkaustarina, sekä omaelämänkerrallinen teos Hemingwayn sotakokemuksista.

Olen kohta kuukauden pyöritellyt lukupäiväkirjaani kirjoittamia merkintöjä edes takaisin, yrittäen saada niistä edes jonkinmoista runkoa tähän postaukseen. Tavallaan pelottaa arvioida koko kirjaa, koska sen status 1900-luvun länsimaisessa kirjallisuudessa on niin suuri. Mitä uutta tästä enää voi sanoa? Ehkä lukiessa saatoin jollain tasolla myös ymmärtää, miksi juuri tätä kirjaa pidetään Hemingwayn parhaimpana teoksena (en tosin ole lukenut muita...). Siitä huolimatta, en ole varma, oliko Jäähyväiset aseille ainakaan juuri tässä hetkessä sittenkään lukemisen arvoinen.

Tahdiltaan melkein kuolettavan verkkaisesti etenevä kirja jätti jälkeensä enemmän kysymysmerkkejä kuin ahaa-elämyksiä. Lukiessa käy hyvin selväksi, ettei Hemingwayllä ole ollut ainakaan kiire teostaan kirjoittaessa. Pitkät kappaleet, jatkuvasti toistuva 'ja' ja paikoitellen täysin epälooginen, ja käsittämättömästi rakentuva dialogi söivät nekin lukukokemuksesta tuntuvan osan.

Puhumattakaan siitä, miten koko romaani päättyy. Aiempi tahti muuttuu täysin, ja viimeisten sivujen tapahtumat sekä kirjan loppu tuntuu siltä, kuin juoksisi päin seinää. Ainakin omasta mielestäni kirja loppuu niin epätyydyttävästi, että siinä hetkessä haluaisi ottaa takaisin kaikki aiemmin sanotut hyvät asiat.

Tästä kaikesta huolimatta, kuten muistiinpanoihini olin kirjoittanut, tavallaan ymmärrän, vaikken ymmärrä vielä. Kaikesta epäloogisuudestaan, ja jaarittelustaan huolimatta, jokin kirjassa silti toimi. Hemingwayllä on omalaatuinen tapa kertoa tarinaa, ja vaikka tyyli ei minua mielyttänyt, niin nostan hattua. Sotaromaaniksi ehkä hieman poikkeuksellinen juoni yllätti minut "romanttisuudellaan", ja takakansi teksti harhautti uskomaan, että luvassa olisi hieman toisenlainen lukukokemus.
     Jälkeenpäin, hetken aikaa asiaa pyöriteltyä, voi silti todeta, että lukemisen arvoinen kokemus Jäähyväiset aseille kuitenkin on. Ainakin voi sanoa lukeneensa sen.


* * * * *
XXX
A Farewell to Arms
Julkaisuvuosi 1929 (suom. 1968)
Kustantaja Tammi
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 379

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rebecca Solnit: Men Explaining Things to Me

Törmäsin kirjaan Men Explaining Things to Me puoliksi vahingossa. Etsin Feministiseen lukuhaasteeseen lukemista Goodreadsista, samalla selasin tutkimuskirjallisuutta kandidaatin tutkielmaani varten, ja kävin läpi feminstisiä Tumblr-blogeja. Kaikkia näitä kolmea yhdistää se, että päädyin lopulta lukemaan Rebecca Solnitin kirjasta (joka julkaisunsa aikoihin inspiroi Academic Men Explaining Things to Me-blogia).

* * * * *
In her comic, scathing essay “Men Explain Things to Me,” Rebecca Solnit took on what often goes wrong in conversations between men and women. She wrote about men who wrongly assume they know things and wrongly assume women don’t, about why this arises, and how this aspect of the gender wars works, airing some of her own hilariously awful encounters.(- -)
This book features that now-classic essay with six perfect complements, including an examination of the great feminist writer Virginia Woolf ’s embrace of mystery, of not knowing, of doubt and ambiguity, a highly original inquiry into marriage equality, and a terrifying survey of the scope of contemporary violence against women.

* * * * *
Rebecca Solnitin feministisistä esseistä koostuva Men Explaining Things to Me on sisällöllisesti mielenkiintoinen, ja esteettisiltä ominaisuuksiltaan tajunnan räjäyttävän kaunis. Niinkin kaunis, että olin lukupäiväkirjaani kirjoittanut siitä kahteen kertaan, samalle sivulle, täysin samoilla sanoilla "esteettisesti mielyttävä kirja".

Käytän tätä ilmaisua varmasti jokaisesta feministisestä kirjasta, mutta Solnitin esseekokoelma on hyvin ajatuksia herättävä. Mutta vielä enemmän se on silmiä avaava. Vaikka esseet käsittelevät jonkin verran tyypillisiä feminismiin liittyviä teemoja, ainakin itsestäni tuntui siltä, että monet niiden aiheista ovat lähestymistavoiltaan edes vähän normaalista poikkeavia. Kirjan nimikkoessee on se, jota pidetään, nyt jo feministisessä keskustelussa asemansa vakiinnuttaneen, mensplaining-termin alkulähteenä.

Jos jotain pahaa sanottavaa Solnitin esseistä pitäisi sanoa, on se, että olisin kaivannut viitteitä tukemaan esimerkiksi hänen esille tuomia tilastojansa. Kahden yliopistovuoden aikana lähdekritiikki on alkanut pilata lukukokemuksiani, ja arvioin jatkuvasti tekstien tieteellistä luotettavuutta. Vaikka todellisuudessa yleensä kustantajat poistavat kaiken akateemisuuden "valtavirtalukijoille" julkaistavista kirjoista, joten syy tässäkin tapauksessa on luultavasti siellä päässä.

Olen lukenut viime aikoina yllättävän paljon feminististä kirjallisuutta. Romaaneja, esseitä, runoja. Sen takia huomaan myös hakeutuvani jatkusvasti kohti monimutkaisempaa lukemista aiheesta (Toinen sukupuoli, tapaamme vielä). Haastavuudeltaan Solnitin esseet eivät ole kovinkaan vaikeita, mutta tiettyjä perusasioita kannattaa olla hallussa, jotta kirjasta voi nauttia sen kaikessa kauneudessaan. Kokonaisuutena kirjoitustyyliltään se on samaan aikaan asiallisen vakavaa, mutta myös helppoa, hauskaa, ja nopeasti luettavaa tekstiä. Esseiden hienoimpia hetkiä ovat yksittäiset virkkeet, joissa on onnistuttu tärkeitä teemoja tekstien ympäriltä. Kyseessä on varmasti yksi tämän vuoden lainattavimmista kirjoista, joita tulen lukemaan.

The ability to tell your own story, in words or images, is already a victory, already a revolt

Men Explaining Things to Me ei välttämättä ole feministisen teorian klassikkoteos, mutta jonkin asteen klassikko aseman se on kuitenkin saavuttanut. Se on nopealukuinen, ja täynnä erittäin hyviä lainauksia. Humoristisen asiantuntevalla asenteella kirjoitetut esseet käsittelevät tuttuja ja vähän vieraampia feministisiä teemoja, ja varmasti jokainen löytää suosikkinsa näiden joukosta. En voi olla kehumatta tätä maasta taivaisiin, mutta kyseessä on varmasti paras feminismiin liittyvä kirja, jonka olen lukenut.

Jos Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä tuntui liian helpolta tai tutulta sisällöllisesti, suosittelen ehdottomasti etsimään tämän teoksen käsiin. Samalla voi jo vähän fiilistellä feministisiä esseistä, sillä maaliskuussa julkaistaan (vihdoin) suomeksi Roxane Gayn Bad Feminist esseekokoelma!
My liberte, egalité, sororité, if you will 
* * * * *
XXXXX
Julkaisuvuosi 2014
Kustantaja Haymarket Books
Luettu yliopistolta lainattuna e-kirjana (+ oma fyysinen kopio)
Englanniksi
Sivuja 130
Kuva minä, lainaus Goodreads

torstai 11. elokuuta 2016

Julie McElwain: A Murder in Time

Teen kesätöikseni istumatyötä. Istun töissä lähes koko päivän. Ja joskus melkein puolet päivästä täysin toimettomana, kun siirrymme paikasta A paikkaan B. Sen takia päätin kokeilla jotain poikkeuksellista, ja lainasin e-kirjan kirjastosta. Olen vannoutunut fyysisten kirjojen kannattaja, ja äänikirjojakin olen alkanut kuuntelemaan vasta tämän kesän aikana. Viime vuonna kesken jäi Patrick Nessin The Knife of Never Letting Go (jonka lukemista olin odottanut innolla), koska en lopulta vaan saanut luettua sitä e-kirjana. Maybe some day. Takaisin asiaan. Lainasin siis töiden vuoksi e-kirjan, kirjaimellisesti ensimmäisen joka kirjaston sivulla oli tarjolla.
     Ja yllättävää kyllä, en pettynyt pahasti.

A Murder in Time on Julie McElwainin ensimmäinen romaani, dekkari joka sijoittuu menneisyyteen, ja jossa mukaan sotketaan myös aikamatkustus. Se on samalla myös ensimmäinen osa Kendra Donovan - sarjassa.
    Kendra Donovan on FBI:n agentti, äärimmäisen älykäs ja kyvykäs nuori nainen, joka kostomatkalla päätyy mysteerisen oven kautta 1800-luvun Englantiin. Ruumiita alkaa ilmestymään, ja modernin rikostutkinnan hallitseva Donovan ottaa ohjat käsiinsä. Näin pikaisesti selitettynä.

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta pitäisi oikeastaan kirjoittaa. Koska A Murder in Time ei ole missään nimessä mestariteos. Aika keskinkertainen tekele, jos saan sanoa. En ole vähään aikaan lukenut yhtä kliseistä hahmoista. Kaunis, viisas ja kaikilla tavoilla kyvykäs päähenkilö; erittäin miehisen työpaikan sovinistinen esimies; Aikaansa/titteliinsä nähden erittäin avaramielinen suojelija; Tiukkapipoinen etikettiä noudattava kiinnostuksen kohde ja niin edelleen. Juoni kulkee aivan normaalia dekkarinkaavaa, eikä loppukaan oikeastaan räjäyttänyt tajuntaa.

Mutta ei herran jestas miten viihdyttävä kirja kyseessä oli! Luin kirjan muutamassa päivässä. Tuntui siltä, että se loppui kesken kaiken. Huomasin jopa välittäväni hahmoista yllättävän paljon (tosin sivuhahmoista paljon enemmän, kuin päähenkilöistä). En osaa ihan tarkkasti sanoa mikä kirjasta teki niin koukuttavan, varmaan sen nopeasti etenevä juoni, ja poikkeuksellinen asetelma dekkarille.
      Ja näin alan opiskelijana voin kyllä hieman antaa kiitosta siitä, että historiallisesti kirja ei ollut aivan tuulesta temmattu. Muutamaa 'mitä ihmettä'-kohtaa lukuunottamatta. 

Hauskinta oli huomata, että ensimmäinen asia jota kirjan lopettamisen jälkeen tein, oli katsoa milloin kirjasarjan seuraava osa ilmestyy. (Ensi huhtikuussa) ja olin kyllä yllättävän pettynyt. Ja seuraavan osan juoni kuulosti vielä kaiken lisäksi paremmalta kuin tämän ensimmäisenkin. 
       Suosittelen, että jos Helmet-kirjastokortin, niin kannattaa tutustua McElwainin kirjaan. Viihdyttävä ja nopea luettava, josta voi kyllä nauttia, jos ei liikaa ärsyynny hyvin geneerisistä piirteistä.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Elina Rouhiainen: Vainuttu

"Siitä lähtien kun Raisa tapasi Mikaelin ensimmäistä kertaa, pojan siniset silmät ovat seuranneet häntä. Mutta liian monet asiat repivät heitä eroon toisistaan. Mikael on ihmissusi. Raisa on daimon, minkä merkitys kaikessa hurjuudessaan on vasta alkanut avautua. Raisa on taidetta rakastava kaupungin kasvatti, Mikaelin koti on Kainuun metsissä ja hän haluaa omistautua lääketieteelle ja yhteisönsä auttamiselle. He ovat hellepäivä ja pakkasyö, ja heitä ajavat takaa tuhoa lietsovat voimat. " - Goodreads
Susirajan viimeinen osa. Luin koko sarjan vain vähän ennen kuin tämä kirja julkaistiin. Edellinen kirja: Jäljitetty, ei ollut mielestäni kummoinenkaan, joten vaikka odotin kiinnostuneena miten sarja päättyisi, ei innostukseni ollut kovinkaan suuri. Kolmessa edellisessä osassa useat hahmot, mytologia, ihmissudet, laumadynamiikka ja romantiikka ovat tulleet tutuiksi. Vaikka kolmannessa kirjassa mukaan tuodut diamonit eivät ihastuttaneetkaan, lähdin lukemaan Vainuttua silti avoimin mielin.

Onnekseni kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys. Kokonaisuudessaan Vainuttu vaikutti mielestäni aiempia osia päämäärätietoisemmalta. Se oli myös selvästi toiminallisempi. Jos edelliset olivat sortuneet silloin tällöin jaaritteluun, Vainutussa sen määrä oli muita selvästi vähäisempää. Lisäpisteitä sai kirjan toiminallisuus. Joka tietenkin omalta osaltaan myös vähensi jaarittelun määrää.
                             Vaikka suurin osa Vainutun vaikutelmista olikin positiivisempia, erityisesti lopusta jäi minulle ristiriitaiset tuntemukset. Viimeiset sivut/luvut tuntuivat ehkä hieman täyteen ahdetuilta, enkä välttämättä saanut siitä ihan kunnolla kiinnikään. Toisaalta täyteen ahdettuhan on tässä tilanteessa suhteellista, aiemmissa osissa tämä on ollut mielestäni suurempi ongelma. Siitä huolimatta, rakastin omalla tavallaan sarjan lopetusta. Se oli ilmeinen, ja tunsin oloni hieman yksinkertaiseksi, kun en tajunnut sitä nopeammin. Toisia on vain helpompi jymäyttää.

Ja perinteitä kunnioittaen, otetaan vielä kerran käsittelyyn sarjan suosikkiosani. Hahmot. Ja erityisesti Mikael. Oma suhteeni hahmoon on edelleen ongelmallinen. Ensimmäisestä kirjasta lähtien olen ollut rakastunut, mutta toisaalta tuskastelua on aiheuttanut Mikaelin tunnottomuus. Toivoin ehkä hieman enemmän kärsimystä, johon jälleen kerran olisi ollut aineksia, mutta sitä en vieläkään saanut. Ehdottomasti lempiasioistani kirjasarjassa on kuitenkin Raisan ja Mikaelin suhde. Vähäistä draamaa lukuunottamatta se vaikuttaa aidolta kaikkine yksityiskohtineen, niin arkiset puuhailut kuin intiimimmätkin kuvaukset. Joihin muuten harvemmin nuortenkirjoissa törmää, kuten aiemmin olen maininnut.
            Muut hahmot eivät synnyttäneet onneksi yhtä paljon tuskastelua. Kaikki saivat arvoisensa lopun, eikä hampaankoloon jäänyt ärsyttäviä roikkuvia kohtaloita tai väärin menneitä päätöksiä. Ainakaan omasta mielestäni.

Omalla tavallaan surettaa, että Susiraja on sarjana nyt ohi. Alun perin Kesytetty yllätti minut positiivisesti, sarjan seuraavat osat laskivat hieman tunnelmia, mutta onneksi viimeinen osa palautti innostukseni sarjan viimeistelyyn. Arvostusta saa ehdottomasti se, että Elina Rouhiainen osasi lopettaa sarjan ennen kuin se koki mahalaskun pitkittämisen takia. Jos vain paranormaalit romanssit kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti lukemaan sarjan, ja jatkamaan eteenpäin, vaikkeivat keskimmäiset osat vakuuttaisikaan.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

"Paluu Helsinkiin ja elämä taideopiskelijana ei olekaan Raisan odotusten mukaista, eivätkä muistot Hukkavaarasta ja Mikaelista anna rauhaa. Vampyyriystävä Konstan perustamalla klubilla yliluonnollinen väki kokoontuu juhlimaan Helsingin yössä... Konstan avulla Raisa pääsee kadonneen kaksoisveljensä Mitjan jäljille, ja pitkään piinanneet salaisuudet alkavat viimein saada valaistusta. Seikkailu johdattaa sisarukset Kreikkaan, kätketylle daimonien saarelle – ja huimaan pakomatkaan." - Tammi (#kirja)
Ennen kuin aloin lukemaan Susirajan kolmatta osaa Jäljitettyä, hairahdin lukemaan muiden mielipiteitä kirjasta. Välttelin juonipaljastuksia, mutta kovinkaan moni ei tuntunut olevan innoissaan tästä kirjasta. Otin kuitenkin ”riskin” sillä halusin tietää miten ko. sarja päättyy, ja mitä tapahtuu.
                   Valitettavasti ihmisten arvostelut eivät kuitenkaan olleet väärässä.

Siinä missä kahdessa edessä osassa ollaan keskitytty Hukkavaaraan, ihmissusiin sekä Raisan ja Mikaelin suhteeseen, kolmannessa tarinan suurimman huomion sai kuitenkin Raisa, Raisan menneisyys ja siellä täällä matkustelu. Itse koin, että koko kadonneen veljen etsintä ja diamoni juoni oli ehkä vähän liikaa. Kirjassa tuli hyvin lyhyessä ajassa niin paljon informaatiota, että välillä pää tuntui menevän jossain vaiheessa sekaisin.
                 Aiempien ihmissusien ja vampyyrien lisäksi mukaan tuotiin kreikkalaiset jumalat sekä diamonit, ajatusten maailmat ja niin edelleen. Vaikka ajatuksena kahden todella erilaisen mytologian sekoittaminen toisiinsa on mielestäni raikas ja toimivakin, tässä konseptissa se ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu. Tuli tunne, että kirjailija oli keksinyt kaksi hyvää ideaa, muttei halunnut jättää toista odottamaan.

Jälleen kerran, Mikael oli ehdottomasti kirjan parhaita hahmoja. Valitettavasti yli puolet kirjasta kuitenkin oli kaikkea muuta, kuin Mikaelia. Enkä päässyt, yrityksistä huolimatta, yli siitä miten paljon Raisa ärsytti minua koko kirjan. Mutta sentään vähemmän kuin sarjan toisessa osassa. Muutenkin aiemmin viehättäneet hukkavaaralaiset olivat jääneet taka-alalle. Tuntui, että kaikki vanhat hahmot oli unohdettu, kun keskityttiin uusiin juonen käänteisiin ja uusiin hahmoihin. Jotka eivät olleet kuitenkaan niin ihmeellisiä verrattuna aiempiin sivuhahmoihin.

Vaikken juuri pitänyt Jäljitetystä, uskon edelleen siihen, että neljäs osa voi vielä korjata paljon. Jankkaan jokaisessa tätä sarjaa käsittelevässä bloggauksessa samaa, mutta edelleen kirjasta puuttui jännitys. Kirjan loppu vaikutti ehkä liian paljon lopulta. Tuli sellainen tunne, että vaikka asioita jäi selvittelemättä, niitä ei välttämättä jätetty roikkumaan auki, että seuraavaa kirjaa jäi jonottamaan sormet syyhyten. Aloitin kuitenkin ihan innoissani neljännen kirjan lukemisen, joten tekstiä siitä voi odottaa piakkoin.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Neiti Peregrin koti eriskummallisille lapsille on kirja, josta olin aiemmin kuullut ja johon lopulta törmäsin vahingossa kirjastossa. Miksipä ei, moni tuntui intoilevan tästä kirjasta Goodreadsissa ja BookTubessa.

”Viisitoistavuotias Jacob on kasvanut kuunnellen erikoisen isoisänsä kummitusjuttua eriskummallisista orpolapsista ja hirviöistä. Jacob lähtee hirvittävän perhetragedian seurauksena isoisänsä tarinoissa esiintyneelle kaukaiselle saarelle Walesin edustalla. Hän löytää saarelta Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot.Jacob tutkii merkillisen talon hylättyjä makuuhuoneita ja käytäviä, ja vähitellen käy selväksi, että taloon aikoinaan majoitetut lapset olivat vähintäänkin erikummallisia: he saattoivat olla myös vaarallisia. Lapset oli ehkä viety kaukaiselle saarelle karanteeniin, mutta miksi? Ja jotenkin – niin mahdotonta kuin se onkin – lapset tuntuvat olevan yhä elossa…” – Risingshadow

En tiedä ihan varmasti, mitä ajatella tästä kirjasta. Alun perin minun ei koskaan pitänyt edes lukea tätä kirjaa, mutta lopulta muun lukemisen puutteessa päätin antaa periksi. Jokin pieni ennakko odotus oli kokoajan takaraivossani, tai oletin jotenkin, etten pitäisi kirjasta läheskään niin paljon, kuin sitten lopulta pidin. Positiivinen yllätys siis.

Neiti Peregrinen juoni oli ehkä hieman omituinen. Kiva, mutta omituinen. Mutta vaikka kuinka yritin, se ei sinänsä kolahtanut. Koko ensimmäinen kirja tuntui ehkä hieman alustukselta seuraavaan kahteen kirjaan, ja kirjan maailmasta tuli joissain kohdissa hieman liikaa tietoa yhdellä kertaa. Jonkin sortin X-Man fiilikset kirjasta jäi, kyvyiltään poikkeuksellisia lapsia piilotellaan kartanossa, koska muu maailma ei ole valmis kohtaamaan heitä.

Päähenkilö Jacob menettelee. Vaikka suurilta osin hän oli ikäisensä tuntuinen, silti joissain kohdissa kirjailija tuntuu kirjoittavan muutaman vuoden vanhemmasta henkilöstä. Tietenkin tämän tyyppiselle fantasiakirjalle on ihan tavallista, että päähenkilö kärsii kirjan alussa trauman, mutta myös löytää sen epäluonnollisen, jonka hän voi kuitenkin laittaa vielä alkukiran trauman piikkiin. Jostain kumman syystä erityisesti Neiti Peregrinessa tämä alkoi nyppiä minua suuresti.
           Muut hahmot olivat hyvin lättänän oloisia. En oikein kiintynyt kehenkään heistä. Toki eriskummallisuudet sekä muut maailman olennot olivat mahtavia ja yksi kirjan hauskimmista asioista,
Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähämmän 15-16 vuotiaat hahmot jaksavat enää kiinnostaa minua. Kai se on ihan normaalia, mutta vähän surullista, kun muuten pitää nuorten kirjoista.

Ehdottomasti ”paras” juttu koko kirjassa oli sen ulkoasu. Äärimmäisen kaunis ja huolella suunniteltu. Tekisi melkein mieli hankkia kirja itselleen vain sen takia, että saisi ihailla kirjaa koko ajan. Juonenkin kannalta tärkeiksi muodostuu valloittavat vintage valokuvat, joita on ripoteltu pitkin poikin kirjaa. Niiden avulla kirjaan tulee hieman lisää sitä jotain. Voisin hehkuttaa monta sivua pelkästään sitä, miltä kirja näyttää.

Kaiken kaikkiaan Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on ihan hyvä. Ehkä omaa arviotani sumensi se, että luin juuri sitä ennen Cat Wintersin mahtavan In the Shadow of Blackbirds, joten jos vähänkin kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Tulenko itse palaamaan jatko-osiin? Tuskinpa.

lauantai 29. elokuuta 2015

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea


Kirjastosta nimen takia mukaan napattu kirja, joka osottautui yhdeksi parhaimmista genreään edustavista kirjoista. Olen lukenut Tilastollisen nyt kolme kertaa, viimeksi perjantaina pikaisena parin sadan sivun kirjana, joka sattui olemaan kirjastonhyllyssä valmiina.
"17-vuotias Hadley on matkalla New Yorkista Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, mutta myöhästyy täpärästi lennolta. Odotellessaan seuraavaa lentoa täpötäydellä JFK:n kentällä Hadley kohtaa komean, fiksun brittiopiskelijan Oliverin. Sattuma heittää heidät istumaan vierekkäin lennon ajaksi."   - Otava
Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin rakastan nuorten kirjoja ja romantiikkaa. Ja Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on juuri näitä kirjoja. En enää edes muista miksi Tilastollinen alkoi viehättää alunperin. Nimi varmasti vaikutti, mutta myös kansi. Sitten on tietenkin myös kirjan elokuvamainen juoni. Ei se ehkä kaikista realistisin ole, mutta juuri sellainen teinityttöjen (ja vähän vanhempienkin) unelma. Tapa jolla Hadley ja Oliver tapaavat kirjassa on kerrassaan mainio.

Jennifer E. Smithin kirjoittama kieli on mukavasti soljuvaa, mikä tekee kirjasta nopealukuisen. Tämän takia kirja on sellainen yhdelta istumalta luettava kirja. Muutenkin juoni on tarpeeksi yksinkertainen ollakseen nopealukuinen. Kutsuisin kirjaa kaikenkaikkiaan suhteellisen leppoisaksi luettavaksi. Hadley ja Oliver ovat molemmat nuoria, jotka painivat ikäisilleen tyypillisten ongelmien kanssa, ja muutkin hahmot tuntuvat suht aidoilta.

Olisi typerää kirjoittaa, että kirjan huonoin puoli on sen lyhyys, mikä on kyllä totta. Mutta ei se täydellinenkään ole. Vaikka hahmot ovat aidontuntuisia ja arkisia, on niissä silti hieman kliseisiäkin piirteitä. Hadleystä saa vähän lapsellisen kuvan, enkä pysty oikein samastumaan kummankaan päähenkilön elämäntilanteeseen. Sen takia kyseenalaistin muutaman kerran Hadleyn ajatuksia/päätöksiä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on nopeasti luettava, samaan aikaan romanttinen ja arkinen tarina ja ennen kaikkea (jälleen kerran) lukemisen arvoinen kirja. Tilastollisen lisäksi Jennifer E. Smithillä on muutama muu yhtä veikeästi nimetty kirja; Geography of You and Me sekä This is What Happy Looks Like ovat mukana lukulistallani, joten niistä varmasti tullaan vielä täällä blogin puolella kuulemaan.

perjantai 28. elokuuta 2015

Cat Winters: In the Shadow of Blackbirds



En kuollaksenikaan muista mistä tämän kirjan bongasin. Luultavasti katselin tavalliseen tapaani Booktube-videoita, ja jollain oli kirja Book haul-videollaan. Juoni kuulosti kiinnostavalta, joten varasin kirjan kirjastosta.

"In 1918, the world seems on the verge of apocalypse. Americans roam the streets in gauze masks to ward off the deadly Spanish influenza, and the government ships young men to the front lines of a brutal war, creating an atmosphere of fear and confusion. Sixteen-year-old Mary Shelley Black watches as desperate mourners flock to séances and spirit photographers for comfort, but she herself has never believed in ghosts. During her bleakest moment, however, she’s forced to rethink her entire way of looking at life and death, for her first love—a boy who died in battle—returns in spirit form. But what does he want from her?" - Goodreads

Eli suomeksi; ensimmäisen maailmansodan viimeinen vuosi, epidemioita ja ihmisten villitys erilaisiin henkiolentoihin. Kummitus ja muutama mysteeri. Sekä vähän romantiikkaa. Eli kaikkea, mitä hyvässä kirjassa vain voi olla. Tästä voi varmasti päätellä, että olin innoissani kyseisestä kirjasta jo ennen kuin pääsin edes lukemaan sitä.

In the Shadow of Blackbirds on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista johon olen tarttunut. Välttelin spoilaamasta kirjaa itselleni, eikä takakansi tekstikään kerro juuri mitään, joten lukiessani oli jatkuvasti sellainen pieni mukava kutina selkärangassa. Lapsena spiritismiä kokeilleet tai muuten vaan aaveohjelmia katselleet tietävät ainakin sen jatkuvan kylmien väreiden tunteen. En kai voi olla ainoa joka tietää sen tunteen?

Winters on onnistunut erittäin hyvin hahmojen luomisessa. Joskus nuortenkirjojen hahmot tuntuvat olevan kovin samankaltaisia. In the Shadow of Blackbirdsissä asia ei kuitenkaan ole näin. Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat moniulotteisia, eikä heitä voi stereotyyppisiksikään haukkua. Olin kirjoittanut lukupäiväkirjaani: "xxx on ihan mahtava hahmo! Tykkään tosi paljon, vaikka tuntuu siltä, ettei pitäisi." Harvemmin kirjaa lukiessa tulee tämän tyyppisiä fiiliksiä.

In the Shadow of Blackbirds yllätti minut enemmän kuin positiivisesti. Nautin kirjan jokaisesta sivusta ja se tuntui loppuvan aivan liian nopeasti. Jos historialliset romaanit, paranormaalit teemat ja niin edelleen kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Lukupäiväkirjassani oli toinenkin merkintä tästä opuksesta, joka kuvaa parhaiten koko lukukokemusta:

"Kirja, jonka haluaisin lukea uudelleen ensimmäistä kertaa."