En edes uskalla enää klikkailla blogin luonnoksia auki, niin monta
postausta odottaa edelleen kirjoittamistaan. En ole osannut edes hyödyntää
syysflunssaa, joka on ajanut sänkyyn ja muutamina päivinä pitkiin toimettomiin
tunteihin. Mutta nyt, kun olisi tärkeämpää tehdä kouluhommia, päätin pitkästä
aikaa avata Bloggerin ja kirjoitella näitä rästejä pois.
Kesällä keräsin kirjastosta sylillisen kirjoja mahdollisesti luettavaksi,
ja oikeastaan ainoa kirja, jonka lopulta siitä luin oli Stephanie Garberin
Caraval.
* * * * *
Scarlett asuu pienellä saarella sisarensa Tellan kanssa. Scarlettin unelmana on päästä mukaan maagiseen Caraval-peliin, joka järjestetään vuosittain tyttöjen kotisaaristossa, mutta nyt hänellä on edessään julman isän järjestämä avioliitto. Sitten sisarukset saavat yllättäen kutsun peliin. Caravalin saarella Tella kaapataan. Pian käy ilmi, että tällä kertaa koko pelin voittaa se, joka löytää Scarlettin sisaren. Scarlett uppoaa pelin maagisen värikkääseen maailmaan, jossa unohtuu, että koko Caraval on näytelmä. Mikä on totta ja mikä ei? Ehtiikö Scarlett pelastaa sisarensa ennen kuin peli päättyy ja tämä katoaa lopullisesti?
* * * * *
Caraval on minulle ensimmäinen kosketus tähän mystiseen sirkus(ish)genreen.
Tämän tyyppisiä kirjoja tuntuu olevan jonkin verran (esimerkiksi Erin
Morgensternin Yön sirkus), mutta jotenkin en ole koskaan kokenut sen suurempaa
vetoa näitä kohtaan. Ajattelin kuitenkin kerrankin olla ajan hermolla
ja lukea kirjan, joka on julkaistu ja suomennettukin vielä viimeisen vuoden
aikana. Ja tällä kertaa on pakko myöntää, etten välttämättä nauttinut tästä
kirjasta niin paljon, kuin olisin voinut.
Näin yleisesti Caraval on ihan viihdyttävä, ja aikuisempikin lukija
varmasti voi viihtyä sen äärellä hyvin. Siinä on kiitettävä määrä vauhtia, eikä
se oikeastaan tunnu noin neljänsadan sivun kirjalta. Sen maailma on
suhteellisen rajattu ja hahmoja on sopiva määrä, jolloin mukana pysyy oikein
hyvin, eikä sen takia oikeastaan joudu kertailemaan tapahtumia tai miettiä,
kenestä nyt taas puhuttiinkaan. Vaikka periaatteessa pidän kirjoista, joissa
näin on, olisin silti kaivannut vähän monimutkaisuutta sekä maailmaan että
kirjan juoneen. En välttämättä ymmärrä, mistä kaikki kirjan hype on alun perin
lähtöisin.
Siitä huolimatta, että hahmoja on vähän, kukaan heistä ei lopulta saanut
minua liian kiinnostuneeksi kirjasta. Huomasin, että minulle oli lopulta aika
yksi ja sama mitä heille tarinan aikana käy. Paikoitellen päähenkilösisarukset
tuntuivat lähes ärsyttävän naiiveilta ja ehdottomilta.
Kirjan pahishahmot eivät olleet läheskään niin luotaan työntäviä, kuin olisivat voineet olla, vaikka yritystä kyllä on. He jäivät vielä pintapuolisemmiksi, kuin päähenkilöt. Olisin kaivannut ehkä hiukkasen enemmän selitystä heidän motiiveillensa (jotka muuten olivat pääasiassa epäonnistuneeseen rakkauteen liittyviä...), ja he loistivat suuren osan kirjasta poissaolollaan.
Koska en halua pelkästään kritisoida Caravalia, on minun myönnettävä, että
onhan kirja ihan houkuttelevalla tavalla visuaalinen. Päähenkilö Scarletilla on
synestesia, eli hän esimerkiksi näkee tunteet väreinä. Sekä tämän, että
Garberin kirjoitustyylin ansiosta kirjassa on poikkeuksellisen voimakkaat
värit, minkä takia lukemisesta tulee huomattavasti kiinnostavampaa.
Caravalin lukemisesta on kulunut minulla kohta kolme kuukautta, joten
myönnän kirjoittaneeni tätä postausta hyvin hatarien muistikuvien ja vielä
hatarampien muistiinpanojen perusteelta. Jälkeenpäin on toki helpompi miettiä
yleisfiilistä, joka tässä tapauksessa ei ollut kovin imarteleva. En ole vähään
aikaan kirjoittanut ihan näin kehnoa postausta yhdestäkään kirjasta, mutta
toivottavasti tästä saa edes jotain irti...
* * * * *
359 sivua
Kirjastosta
Suomeksi
Lainaus, Risingshadow, kuva Goodreads
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti