Bea Uusma: Naparetki

Naparetki käännettiin suomeksi juuri sopivasti, korjatkaa jos olen väärässä, viime vuoden jouluksi. Tai edellisen. Kuitenkin, niin tai näin, ostimme kirjan serkulleni joululahjaksi, ja sinä vuonna se oli niin suosittu lahjakirja, että jouduimme ajamaan Helsingistä Keravalle saadaksemme sen. Silloin hieman uteliaisuuttani lehteilin kirjaa läpi, mutta lehteily muuttui melkein koko kirjan lukemiseksi. Ainoastaan lahjakirjastatus esti kaikista häpeilemättömimmän selailun. 

Ja nyt heittäydyin villiksi lokakuun tukien saavuttua, ja vihdoinkin ostin oman Naparetken hyllyyni. Tosin jumbopokkarina, ja nyt haaveilen kovakantista kirjaa Adlibriksestä. Luvassa on paljon hehkutusta, koska en ole vähään aikaan lukenut mitään Naparetken kaltaista!

* * * * * 

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Tapaus on kiehtonut kirjailijoita, toimittajia, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. Ruotsissa on myös Andrée-retkikunnalle omistettu museo.

Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui? Näin alkaa retki kauas menneisyyteen ja palapelin palaset loksahtelevat vaiheittain paikalleen. Lopulta saadaan seikkaperäinen vastaus kaikkiin kysymyksiin – ainakin teoriassa.

* * * * *

En voi kuin nostaa hattua sille, miten ison työn Uusma on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan. Hänen intohimonsa Andréen retkikuntaa kohtaan on jo itsessään erittäin mielenkiintoista ja ihailtavaa. Jos käyttäisin edes neljäkymmentä prosenttia hänen innostuksen määrästä omien koulutehtävieni tekemiseen, olisin varmasti vuosikurssimme paras. Ainakin minuun Uusman innostus aiheeseen tarttui ehkä vähän liiankin paljon. Jossain vaiheessa huomasin googlailevani missä päin maailmaa Huippuvuoret sijaitsevatkaan, ja miten sinne pääsee. Olin oikeastaan ihan valmis lähtemään etsimään Tanskansaaren naapurisaarelle purkissa heitettyä jäähyväiskirjettä. Vietin myös laittoman paljon aikaa kirjan loppupuolen spekulaatioiden parissa. Toisaalta, niihin on myös helppo uppoutua.

Naparetki kannattaa lukea myös pelkästään sen ulkonäön takia. Kirjassa on yllättävän vähän perinteisesti aseteltua tekstiä, vaan sivut ovat täytetty kuvilla, päiväkirjamerkinnöillä, kirjeillä sekä Uusman omilla kokemuksilla. Jos kiinnostaa hankkia tämä omaksi, kannattaa ostaa joko jumbopokkari tai kovakantinen, sillä pokkaria selaillessani huomasin suuren osan kuvista puuttuvan. Ja kova kantisessa mukana on myös värit, mikä tekee kirjasta vielä hienomman kertaa kymmenen. Koska sisältö on vaihtelevaa, Naparetki on todella nopea lukea. Jossain kohtaa huomasi, että sivuja on juuri ja juuri kaksikymmentä jäljellä, mutta olin kyllä ihan valmis vielä jatkamaan senkin ylitse.

Naparetken tarina on itseasiassa loppujen lopuksi aika surullinen. Vaikka en voi kieltää Andréen retkikunnan kunnianhimoisen (ja hullun) tavoitteen romanttisuutta kaikessa seikkailunhalukkuudessaan, niin onhan heidän lopullinen kohtalo aika surullinen. Kun vielä luki matkasta ennen viimeiselle saarelle pääsyä, sitä jotenkin vaipui itse epätoivoon. Tunteiden kirjo oli siis laaja, kun yritin selvitä surkutteluni, seikkailufiiliksen ja ”oliko nyt niin hyvä idea pojat” ajatusteni kanssa eteenpäin.

”Anna Charlier makaan haudassaan hautapaikalla 6640 kunniallisella hautausmaalla Devonissa Englannissa. Hän oli kuollessaan 78-cuotias. Samassa haudassa on hänen miehensä Gilbert Hawtrey. Mutta Annan ruumiista puuttuu sydän. Ruumiissa ei ole sydäntä. 

Syyskuun 4:nnestä päivästä vuonna 1949 olisi tullut Nils Strindbergin seitsemäskymmenesseitsemäs syntymäpäivä. Hänen veljensä ovat kokoontuneet Tukholman Pohjoiselle hautausmaalle. He ovat jo ikääntyneitä miehiä, päällystakeissaan, hatuissaan. On varhainen, kolea aamu. Kenekään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun. 

Arkussa lepää anna Charlierin sydän.” s. 260

Naparetki on jotain sellaista, mitä en varmaan koskaan ole lukenut aiemmin. Vaikka ärsyynnyn lievästi, kun lopulta ratkaisua retkikunnan kohtalosta ei selvinnytkään (eikä kirjan idea olekaan sitä välttämättä lukijalle selvittää), niin ennen kaikkea olin onnellinen tämän kirjan olemassa olosta. Uskon, että tulen suosittelemaan Naparetkeä kaikille vielä pitkään, koska se on samaan aikaan tietokirja, kaksitasoinen ”romaani”, sydäntä särkevä, mutta kertomus intohimosta ja innostuksesta saavuttaa jotain. Lukekaa tämä.

* * * * * 

Julkaisuvuosi 2016
Expeditionen. Min kärlekshistoria

LIKE

288 sivua

Oma

Suomeksi

Kuvaus Goodreads