Paperi T: post-alfa

Alan ymmärtää pikkuhiljaa, miten paljon kaverit vaikuttavat tietämättään minun lukemiseeni. Yksi kavereistani on suuri Paperi T:n (aka Henri Pulkkinen) fani (ja tbh, entisenä ilmaisutaidon lukiolaisena en voi välttyä Paperi T hehtukutkselta Facebookissa muutenkaan). Sen takia olin lievästi utelias tietämään mistä kaikki hype oli peräisin, ja kun kuulin runokirjan julkaisusta, päätin hypätä pääedellä kaksin verroin tuntemattomaan. Eli Paperi T:n tuotantoon, ja runoihin noin ylipäätään.

* * * * *

"post-alfa on Paperi T:n kirjallinen debyytti, runoteos, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen."

En ole runoasiantuntija, en koskaan lue runoja, ja vielä vähemmän kirjoitan niistä. En oikein uskalla arvioidakaan runoutta, koska lukion äidinkielentunneilla runoanalyysiä opetellessa meitä heiteltiin kymmenillä eri termeillä lukemattomilla lainalaisuuksilla. Joten seuraavat pari kappaletta on kirjoitettu täysin fiilispohjaisesti vailla mitään teoriaperustaa. 

post-alfa on varmasti tänä vuonna tuonut ihan positiivista pöhinää sekä näkyvyyttä Suomirunouden päälle, ja se on myös varmasti yksi vuoden puhutuimmista runokokoelmista. Visuaalisesti tyydyttävä, mustalle paperille, yksinkertaisella fontilla painettu kirja, jonka kirjoittaja vaihtoi räppipiireistä kirjallisuuteen. Tähän, sekä post-alfaan on reagoitu laidasta laitaan. Itse häälyn enemmän sillä "no oliko tämä nyt oikeasti niin hyvä idea" laidalla, ainakin tällä hetkellä.

Omasta mielestäni osa runoista toimii, ja osa ei. Välillä teksti tuntuu vähän tekotaiteelliselta, korkealentoiselta, joka oikein rukoilee analysoimaan syvällisiä merkityksiä sanojen takana.Vaikka sellaista ei ehkä oikeasti olekaan. Melkein sata sivua pitkä synkkyys tummensi kyllä iloisemmankin mielen, eikä raskas tunnelma ainakaan helpottanut runojen lukemista tällaiselle runountuvikolle.
    Toisaalta, muutamissa kohdissa jouduin hetkeksi pysähtymään, ja sitten lukemaan runon tai rivin uudelleen, kun joku runo onnistui kolahtamaan. Omaksi suosikikseni nousi lopulta:

"voidaanko kommunikoida vain giffeillä / ahdistaa.jpg"

(tämäkin lähinnä sen viihdearvon vuoksi.)

Runojen kieli on pääasiassa ihan hauskaa ja oivaltavaa, mitä nyt joskus nyrpistin nenääni hieman "ällöttävimmille" tavoille muotoilla joitain asioita, mutta kyseessä taitaa olla aika pieni muotoseikka kuitenkin, kun jokainen runo ei vilissyt tällaisia poikkeuksia. Nimien pudottelua sekä intertekstuaalisuutta on paljon, jälkimmäisestä pidän yleensä, mutta jos sitä on kyllästymiseen saakka, niin en ehkä enää.

Enempää en osaa kirjoittaa itse tekstistä, ja kokoelman ulkonäkönkään syvempien merkitysten analysoinnin jätän ihmisille, jotka osaavat sen paremmin. Nopealukuinen runoteos varmasti iskee ainakin modernimmista runoista pitäville, ja räppärin kuulijakunnalle. Hyviä ja huonoja hetkiä mahtuu 97 sivuun, tasapainottavatko ne toisiansa, sen jokainen voi itse päättää.

* * * * *

XX
Julkaistu vuonna 2016
Kustantaja: Kosmos
Luettu kirjana
Arvostelukappale
Suomeksi
97 sivua
Kuvaus: Goodreads

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Koko syksyn kuulin kavereideni kehuvan tätä kirjaa. Se kulki lainassa ihmiseltä toiselle, ja jälkeenpäin keskusteluissa siihen palattiin kerta toisensa jälkeen. Hiljalleen minuakin alkoi kiinnostamaan, mistä oli kyse, sillä kaveriporukassani harvoin keskustellaan kirjoista. Saati sitten site, etten minä ole ollut perillä mistä puhutaan.

* * * * *

"Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei?      Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä."

Minulla ei kulunut kovinkaan kauaa Mielikuvituspoikaystävän lukemisessa. Vaihtelin vähän fyysisen kirjan ja äänikirjan välillä, mutta formaatti ei vaikuttanut juuri lukukokemukseeni. Mikä oli yhdellä sanalla kuvattuna ristiriitainen. Uskallan sanoa, että tällä kertaa etukäteishehkutusta oli ehkä vähän liikaa todellisuuteen verrattuna. Voin hyvillä mielin antaa tälle kirjalle (jälleen kerran) vahvan 3.5/5. Hienoinen pettymys on silti luettavissa lukupäiväkirjani sivuilta, kun luin sitä ennen tämän postauksen kirjoittamista.

Rönkkönen kirjoittaa jossain määrin virkistävän rosoisesti ja risosti seksistä, seksuaalisuudesta, parisuhteesta, seurustelusta, itsensä löytämisestä, sekä näiden positiivisista ja negatiivisista sivuvaikutuksista. Kirjoitustyyli on ehdottomasti heikkous ja vahvuus. Se sopii kirjan sisältöön, ja tekee siitä joukosta erottuvan, mutta jossain vaiheessa se alkaa kulua ja väsyttää. Mutta silti, huomasin itsekin nauravani useampaan otteeseen ovelille sanankäänteille, "tää on niin totta" ajatuksilleni, ja hävyttömille jutuille.

Kirja paranee loppua kohden. Syvällisemmän pohdiskelun myötä avautuu ehkä toinen näkökulma aiheeseen, jota alkupäässä on värikkäästi kuvattu yökylävierailujen sekä kyynisten kommenttien kautta. Lukijanakin on tilaisuus pohdiskellä Rönkkösen ylös kirjoittamia ajatuksia. Ja ehkä oppiakin jotain.

Mielikuvituspoikaystävästä jäi käteen joukko sekalaisia tuntemuksia, muutama ihan kauniskin kohta, paljon naurua, ja vähän erilainen lukukokemus. Kahdensadan sivun lukemisessa ei kulunut kauaa, teksti ja tarina koukuttivat siinä määrin, että pääasiassa lukeminen ei tuntunut tuskaisalta. Lisäpisteitä kirjan kannelle, joka sopii väriensä vuoksi kuvaan kuin kuvaan Instagramissa.

* * * * *

XXX½
Julkaisuvuosi 2016

Kustantaja Atena

Kuunneltu äänikirjana sekä luettu kirjana

Arvostelukappale
Suomeksi

200 sivua

Lainaus: Atena

Tim Walker: Lost in Suomi

Kaipasin jotain lyhyttä, ja äänikirjaa. Salainen paheeni on myös juuri tämän kaltaiset ulkomaalaisen silmin Suomesta kirjoitetut kirja, joten miksipäs ei. Hetken harkitsin, bloggaisinko tästä lukukokemuksesta ollenkaan, mutta tässä sitä ollaan.

* * * * *

"Suurimman osan elämästään Tim Walker on yrittänyt saada sitä selville, ja tätä tutkimusmatkaa hän käy kirjassaan läpi: hän kertoo mm. ensikohtaamisestaan saunan kanssa, siitä millaista oli asua entisen presidentin naapurina Hakaniemessä, miten käyttäydyttiin helsinkiläisessä opettajainhuoneessa, miltä suomalainen poliisi ja jääkiekko vaikuttavat, ja miltä näyttää savolainen leikkipuisto amerikkalaissilmin."

Tim Walkerin Lost in Suomi (joka ilmestyi samaan aikaan myös englanniksi nimellä Lost in Finland) on kirja siitä, kuinka hän tapasi suomalaisen vaimonsa, tutustui suomalaiseen kulttuuriin ja muutti Suomeen. Kirjan teema, ja asiat joiden ympärillä se suurimmaksi osaksi pyörii, ovat aivan liian houkuttelevia, ettenkö olisi lukenut sitä.
     Walker on minulle entuudestaan "tuttu", sillä hänen Suomen koulujärjestelmää koskevia blogitekstejä on Facebookissa tykätty tai jaettu kavereideni toimesta ahkerasti. Jotain tuntumaa oli siis hänen kirjoitustyylistänsä, mutta toki kirjassa on ollut välissä suomentaja, mikä on saattanut vaikuttaa.

Lost in Suomen puoleensavetävyys minun kohdallani on niiden "vain Suomi juttujen" oivaltaminen, sekä ulkopuolisen näkemys niiden turhuudesta tai käytännöllisyydestä. Ja kun mukaan sotketaan vielä kulttuurien törmäys, niin se tuplaa kirjan viihdearvon. Sitä lukiessa huomaa kyllä tiettyjen Suomi-tapojen omituisuuden, mutta toisaalta oppii arvostamaan esimerkiksi turvallista ympäristöä, joka mahdollistaa niin paljon vapaamman kasvamisen lapsille ja nuorille.

Samalla Lost in Suomi on oiva tilaisuus pienimuotoiseen itsetutkiskeluun (joka on ollut myös jonkinsortin teema parin viimeisen lukemani kirjan kanssa). On helppo tunnistaa itsessään ne kaikista suomalaisimmat pirteet, ja myös sen miten syvälle kulttuuri on juurtunut. Esimerkiksi kenkien ottaminen pois sisällä, lakanoiden veto, omalla kohdallani se pienen pieni kiekkofani, joka kannustaa maajoukkuetta vaikka muuten ignooraa koko lajin olemassa olon.

Toisaalta kirjassa on paljon niitä iän ikuisia Suomi-kliseitä, jotka ovat ehkä hiljalleen vanhentumassa (tai sitten elän itse jossain kansainvälistyvässä kuplassa). Huomaan usein vastaavani "mitä kuuluu" kysymykseen yhdellä sanalla, ja saatan todeta "meidän pitäisi nähdä joskus" lähinnä kohteliaisuudesta, jota en välttämättä koskaan muista toteuttaa. Varmasti osittain kyseessä alkaa olla sukupolvien välistä kuiluakin; omassa elämässä tulee oltua tekemisissä niin erilaisten kulttuurien kanssa melkein päivittäin, että osa "ei niin suomalaisista tavoista" alkaa tarttumaan.

Walkerin kirja on kuitenkin eniten hauska lukukokemus. Tyylilajiltaan - ulkomaalaisen kuvaus Suomesta ja suomalaisuudesta - se on ehdottomasti yksi minun "guilty pleasureistani". Ymmärrettävästi paljon opettajuuteen ja kouluihin liittyvää asiaa on paljon, mistä tulee pieni miinus, kuten myös kirjan lyhyestä pituudesta, ja aika samanlaisesta sisällöstä, kuin muissa vastaavanlaisissa kirjoissa (ja bloggauksissa/artikkeleissa/jne.) Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka kaipaavat kevyttä ja nopeaa lukemista, siitä miten outoja me oikeastaan ollaan :D

* * * * *

XXX
Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja S&S
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
200 sivua

Kuva ja lainaus, S&S

Rainbow Rowell: Fangirl

Fangirl on ollut yksi niistä ikuisuusprojekteista, joita en koskaan uskonut lukevani loppuun. Ensimmäisen kerran olen aloittanut tämän kesällä 2014, ja luin sen lopuun syyskuussa 2016. Mutta loppujen lopuksi olen ihan tyytyväinen, että se on nyt ohi.

"Cath’s sister has mostly grown away from fandom, but Cath can’t let go. She doesn’t want to.
Now that they’re going to college, Wren has told Cath she doesn’t want to be roommates. Cath is on her own, completely outside of her comfort zone. She’s got a surly roommate with a charming, always-around boyfriend, a fiction-writing professor who thinks fan fiction is the end of the civilized world, a handsome classmate who only wants to talk about words... And she can’t stop worrying about her dad, who’s loving and fragile and has never really been alone.
For Cath, the question is: Can she do this?
Can she make it without Wren holding her hand? Is she ready to start living her own life? Writing her own stories?"- Goodreads

En tiedä miten syvä luotaavaa analyysiä voin kirjoittaa Fangirlistä, sillä muistiinpanoni pyörivät lähinnä päähenkilö Cathin ympärillä. Sosiaalisesti hieman awkward, ahdistuksesta kärsivä ja mukavuuden haluinen fan fictionin kirjoittaja, joka joutuu katkaisemaan napanuoran kaksoissiskoonsa heidän aloittaessaan collegen.
      Jossain määrin samaistun Cathiin, ja jotkut hänen piirteistään ovat aika samanlaisia kuin mitä minulla itsellänikin on. Olen myös itse elänyt joitakin vuosia sitten fangirl vaiheen (ehkä vähän lievempänä kuin Cath kirjassa, mutta esimerkiksi Tumblrin fandompuoli on ollut kuin toinen koti minulle. Tietäjät tietää.), ja yliopiston aloittaminen osui minulla sopivasti viime vuoteen, joten niiltäkin osin samaistumispintaa kyllä on.
    Mutta. Jostain syystä Cath on kokonaisuutena yllättävän rasittava, jopa minun makuuni liian mukavuuden haluinen ja ehkä hieman liian kitiseväinen ja pessimistinen. Muutaman kerran olin ihan vakavissani lopettamassa kirjan ihan vaan päähenkilön rasittavuuden takia. Onneksi en, koska ihan viimeinen muistiinpanoni on, että aloin kuitenkin lopulta pitämään Cathistä.
      Ja kirjan muut keskeiset hahmot, erityisesti Cathin kämppis Raegan, sekä tämän entinen poikaystävä Levi, ovat kyllä todella mukavia. Mikä kyllä auttaa kestämään pahimpienkin ärsyttävien kohtausten ylitse.

Fangirl oli ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva, realistinen kirja jonka luin. Vaikka siinä käsitellään raskaitakin teemoja, kokonaisuutena se on virkistävä ja söpö tarina. Ja varmasti itsellä sekin vaikutti, että genrensä takia Fangirl erottuu muista lukemistani kirjoista paljonkin.

Viime aikoina ärsyttävin nuorten aikuisten kirjoissa toistuva piirre, joka Fangirlissäkin aiheutti ehkä eniten kiehuvia tunteita, on se, että päähenkilöt kokevat velvollisuutenaan huolehtia omista (yksinhuoltaja) vanhemmistaan. Varsinkin näissä realistisissä kirjoissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Omaa kokemusta minulla ei vastaavasta tilanteesta ole, mutta eikö voisi olettaa että 18-vuotiaan elämä on tarpeeksi kriiseilyä ilman niitä ongelmallisia vanhempia?

Jos kevyt, mutta pitkä realistinen nuorten aikuisten kirja kiinnostaa, voin kyllä suositella Fangirliä. Se on 70 prosenttisesti söpö, 15 prosenttisesti ärsyttävä ja 15 prosenttisesti suhteellisen vakavia teemoja. College tarjoaa tervettä vaihtelua melkein aina nähtävään high schooliin, ja tarjoaa "tutun" ympäristön juuri meille korkeakoulussa opiskeleville.

V.E. Scwhap: A Darker Shade of Magic

Olen aikaisemmin lukenut V.E Scwhapilta kirjan This Savage Song, ja vaikka se ei tehnyt ihan täydellistä vaikutusta niin odotin innolla A Darker Shade of Magicin lukemista.

"There's Grey London, dirty and boring, without any magic, and with one mad King--George III. Red London, where life and magic are revered--and where Kell was raised alongside Rhy Maresh, the roguish heir to a flourishing empire. White London--a place where people fight to control magic and the magic fights back, draining the city to its very bones. And once upon a time, there was Black London(- -) Officially, Kell is the Red traveler, ambassador of the Maresh empire, carrying the monthly correspondences between the royals of each London. Unofficially, Kell is a smuggler, servicing people willing to pay for even the smallest glimpses of a world they'll never see. It's a defiant hobby with dangerous consequences, which Kell is now seeing firsthand... (- -) Kell runs into Delilah Bard (- -)Now perilous magic is afoot, and treachery lurks at every turn. To save all of the worlds, they'll first need to stay alive." - Goodreads

Pitkästä aikaa tuntui siltä, että kirja vei mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Siitäkin huolimatta, että alku on hitaanpuoleinen, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, että kirjan haluaisi jättää kesken. Päähenkilö Kell vaikutti niin mielenkiintoiselta, ja kirjan maailma niin erilaiselta muihin fantasiakirjoihin verrattuna, että sitä halusi vaan tietää mahdollisimman nopeasti mitä seuraavaksi tapahtuu. 
           Neljä viktoriaanista Lontoota kelpasi minulle enemmän kuin paremmin milijöönä, mikä on kirjallisuudessa todettu moneen kertaan aiemminkin toimivaksi ratkaisuksi. Kirjan alussa maailma ja miten se toimii, tuntui jotenkin monimutkaiselta, mutta näin jälkeenpäin, kun asiaa miettii niin eipä se nyt niin sekava olekaan. Kaikki Lontoot erottaa kuvailun perusteella toisistaan. Yhtenä kirjan monista yksityiskohdista musta Lontoo jätetään kuitenkin suuremmaksi mysteeriksi, mikä luo lukijalle paikasta pahanenteisen ja salaperäisen kuvan, joka sopii täydellisesti kirjan tarinaan.

A Darker Shade of Magicin ehdoton vahvuus on sen hahmot. Ensinnäkin meinasin ratketa onnesta, kun selvisi, että päähenkilö Kell on ~ kaksikymmentä. Kerrankin oman ikäiseni päähenkilö tämän tyyppisessä kirjallisuudessa, eikä esimerkiksi 16 vuotiasta kuten aika usein muuten. Kell'in ikä teki hahmosta myös uskottavamman; vähän jo aikuisempi, mutta kuitenkin vielä sääntöjä ja rajoja venyttävä hahmo, joka kuitenki osaa jo "alansa". Myös pienet yksityiskohdat lämmittivät suuresti sydäntäni, esimerkiksi se, että Antareilla (eli niillä velhoilla/taikureilla millä lie, jotka pystyvät matkustamaan eri Lontoiden välillä) toinen silmä on kokonaan musta, tai Kellin takki, jonka sisällä on useampi kuin yksi tai kaksi takkia. 

          Toinen kirjan päähenkilöistä on ehkä hieman enemmän "nähty" hahmo. Delilah Bard on harmaasta Lontoosta, katujen kasvatti ja varas/merirosvo. Juuri sellainen kova naishahmo, jollaisia aika samoilla ominaisuuksilla varsinkin YA-kirjallisuudessa kyllä esiintyy. Mutta siitä huolimatta, ja siitä, että Delilah on ehkä vähän ärsyttävä, kyseessä on pätevä hahmo toiseksi päähenkilöksi.

        Sama moniulotteisuus ja pidettävyys ylettyvät muihinkin hahmoihin, ja kirjan "pahikset", valkoisen Lontoon hallitsijat, Danesin kaksoset ovat jollain kierolla tavalla kiinnostavia ja yllättävän hauskoja hahmoja.

Suurimpana ongelmana kirjassa on kuitenkin ehkä sen rytmitys. Kuten aiemmin on jo todettu, alku on aika hidas. Juoni pitää kyllä otteessaan, se on vahva ja hahmotkin toimivat, mutta hitaan alun jälkeen saadaan mukavasti nopeutta tarinaan, kunnes jossain vaiheessa ainakin itse huomasin keskittymiseni herpaantuvan, kun vauhti hidastui vähän liian paljon. Loppua kohden se kuitenkin taas pääsee vauhtiin, eli ei lukiessa tylsyyteen pääse kuolemaan.

A Darker Shade of Magic on hauska ja monipuolinen. Se on V.E. Schwabin aikuisemmille lukijoille suunattu kirja, ja eron kyllä huomaa tämän ja This Savage Songin välillä. Lähestyminen taikuuteen on kirjassa ihan uudenlainen, juoni, hahmot ja maailma toimivat hyvin yhteen. Kirja voisi olla täydellinen stand alone romaani, mutta luvassa on ainakin yksi jatko-osa, mikä hieman herättää epäilyksiä. Kirjan loppu on niin loppumainen, että ainakin minua mietityttää paljonkin se, miten tästä tarina enää jatkuu.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Jotenkin onnistuin täysin ohittamaan Punaisen kuningattaren julkaisun, jonka tilaamista olen monta kertaa ehtinyt pohdiskella, mutten jostain syystä koskaan ole saanut aikaan. Suomennos on julkaistu heinäkuussa, minkä merkeissä lähestyin kustantamo Aula & Co. ja kysyin olisiko minun mahdollista saada teoksesta arvostelukappale. Mikä ilokseni onnistui. Luin kirjan yli kuukausi sitten, mutta sattuneesta motivaation puutteesta bloggaus on roikkunut luonnoksissa viimeistelmättömänä siitä saakka.

"Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee. 

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa. 

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa." - Aula & Co.

Olen viime aikoina lukenut oikeastaan pelkästään YA-fantasiaa, joten aloitellessani Punaista kuningatarta minua vähän jopa jännitti mitä olisi luvassa; perinteisiä fantasiakliseitä vai jotain uutta ja mullistavaa. Vastauksena voisi sanoa, että vähän molempia.

Kirjaa lukiessa kyllä huomasi hyvin miksi sitä on verrattu Game of Thronesiin ja Nälkäpeliin. Itselleni tuli todella usein vähän "fantasiadystopia" fiilis Punaisesta kuningattaresta. Mikä varmasti on yksi isoimmista tekijöistä, että kirjan miljöö osui ja upposi. Moderniuus fantasiakirjallisuudessa ei ole ainakaan minun lukemassani kirjallisuudessa kovinkaan yleistä, joten huomasin innostuvani yllättävän paljon metrotunneleista, urbaaneista kaupungeista ja aseista miekkojen sijasta.

Yksi niistä kliseistä, joihin kirja lankeaa, on sen päähenkilöiden ihmissuhteet. Vaikka suoranainen kolmiodraama ehkä vältettiin, huomasin turhautuvani suuresti siitä, että jälleen kerran kirjan vahvalla naispäähenkilöllä ei ole naispuolisia ystäviä. Se yksi ainoa, ei perheeseen kuuluva kaveri on mies. Tyttöjen ja naisten välistä ystävyyttä kuvataan mielestäni ihan liian vähän fantasia- ja dystopiakirjallisuudessa.
         Rakkausosuus kirjasta jäi minulle vielä aika isoksi kysymysmerkiksi, sillä potenttiaalisia kosijoita tarjoiltiin Marelle kirjassa enemmän kuin laki sallii. Normaalisi ensimmäisen kirjan aikana sitä valitsee suosikkisulhasehdokkaan päähenkilölle, mutta minussa kukaan näistä ei vielä oikein kolahtanut kunnolla.
         Punaisessa kuningattaressa keskitytään kuitenkin paljon sisarusten välisiin suhteisiin, joka on vaihtelua normaaliin. Maren perhe on kokoajan läsnä kirjassa, samoin prinssien välinen sisarussuhde sekä kuningasperheen "uusioperheys". Onneksi kaikista ihmissuhdekuvioista huolimatta kirjan tapahtumia ja henkilöitä on helppo seurata. Valitettavasti muutamat hahmoista jäävät lukijalle ehkä hieman pinnallisiksi.

Punainen kuningatar oli oikein positiivinen yllätys. On hauska huomata, että uutta fantasiaa vielä löytyy, eikä juonet toista itseään siitä huolimatta, että saman genren kirjoja on tullut luettua valtava määrä. Suomennos on mielestäni onnistunut muutamia omituisia sanavalintoja lukuunottamatta, joten siltäkään saralta ei ole valittamista. Ne satunnaiset kliseet unohtuvat nopea tempoisen kirjan vauhdissa. Olen huono lukemaan sarjojen seuraavia osia, joten en vielä uskalla vannoa jatkavani tätä sarjaa eteenpäin. Ehkä joku päivä, aika näyttää sen. 

Re-read 1: Harry Potter ja viisasten kivi

Pottereiden uudelleenluku on ollut jo pitkän aikaa tavoitteena. Yleensä olen päässyt Liekehtivään pikariin saakka, mutta sitten se on kuihtunut siihen, koska en halua lukea Feeniksin kiltaa. Viime kesänä kävi jälleen kerran näin, mutta tämän vuoden tavoitteena olisi päästä neljännen kirjan yli. En edes muista mitä Puoliverisessä prinssissä tapahtuu, joten nyt on aika verestää muistoja.

Samalla halusin kuitenkin aloittaa uuden "postaussarjan". Tarkoituksena on siis lukea uudelleen kirjoja, jotka ovat jostain syystä jäänyt mukavana lukukokemuksen päähän, tai joista olisi ollut hauska blogata, mutta lukemisesta on kuitenkin jo jonkin aikaa vierähtänyt. Käytän näissä otsikoissa, sekä tunnisteena tuota Re-read:ia.

Ja ihan ansaitusti tämän "sarjan" aloittaa Harry Potter ja viisastenkivi.

Kaikenkaikkiaan olen lukenut ensimmäisen Potterin varmaan viidestä kymmeneen kertaan. Niin usein kuitenkin, että osaan tapahtumat aikalailla ulkoa. Viisastenkivi ei kuitenkaan missään tapauksessa ole suosikkini, pikemminkin se välttämätön "paha", joka on ohitettava, että pääsee parempien seikkailujen ääreen. Vaikka eihän nytkään huonosta kirjasta puhuta.

Ehkä ilahduttavinta tätä lukiessa on se, että tietää mitä tapahtuu. Ensimmäisillä sivuilla mainitaan ohimennen Sirius Musta. Ennen kuin luki Azkabanin vangin, ei tällä nimellä juuri ole merkitystä. Paitsi nyt, kun tietää enemmän kuin pitäisi. Niin monet pienet asiat saavat aivan uuden merkityksen, kun ne näkee palaavan lukijan silmin.

Tietenkin ensimmäisessä Potterissa on aina myös se nostalgiatekijä, joka lämmittää sydäntä, kun tarttuu uudelleen nyt jo vähän kulahtaneeseen ja kellertyneeseen kirjaan. On hauska palata niihin fiiliksiin, joita kirja herätti ensimmäisellä luokalla, varsinkin, kun huomaa, ettei tältä osin itse ole muuttunut juurikaan. Potterit on aina Pottereita.

Varsinkaan tästä ensimmäisestä kirjasta on vaikea repiä kovinkaan pitkää tekstiä, koska olen lukenut sen vuosien aikana niin monta kertaa. Azkabanin vangista eteenpäin on minulle kuitenkin "vierasta aluetta", sillä en muista lukeneeni kirjoja neljä - kuusi kuin ehkä maksimissaan kaksi kertaa. Oletettavasti seuraava Potter-maraton postaus tuleekin olemaan yhdistelmä Salaisuuksien kammiosta ja Azkabanin vangista, kunhan vain pääsen niihin käsiksi.

Leigh Bardugo: Six of Crows

Niin vaan yliopisto yllätti, ja viime viikolla en kerinnyt edes avata bloggeria. Joka aamuiset 08:30 alkavat venäjän luennot vievät veronsa, eikä yökukkuminen enää oikein onnistu.

Kuitenkin. Leigh Bardugon Six of Crows. Kirja, jonka ostin ensin Audiblesta, ja sitten vielä fyysisenä kopiona Berliinistä. Ensimmäinen teos, jonka olen lukenut kyseiseltä kirjailijalta, vaikka omistan ennestään kolme hänen muuta kirjaansa.

"Kaz is offered a chance at a deadly heist that could make him rich beyond his wildest dreams. But he can't pull it off alone... A convict with a thirst for revenge. A sharpshooter who can't walk away from a wager. A runaway with a privileged past. A spy known as the Wraith. A Heartrender using her magic to survive the slums. A thief with a gift for unlikely escapes. Kaz's crew are the only ones who might stand between the world and destruction—if they don't kill each other first" - Goodreads

Periaatteessa Six of Crows on Ocean's Eleven fantasiamaailmassa. Ryhmä nuoria, joilla on kaikilla omat kykynsä, jotka joutuvat suorittamaan mahdottoman ryöstön saadakseen mittavan palkinnon. Kirjassa on kuusi päähenkilöä, ja jokaisen luvun kertoja on yksi 'Korpeista'.

Six of Crows on kieltämättä erittäin viihdyttävä ja toimiva ensimmäinen osa. Mikä on varsin positiivinen yllätys, sillä kyseessä on taas kirja jota minun ei koskaan pitäny lukea, ja joka paljastui yhdeksi parhaimmista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Tuntuu, että näin on käynyt nyt jo aika monta kertaa aiemminkin...

Six of Crowsin parhaita puolia on ehdottomasti sen hahmot. Kaikki kuusi päähenkilöä saivat tarvittavan ajan tulla tutuiksi. Hahmot ovat mukavan monipuolisia, niin luonteeltaa, kuin ulkoisilta- ja sisäisiltä ominaisuuksiltaan. Kaikki eivät siis ole sitä tyypillistä valkoinen hetero muottia, jota niin valitettavan moni YA-kirjakin suosii. Toki näistäkin kuudesta hahmosta löytyi omat suosikit ja inhokit, mutta yleisilmeeltään juuri se monipuolisuus tekee kaikista hahmoista vähintään siedettäviä. Ehkä yksi ainoista miinuksista on hahmoissa, sillä iällisesti he ovat 16 ja 18 välillä, vaikka lukiessa heitä saattaisi luulla enemmin parikymppisiksi.

Itse tarina on tarpeeksi yksinkertainen.Yllättäviäkin käänteitä ei ole edes tarkoistus osata ennakoida, vaan ne paljastuvat yleensä jälkeenpäin, kun juonittelusta vastuussa oleva hahmo paljastaa muuttuneen kuvion muille hahmoille, sekä lukijalle. Tällainen juonittelija rikosllisjoukko idea toimii ainakin minun mielestä erittäin hyvin. Ryhmädynamiikkaa ja sen kehittymistä on hauska seurata lukijan roolista, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteitakaan puutu.

Kuten aiemmin mainitsin, kirja on kirjoitettu useamman hahmon näkökulmasta hän-kertojan muodossa. Vaikka luvussa tutustuttaisiinkin tarkemmin kertojan menneisyyteen tai ajatuksiin, muutkin hahmot saavat mukavasti osansa, eikä siten unohdu moneksi luvuksi kulisseihin. Bardugo on saanut usean kertojan muodostaman kokonaisuuden toimivaan nautittavan hyvin!
        Pidän hänen kirjoitustyylistään, joka on kuvaavaa ja eloisaa, mutta sen verran joutuisaa, ettei rivejä uskalla kovinkaan paljoa hyppiä yli. Muutamissa kohdissa Six of Crows on jopa yllättävän verinen muuhun genren kirjallisuuteen nähden. Itse pidän tätä kuitenkin positiivisena asiana, sillä lukijakunta on kuitenkin jo suht lähellä täysi-ikäisyyttä.

 Six of Crowsin luettua jäi oikein kaipaamaan sarjan seuraavaa osaa (Crooked Kingdomn, julkaistaan 27.9.). Kirjan loppua ei välttämättä voi kuvata cliff hangeriksi, tai ainakaan kaikista hermoja raastavaksi sellaiseksi, mutta jonkin sortin jatkumo kirjojen välillä tulee kuitenkin olemaan. Useiden hahmojen välillä jäi kuitenkin paljon sanomatta ja/tai tekemättä, että toisen osan odottaminen on ollut tuskaa, vaikka ensimmäisen osan lukemisen ja julkaisun välillä ei ole edes kuukautta.

Marissa Meyer: Cress

Luulin jo bloganneeni tästä kirjasta. Ehdin poistaa jo ylös kirjoitetut ajatukseni puhelimesta, ja siirtyä seuraaviin projekteihin. Hetken ajattelin jo, että turha tästä on blogata, kun lukemisestakin on kulunut toista kuukautta. Paitsi, että sitten näyttäisi tyhmältä jos koko sarjasta olisi postaukset, toiseksi viimeistä osaa lukuunottamatta. Tässä siis, yleisön pyytämättä, ajatukseni Marissa Meyerin Cress'stä, the Lunar Chronicles-sarjan kolmannesta osasta.

"Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they're plotting to overthrow Queen Levana and prevent her army from invading Earth.Their best hope lies with Cress, a girl trapped on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company." - Goodreads

Heinäkuun teemana oli tosiaan Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarja, josta ehdin lukemaan kolme kirjaa neljästä. 
   Aiemmista kirjoista tutut hahmot, Cinder, Carswell Thorne, Scarlet ja Wolf ovat kaikki pakosalla edellisen kirjan tapahtumien seurauksena. Heidän tavoitteenaan on syöstä Kuningatar Levana vallasta, ja estää Lunareiden hyökkäys maahan. Scarletissa jo esiintynyt Cress on tätä tehtävää ajatellen hyvin tärkeässä roolissa. Epäonnistuneen pelastusoperaation jälkeen joukko on hajonnut ympäri maailmaa ja sen lähiympäristöjä, eikä kaikki suju kuten Strömsössä.  

Cress toi mukanaan jälleen kaksi uutta hahmoa: Tähkäpäähän perustuvan, kirjan nimeä kantavan Cressin, sekä Jacin Clayn, joka tulee olemaan huomattavasti suuremmassa roolissa sarjan viimeisessä kirjassa Winter. Näiden kolmen kirjan aikana olen alkanut pitämään enemmän ja enemmän tästä Meyerin tavasta tuoda muutaman päähenkilön kerrallaan tarinaan mukaan. Toistan varmaan itseäni kun sanon, että tällä tavoin lukija ehtii hyvin tutustumaan uusiin hahmoihin, ja samalla seuraamaan myös vanhojen kehitystä.

Cressistä on yllättävän vaikea kirjoittaa mitään, koska se on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen sarjan aiempien kirjojen kanssa. Juoni on ehkä hieman Scarlettia tapahtumarikkaampi, ja itse nautin useamman kuin kahden eri hahmon seuraamisesta. Kuten hyvin usein, tässäkin tapauksessa huomasin, että tietyt luvut ovat mielestäni selvästi toisia tylsempiä, ja esimerkiksi prinssi Kain näkökulmasta olevat osat olisin hyppinyt varmasti yli, ellen olisi kuunnellut äänikirjaa. Mutta kyseessä on varmasti enemmän se, mistä hahmoista pitää, eikä niinkään sisällön tylsyydestä.

Lempihahmojani ovat edelleen Scarlet ja Wolf, mutta kirjan edetessä huomasin tykästyväni yhä enemmän ja enemmän Cressiin ja Thorneen, joiden väliset kohtaukset tuntui toimivan erityisen hyvin. Cress on hahmona kaikessa naiviuden ja maailman ihmettelyn takia jotenkin todella söpö. Ei ärsyttävällä tavalla lapsellinen, vaan sopivalla tavalla sympaattinen ja silti uskottava. Toinen uusista hahmoista, Jacin, jäi valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Ja sekin kuva mikä luodaan, on lähinnä sietämättömän ärsyttävä ja ylimielinen. Minkä takia Winterin lukeminen innostaa, koska epäilen, että yksi päähenkilöistä olisi ihan noin rasittava.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Cinder ja Scarlet, vakuuttivat, ja Cress jatkaa samoilla linjoilla edellisten osien kanssa. Aiemmin olen vältellyt scifin lukemista, mutta tämä satujen uudelleenkerronnan ja avaruusseikkailujen yhdistäminen dystopiaan tuntuu tosiaan toimivan. Meyerin vahvuuksia on hänen tapansa kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka kirja itsessään on paksu, ei sitä lukiessa kuitenkaan ehtinyt juuri pitkästymään. Kateellisena katselin Akateemisen hyllyssä, että tästä sarjasta on tehty ruotsinnos. Suomennosta odotellessa täytynee tyytyä sarjan viimeisen osan lukemiseen.

Marie Lu: The Young Elites

Olen lukenut Marie Lulta aiemmin Legend-nimisen kirjan. En koskaan jatkanut sen seuraaviin osiin, mutta muistan pitäneeni erityisesti hänen tavastaan kertoa tarinaa ja tyylistä kirjoittaa. Sen takia hyödynsin Audiblessa saamani ilmaisen äänikirjan hänen uuden trilogiansa The Young Elites ensimmäiseen osaan The Young Elites.

"Adelina wants to believe Enzo is on her side, and that Teren is the true enemy. But the lives of these three will collide in unexpected ways, as each fights a very different and personal battle. But of one thing they are all certain: Adelina has abilities that shouldn’t belong in this world. A vengeful blackness in her heart. And a desire to destroy all who dare to cross her." - Goodreads

This Savage Songin jälkeen The Young Elites oli itseasiassa ihan virkistävä kirja. Se sijoittuu maailmaan, jossa verikuume on tappanut valtavan määrän ihmisiä. Siitä selvinneisiin lapsiin on jäänyt jäljet, jotka kertovat taudin sairastamisesta. Kirjan päähenkilö Adelina Amouteru on yksi heistä. Näiden epäluonnollisten piirteiden lisäksi osalle selviytyneistä on kehittynyt ominaisuuksia ja taitoja joita heille ei kuuluisi. Heidät tunnetaan nimellä Young Elites. 

Kuten Lun edellisessäkin kirjassa, tässä on myös useampi kertoja. Pääasiassa tarinaa kuljetetaan eteenpäin Adelinan näkökulmasta, mutta silloin tällöin pääsevät ääneen myös Teren Santoro, sekä Enzo Valenciano, jotka molemmat ovat kirjan kantavia hahmoja Adelinan kanssa. 
      Ilmeisesti Lun tavoite kirjassa on rikkoa sitä hyvän ja pahan rajaa, ja luoda myös jossain määrin sympatiaa myös "pahisten" puolelle, jota Teren kertojista edustaa. Vaikka ajatuksena tämä on todella hyvä, niin tuntui, että jollain tavalla se kuitenkin ontuu. Itse kyllä pidin toteutuksesta, mutta ei kertojuus tehnyt hahmosta yhtään sen pidettävämpää. Toisaalta, en osaa edelleenkään sanoa, onko kukaan kolmesta päähenkilöstä aivan järkyttävän hyvä, kiinnostava tai sympatioita herättävä.

Mielestäni tämän kirjan vahvuus on sen kuvauksessa, ja voimakkaassa maailman luonnissa. Pystyin kuvittelemaan hyvin selvästi Venetsian tyyppisen, Italian inspiroiman kaupungin. Tavallaan koko kirja toi mieleen videopeli Assassin's Creedin (salainen rakkauteni). Normaalin keskiaikafantasian sijaan renesanssi tai barokki sopisi tyylisuunniltaan tämän kirjan kuvastoon. Ja ehkä juuri kirjan maailma, ja Lun kirjoitustyyli ovat niitä tekijöitä, jotka parantavat jollain tasolla vähän geneeristäkin nuorten aikuisten fantasiaa, mitä tämä kirja kuitenkin pääasiassa tarjoaa.

The Young Elites seuraa sitä tuttua kaavaa, joka on ollut jo pitkän aikaa trendinä nuorten aikuisten kirjoissa: "Kaltoinkohdeltu, taitojansa hallitsematon tyttö tapaa komean tumman muukalaisen, joka lupaa kouluttaa tyttöä. Samalla esitellään joukko hieman varautuneesti, ellei jopa vihamielisesti päähenkilöön suhtautuvia "kaverin kavereita". Sitten pitäisi vielä pelastaa maailmaa/syöstä hallitsija vallasta, ja kasvaa ihmisenä omien pelkojen ja pimeiden hetkien kanssa".
           Sen kerronta ja kuvaus on kuitenkin vahvaa ja nautittavaa, jälkimmäinen hyvin elokuvamaistakin. Romantiikan puute tuo mukanansa myös hieman uusia tuulia, eikä kirja kokonaisuudessaan ole niin huono, että seuraavaa osaa, The Rose Societyä ei tulisi luettua. Varsinkin, kun se on saanut selvästi edeltäjäänsä paremmat arvostelut Goodreadsissa. 

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Naisten viikolle tekemäni Feministin TBR-listan ensimmäinen luettu kirja, oli Caitlin Moran Naisena olemisen taito. Kuten on varmaan ilmeistä, olen suunnitellut tämän kirjan lukemista jo jonkin aikaa, ja olen kuullut siitä oikeastaan pelkästään hyvää.

"Miksi brasilialainen vahaus on naisten kansalaisvelvollisuus? Saako huulia turvottaa Botoxilla? Mikä olisi sopiva nimi vaginalle? Miksi jokikistä vastaantulijaa tuntuu kiinnostavan, milloin kolmikymppinen nainen aikoo hankkia lapsia? Ja miksi, MIKSI rintsikat hiertää? Caitlin Moran tulee ja pelastaa ja vastaa näihin postmodernia naista askarruttaviin kysymyksiin - toki muihinkin - kirjassaan Naisena olemisen taito, joka on osin muistelma, osin saarna. (...)  Moranin henkilökohtainen historia taipuu yleisiksi epäkohdiksi ja feministisiksi kysymyksiksi. Lopputuloksena on 2000-luvun feministinen manifesti." - Goodreads

Käytännössä kyseessä on Moranin omaa elämää, sekä feminismiä käsittelevä teos. Hän kertoo lapsuudestaan, työpaikoista, naimisiin menemisestä, lapsien hankkimisesta ja vanhentumisesta. Samalla, kun hän kertoo omista kokemuksistaan, hän linkittää tarinansa myös johonkin yleismaailmalliseen teemaan ja feminismiin. Luvut ovat täten järkevästi rakentuneita, ja kirjaa on erittäin helppo seurata. Viittaukset aiemmin mainittuihin ei jää roikkumaan irrallisina ilmaan, vaan niihin on helppo tarttua, vaikka siitä olisi mainittu viisi kuusi lukua sitten.

Moranin tapa kirjoittaa, ja hänen valitsemansa aiheet varmasti jakavat lukijoiden mielipidettä. Itse pidin hänen suorasukaisesta, paikoitellan hyvinkin ronskista kielenkäytöstä, jossa kirosanoja ja "ei-sopiviksi" katsottuja ilmaisuja viljeltiin reippaaseen tahtiin. Ei voi kuin ihailla, miten rennosti ja kevyen oloisesti hän on onnistunut kirjoittamaan sellaisista aiheista kuten abortti ja seksi. Toisaalta se on mitä ilmeisimmin kirjan tavoite, rikkoa tabuja ja puhua aiheista, joista yleensä vaietaan. 

Moranin lähestyminen feminismiin on aika tavallinen, eikä hänen tekstinsä välttämättä tarjoa uusia ideoita. Hän onnistuu heijastamaan kuitenkin yleismaailmallisia ongelmia omaan elämäänsä, ja kertomaan tarkemmin omasta tiestään feministinä. Materiaan liittyvät asiat, seksismi työpaikoilla (ja noin muutenkin), botoxi, Katie Price sun muut saavat kaikki osansa.
           Vaikka pidin näistä valinnoista suuresti, huomasin, että kirjan loppua kohden sen "samaistuttavuus" katosi. Sattumoisin en ole vielä joutunut/päässy kokemaan sellaisia asioita, kuten lapsien hankintaan liittyvät kysymykset, avioliitto ja nurkan takana kurkkivat vaihdevuodet. Ehkä näiltä osin Moranin oman ikäinen lukija saisi kirjasta vielä hiukan enemmän irti, kuin kaksikymmentä tänä vuonna täyttävä. 

Naisena olemisen taito ei välttämättä ole tämän sukupolven Toinen sukupuoli. Se ei välttämättä räjäytä lukijan maailmaa, ja tarjoa feminististä valaistumista. Mutta se on viihdyttävä. Ja nopea lukuinen. Siinä käsitellään juuri niitä asioita, jotka koskevat joka päiväistä elämää ihan tavallisen naisen maailmassa. Käytännön vinkkinä: Goodreadsin arvostelut kannattaa lukea vasta, kun on aloittanut kirjan ja muodostanut siitä oman mielipiteensä. 

Sarah J. Maas: A Court of Mist and Fury

Sarah J. Maas on voittanut tämän kesän aikana sydämeni kirjoillansa, ja noussut rymisten suoraa lempikirjailijoideni listalle. Siitä huolimatta, että A Court of Thorns and Roses-sarjan saman niminen ensimmäinen osa ei välttämättä ollut suosikkini hänen kirjoistaan, tartuin innolla sarjan toiseen osaan, A Court of Mist and Furyyn. Toki Bookishteapartyn Katrin kehuilla oli osuutensa asiaan, ja voin vain olla ikuisesti kiitollinen tästä, sillä kirja ei missään tapauksessa ollut pettymys. Kaikkea muuta itseasiassa.

"As Feyre navigates its dark web of politics, passion, and dazzling power, a greater evil looms—and she might be key to stopping it. But only if she can harness her harrowing gifts, heal her fractured soul, and decide how she wishes to shape her future—and the future of a world cleaved in two." Goodreads

Ensimmäisen kirjan jälkimainingeista selviytynyt Feyre huomaa ajautuneensa uusien esteiden eteen. Vaikka luvassa on toki ihan perinteinen maailman pelastaminen, sarjan toisessa osassa keskitytään yllättävän paljon myös hahmojen kehitykseen, ja erittäin inhimillisiin teemoihin. Jos joskus on ollut paikallaan käyttää sanaa plot twist, niin tämän kirjan kohdalla ainakin. Sen takia juonta on hieman vaikea selittää ilman juonipaljastuksia, mutta se on sen arvoista. 

Sarah J. Maasilla on uskomaton taito luoda hahmoja, jotka herättävät tunteita. Feyre on yksi suosikki päähenkilöistäni pitkään aikaan, ja kaikki tässä kirjassa esitellyt tärkeät sivuhahmot ovat niin hyvin kirjoitettuja ja helposti pidettäviä kaikista vioista huolimatta. Samalla kuitenkin (kuten jo A Court of Thorns and Roses postauksessakin kerroin) suhtautumiseni tiettyihin hahmoihin on muuttunut täysin, enkä muista vihanneeni yhtään hahmoa samalla tavalla, kuin tätä kirjaa lukiessani.

Koska A Court of Mist and Fury on reilu 600 sivuinen (äänikirja kesti 23 tuntia) järkäle YA-kirjaksi, siinä ehtii tapahtua vaikka ja mitä. On politiikkaa, ihmissuhteita, itsensä hyväksymistä, uusien voimien hyväksymistä ja tärkeitä sanomia. Juuri viimeinen kohta näistä tekee tästä kirjasta niin hyvän. Maas on onnistunut nostamaan esille sellaisia teemoja, kuten terveen parisuhteen ja väkivallan parisuhteessa, tasa-arvon, minäkuvan ja itsensä hyväksymisen, seksuaalisuuden, posttraumaattisen stressin ja niin edelleen. Raskaitakin teemoja, joita käsitellään hyvin harvoin tämän kaltaisissa kirjoissa, ja jotka luovat kuvan, että näin voisi käydä kenelle tahansa. Samalla rikotaan useita kliseitä jota tässä genressä usein esiintyy.

En ole pitkään aikaan fanityttöillyt samalla tavalla, kun tämän kirjan luettua, ja kirjakrapula on ollut uskomaton (en ole lukenut sivuakaan melkein viikkoon). Toisen kerran elämäni aikana itkin kirjaa lukiessa, ja mutenkin tunteita heräsi laidasta laitaan. A Court of Mist and Fury on luultavasti yksi parhaista, ellei paras Sarah J. Maasin kirja tähän mennessä. Jos ensimmäinen osa sarjassa ei ihan napannut, kannattaa edes yrittää lukea tätä, koska puheet pitävät paikkaansa, ja se on edeltäjäänsä huomattavasti parempi.
    Odottavan aika tulee olemaan pitkä, sillä sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä useampi kuukausi aikaa. Ja viimeisimpien huhujen mukaan alunperin trilogiaksi tarkoitetusta sarjasta onkin tulossa kuusi osainen, joten ei tämä tästä ainakaan hetkeen helpota.

Victoria Schwab: This Savage Song

Twitterissä kerroinkin, miten olin unohtanut peruuttaa Audible-tilaukseni ilmaisen kuukauden jälkeen. Näin on päässyt nyt tapahtumaan heinä- ja elokuussa. Onneksi sain rahojeni vastikkeeksi molempina kuukausina yhden ilmaisen äänikirjan. Heinäkuussa sijoitin etuuteni Victoria Schwabin kirjaan This Savage Song.

"Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city—a city where the violence has begun to breed actual monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the humans pay for his protection. All August wants is to be human, as good-hearted as his own father, to play a bigger role in protecting the innocent—but he’s one of the monsters. One who can steal a soul with a simple strain of music (...) " - Goodreads

Kyseessä on siis fantasiaa ja dystopiaa yhdistelevä nuorten aikuisten kirja. Ihastuin kirjan ideaan, Romeo ja Julia (miinus romantiikka) tyyppiseen asetteluun, jossa vastakkaisten puolien johtohahmojen jälkikasvun polut risteävät. Suurimman osan kirjasta olin ihan kympillä mukana tarinassa, ja usein tuntui siltä, että tarina etenee aivan liian nopeasti. (Tosin syy saattaa olla myös siinä, että olin nopeuttanut äänikirjan lukunopeutta hieman.) Kirja tarjoaa kattavan kuvan molempien päähenkilöiden näkökulmista vaihtelevan kertojan myötä. Tämän turvin kirja luo selvän vastakkainasettelun jakautuneen kaupungin puolikkaiden välille. Ennakkoluulot ja propaganda tulevat lukijalle tutuiksi, ja voipa kirjaa lukea myös maailman tämä hetkistä tilaa ajatellen. Kahden eri puolten näkökulmat sumentavat myös nuortenkirjoille tuttua mustavalkoista hyvän ja pahan rajaa. Lukijalle ei suoraa tarjota kumpaa puolta kaupungista pitäisi vihata.

Schwabin teksti on paikoitellen niin soljuvaa ja sujuvaa, että olisin mielelläni kuunnellut sitä pidempääkin kuin ne kahdeksan tuntia, minkä äänikirja kesti. Kuvaus on runsasta sekä synkkää, mutta samalla runollisen nautittavaa, eikä dialogikaan kalpene muun tekstin rinnalla. Joissain kohdissa kerronta on jopa niskavillat nostattavan intensiivistä.
         Ilmeisesti kirjassa luvut kulkevat runon tai laulun rakennetta seuraten, sillä siloin tällöin mainitaan "verses". Olisin halunnut kovasti nähdä, miltä nämä kohdat fyysisessä kirjassa näyttävä, mikä olisi varmasti auttanut luomaan jonkinlaista "yleiskuvaa" kirjasta. Mutta kyseessä on lähinnä tällainen pieni tekninen puute, joka johtuu enimmäkseen valitusta formaatista.

Vaikka pidin todella kovasti kirjasta, loppua kohden kiinnostukseni pääsi kuitenkin lopahtamaan. Kirjan loppuratkaisu on mielestäni äärimmäisen turhauttava, juuri sellainen, jota ei tajua ennen kuin kaikki on tapahtunut, ja sitten ensimmäinen asia joka mieleen tulee on "olisihan se pitänyt arvata." Haluaisin kovasti puhua lopusta enemmänkin, mutta muiden lukukokemuksen vuoksi pidän nyt ajatukset ominani. Petyin kuitenkin, koska toivoin niin paljon yhdeltä hahmolta. Turhaa.
        Tämän yhden pettymyksen tuottaneen (ja sen takia ehkä hieman stereotypisen) sivuhahmon lisäksi päähenkilöt Kate ja August eivät olleet kovinkaan poikkeavia YA-päähenkilöitä. Paitsi siinä, etteivät he rakastuneet heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, ja että August on hirviö, jota jakautuneessa kaupungissa pelätään. Suurimmassa osassa sivuhenkilöistä on jonkinlainen raikas tuulahdus, mutta se ei valitettavasti aivan ylety päähenkilöihin ja pariin sivuhenkilöön saakka.

This Savage Song on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut Schwabilta. Lukulistallani on kuitenkin hänen Shades of Magic - sarja (kirjoitettu nimellä V. E. Schwab), ja This Savage Song vakuutti siinä määrin, että varmasti kokeilen lukea myös toista sarjaa Schwabilta. Mitä tulee Mosters of Verity - sarjaan, niin en ainakaan aktiivisesti varmaan toista osaa tulee käsiini hankkimaan. Niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, loppu oli minulle niin iso pettymys, että en ole vieläkään (parin päivän jälkeen) päässyt siitä yli.

Rosamund Hodge: The Cruel Beauty

Lukumaratonista on kohta kulunut sata vuotta, ja tämä postaus on roikkunut siitä saakka Luonnokset-kansiossani odottamassa valoisampaa tulevaisuutta trai parempaa aikaa julkaisulle. Nyt se on kuitenkin tullut.

Cruel Beauty oli siis ainoa kirja, jonka kokonaisuudessaan luin kesän lukumaratonin aikana. Se on jälleen yksi sadun uudelleen kerronta, tarkalleen ottaen Kaunottaren ja hirviön. Kuten olen jo aiemmin kertonut, mikään ei ole parempaa, kuin onnistunut uudelleen kerronta Kaunottaresta ja hirviöstä.

"Since birth Nyx has been betrothed to the evil ruler of her kingdom - all because of a foolish bargain struck by her father. And since birth, she has been in training to kill him. (...) As Nyx searches for way to free her homeland by uncovering Ignifex's secrets, she finds herself unwillingly drawn to him. Even if she could bring herself to love her sworn enemy, how can she refuse her duty to ill him? With time running out, Nyx must decide what is more important: the future of her kingdom, or the man she was never supposed to love." - Goodreads

Valitettavasti tällä kertaa tämä uudelleenkerronta ei onnistunut valloittamaan. Toivoin sitä kovasti, odotin tämän lukemista. Mutta jotenkin kaikki tuntui tökkivän. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että yhden syyn on pakko olla A Court of Thorns and Roses. Huomasin sekoittavani joissain vaiheessa nämä kirjat pahan kerran, luulin lukevani tämän sijasta juuri ACoTaR:ia. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei tätä kirjaa olisi pelastanut se, että olisin lukenut tämän hieman myöhemmin.

Kirjan ehkä isoin ongelma oli sen pituus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä, mutta tämä kirja tarvisisi ehdottomasti jatko-osan. Ken ties Hodgella oli kirjaa kirjoittaessaan mielessä maailman kunnianhimoisin ja eeppisin idea, tai sitten hän haukkasi vain liian ison palan pureskeltavaksi, sillä The Cruel Beauty on aivan liian täyteen pakattu. 352 sivua ei millään riitä selittämään monimutkaista maailmaa, taikuutta ja mytologiaa kuljettaen samalla tarinaa sujuvasti eteenpäin. Aivot tuntuivat ylikuormittuvan aivan liikaa, ja lopulta en tajunnut enää ollenkaan mitä oli tapahtunut. Paitsi, että kirja oli ohi, minulla ei ollut mitään hajua mitä viimeisillä sivuilla oli oikeasti tapahtunut. Olinkin pitkälti pelkkää kysymysmerkkiä vielä pitkää kirjan luettuani.

Ja jotta asiat muuttuisivat vielä enemmän sekaviksi, päähenkilö jatkaa samaa linjaa juonen kanssa. Periaatteessa Nyxissä ei ole mitään vikaa (paitsi nimi, koska ensimmäinen asia mikä minulla tulee mieleen on Nyx merkkinen mineraalipuuterini...). Mutta kun hahmon tunteet menevät siksakkia laidasta laitaan, ensin vihataan, sitten rakastetaan ja sitten taas vihataan, niin lukijana teki mieli vaan ravistella hahmoa. Eikä muutkaan hahmot juuri loista erinomaisuudellansa. Selvää "pahista" kirjassa ei tunnu olevan lainkaan. Nyt en puhu siitä, että hyvän ja pahan välinen raja sumenisi hyvällä tavalla. Vaan pahista ei yksinkertaisesti lopulta tuntunut olevan ollenkaan. Rakkauden kohteet, sekä demoni Ignifex että hänen orjuuttamansa Varjo ovat vaan tylsiä; ilman mitään selvää motivaatiota toiminnallensa.

Sitten on tietenkin perinteinen kolmiodraama (sekin tosin niin mitä ihmettä tavalla suunniteltu...), pikarakastuminen, sun muut, joihin alkaa näin YA-kirjallisuutta enemmänkin lukevana kyllätymään. Onneksi kuitenkin, haukuistani huolimatta, yllättävän moni pitää The Cruel Beautystä (jos Goodreadsiin on luottaminen), enkä itsekään sitä maailman surkeimpana luomuksena voi pitää. Olisin toivonut, että Hodge olisi kirjoittanut yhden kirjan sijasta edes kaksi, mikä olisi auttanut selittämään tapahtumia niin paljon paremmin.
      Olisin melkein voinut antaa yhden tähden/x:n lisää kirjalle ihan vaan sen ulkoasun vuoksi. Jo pelkästään kansipaperit ovat uskomattoman nätit, mutta sisäpuolelta, fontista alkaen teos on kyllä ihan täysi kymppi. (Pahoittelut valtavasta upotuksesta! Esimerkki oli kuitenkin saatava. Jos twiitti ei näy, se löytyy täältä)

Miten kaunis kirja voi olla sisältä? Fontti sun muut 5/5 ❤ #lukumaraton pic.twitter.com/s7ZNTQgMAT

— Sivujen Välissä (@sivujenvalissa) 9. heinäkuuta 2016

Julie McElwain: A Murder in Time

Teen kesätöikseni istumatyötä. Istun töissä lähes koko päivän. Ja joskus melkein puolet päivästä täysin toimettomana, kun siirrymme paikasta A paikkaan B. Sen takia päätin kokeilla jotain poikkeuksellista, ja lainasin e-kirjan kirjastosta. Olen vannoutunut fyysisten kirjojen kannattaja, ja äänikirjojakin olen alkanut kuuntelemaan vasta tämän kesän aikana. Viime vuonna kesken jäi Patrick Nessin The Knife of Never Letting Go (jonka lukemista olin odottanut innolla), koska en lopulta vaan saanut luettua sitä e-kirjana. Maybe some day. Takaisin asiaan. Lainasin siis töiden vuoksi e-kirjan, kirjaimellisesti ensimmäisen joka kirjaston sivulla oli tarjolla.

     Ja yllättävää kyllä, en pettynyt pahasti.

A Murder in Time on Julie McElwainin ensimmäinen romaani, dekkari joka sijoittuu menneisyyteen, ja jossa mukaan sotketaan myös aikamatkustus. Se on samalla myös ensimmäinen osa Kendra Donovan - sarjassa.

    Kendra Donovan on FBI:n agentti, äärimmäisen älykäs ja kyvykäs nuori nainen, joka kostomatkalla päätyy mysteerisen oven kautta 1800-luvun Englantiin. Ruumiita alkaa ilmestymään, ja modernin rikostutkinnan hallitseva Donovan ottaa ohjat käsiinsä. Näin pikaisesti selitettynä.

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta pitäisi oikeastaan kirjoittaa. Koska A Murder in Time ei ole missään nimessä mestariteos. Aika keskinkertainen tekele, jos saan sanoa. En ole vähään aikaan lukenut yhtä kliseistä hahmoista. Kaunis, viisas ja kaikilla tavoilla kyvykäs päähenkilö; erittäin miehisen työpaikan sovinistinen esimies; Aikaansa/titteliinsä nähden erittäin avaramielinen suojelija; Tiukkapipoinen etikettiä noudattava kiinnostuksen kohde ja niin edelleen. Juoni kulkee aivan normaalia dekkarinkaavaa, eikä loppukaan oikeastaan räjäyttänyt tajuntaa.

Mutta ei herran jestas miten viihdyttävä kirja kyseessä oli! Luin kirjan muutamassa päivässä. Tuntui siltä, että se loppui kesken kaiken. Huomasin jopa välittäväni hahmoista yllättävän paljon (tosin sivuhahmoista paljon enemmän, kuin päähenkilöistä). En osaa ihan tarkkasti sanoa mikä kirjasta teki niin koukuttavan, varmaan sen nopeasti etenevä juoni, ja poikkeuksellinen asetelma dekkarille.

      Ja näin alan opiskelijana voin kyllä hieman antaa kiitosta siitä, että historiallisesti kirja ei ollut aivan tuulesta temmattu. Muutamaa 'mitä ihmettä'-kohtaa lukuunottamatta. 

Hauskinta oli huomata, että ensimmäinen asia jota kirjan lopettamisen jälkeen tein, oli katsoa milloin kirjasarjan seuraava osa ilmestyy. (Ensi huhtikuussa) ja olin kyllä yllättävän pettynyt. Ja seuraavan osan juoni kuulosti vielä kaiken lisäksi paremmalta kuin tämän ensimmäisenkin. 

       Suosittelen, että jos Helmet-kirjastokortin, niin kannattaa tutustua McElwainin kirjaan. Viihdyttävä ja nopea luettava, josta voi kyllä nauttia, jos ei liikaa ärsyynny hyvin geneerisistä piirteistä.

Marissa Meyer: Scarlet

Aiemmin bloggasin Marissa Meyerin Cinderistä, joka on ensimmäinen osa The Lunar Chronicles sarjassa. Kuten oletinkin, en kauaa onnistunut pysymään erossa sarjan toisesta osasta Scarletista.

"Scarlet Benoit’s grandmother is missing. It turns out there are many things Scarlet doesn’t know about her grandmother or the grave danger she has lived in her whole life. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information as to her grandmother’s whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one step ahead of the vicious Lunar Queen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner. " - Goodreads

Huhut pitivät paikkaansa. Scarlet on mielestäni selvästi parempi, kuin edeltäjänsä Cinder (jolle annoin 4½/5, mikä kertoo kaiken tarvittavan ensimmäisen kirja tasosta.) Omat odotukseni eivät kaikesta hehkutuksesta huolimatta olleet kovinkaan korkealla Scarletia kohtaan, koska Youtubessa seikkaillessani törmäsin arvosteluun, jossa kirjaa sanottiin tapahtumaköyhäksi ja tylsäksi, eikä se vie tarinaa kuulemma eteenpäin. Tämän takia pelkäsin ainoastaan heittäväni aikaan hukkaan edeltäjäänsäkin paksumman kirjan kanssa.

Scarletissa paneudutaan syvemmälle Cinderin menneisyyteen samalla, kun maailman tulevaisuus on vaakalaudalla. Tämän kirjan päähenkilön, Scarletin, elämä kietoutuu sulavasti mukaan tarinaan, ja kaiken lisäksi lukijalle vielä esitellään lisäksi kaksi uutta, seuraavien osien kannalta tärkeää hahmoa, Wolf ja Carswell Thorne. Tarina kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä antaa laajan kuvan tapahtumista, eikä toteutuskaan onnu.

Tarina, joka toimii Scarletin perustana on nimestäkin päätellen Punahilkka, mutta samalla siinä on tiettyjä elementtejä Kaunottaresta ja hirviöstä. Kumpaakin tarinaa on käytetty sopivassa määrin, ja samalla Meyer tuo riittävästi omia, uudistavia elementtejä kirjaan. Pidän valtavasti sekä Scarletista että Wolfista päähenkilöinä, mutta myös Cinderistä kuoriutui selvästi mukavampi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Eikä uutena hahmona mukaan tuleva Carswell Thorne kalpene muiden rinnalla, joka on varmasti saanut inspiraatiota Han Solosta.
        On hauskaa, että hahmot alkavat "kerääntymään" pikkuhiljaa kirjojen edetessä, jolloin lukijalla on hyvin aikaa opetella tutustumaan, ja muistamaan jokainen päähenkilöistä. Ilmeisesti jokainen neljästä kirjasta tuo mukanaan vähintään kaksi juonen kannalta tärkeää hahmoa. Sen takia tämä on ehdottomasti hyvä ratkaisu verrattuna siihen, että kaikki olisi esitelty yhdessä rysäyksessä.

Paksuudestaan huolimatta Scarlet on saanut paikkansa lempikirjojeni joukossa. Paksuudestaan, ja hieman edellistä kirjaa hitaammasta tahdista huolimatta tarina pitää otteessaan, enkä itse ainakaan ehtinyt tylsistyä. Sujuva kerronta, joka liittyy vaivattomasti edellisiin tapahtumiin on piste i:n päällä. En malta odottaa, että saan luettua loppuun jo aloittamani Cressin (lukumaratonissa luetut 120 sivua).

Marissa Meyer: Cinder

Cinder on ollut lukulistallani joulusta 2014 saakka. Aloitin sen äänikirjana, kun lajittelin joulukortteja postissa ruuhka-apulaisena. Silloin tarina kyborgi mekaanikosta ja prinssistä ei iskenyt. Myöhemmin kuitenkin luin sarjan muista osista, ja nyt kesäkuussa oli vihdoin aika lukea tämä kirja.

"Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She’s a second-class citizen with a mysterious past, reviled by her stepmother and blamed for her stepsister’s illness. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai’s, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world’s future"- Goodreads

Luin ja kuuntelin Cinderiä aina siten, mikä parhaiten sattui tilanteeseen sopimaan, joten yllättävän vauhdikkaasti lopulta onnistuin ahmimaan Meyerin kirjan, jonka pituus kauhistutti hieman aluksi, myönnettäköön. Ensimmäinen ajatukseni Cinderin alas laskettuani, oli kysymys. Miksi en koskaan lukenut tätä aikaisemmin? Eikä pituus lopulta tuntunut oikeastaan missään, sillä tarina oli tosiaan erittäin koukuttava.

Ehkä tökkivin asia Cinderissä lopulta olikin se, että se on Tuhkimon uudelleenkerronta. En ole koskaan ollut kyseisen sadun suurin fani. Cinder on ehdottomasti erilainen Tuhkimo, aikaansaava ja vahva hahmo verrattuna esikuvaansa, mikä lämmitti mieltäni lukiessa. Mutta silti, tarina ei näiltä osin ollut niin täydellinen kuin se olisi voinut olla. Tämä on kuitenkin aika pieni vika, ottaen huomioon, että kirja on muuten niin hyvä.

Cinder on jälleen yksi niitä sarjan ensimmäisiä osia, joka ei sorru turhaan selittelyyn. Tästä huolimatta siinä on valtavan paljon infoa yhdelle kerralle sulateltavaksi. Maailma on kirjassa taitavasti rakennettu, ja erilainen muihin tulevaisuuteen sijoittuviin kirjoihin verrattuna. Tähän on montain syytä. Esimerkiksi se, että kirja kattaa koko maailman, eikä vain yhtä mannerta, ja kuuta asuttava Lunar-kansa on sellainen, mitä ei ihan jokaisesta kirjasta löydy.

Valitettavasti kirja on jossain määrin ennalta-arvattava, mikä harmitti aluksi, mutta vauhtiin päästyä tämä ei haitannut, sillä en alunperin olettanutkaan tämän kirjan tarjoavan suuriakaan tajunnanräjäyttäviä juonenkäänteitä. Ennalta-arvattavuutta muutenkin tasoitteli se, että muut asiat toimivat niin hyvin. Hahmot on pidetäviä, tapahtumia riittää kirja pituudesta huolimatta ja koko sarjan konsepti on niin toimiva, että paikoittain kliseisiin lankeava juoni ei ole ongelma.

Olen kuullut huhua, että the Lunar Chronicles paranee kirja kirjalta, ja sitä kyllä odotankin. Cinder on vahva aloitus sarjalle, ja kuvausten perusteella Scarlet, Cress ja Winter jatkavat samalla radalla. Viime aikoina olen tehnyt onnistuneita kirjavalintoja, joihin Meyerin kirja myös lukeutuu. Mielenkiinnolla odotankin, millaisia ratkaisuja on tehty tulevissa kirjoissa, ja miten tarina punoutuu lopulta yhteen.

Sarah J. Maas: A Court of Thrones and Roses

Lukumaratonista on selvitty, ja nyt on aika palata takaisin normaaliin arkeen myös täällä blogin puolella. Tämä teksti on jo vähän aikaa odotellut julkaisemista luonnoksissani, ja nyt vihdoinkin on senkin aika.

"When nineteen-year-old huntress Feyre kills a wolf in the woods, a beast-like creature arrives to demand retribution for it. Dragged to a treacherous magical land she only knows about from legends, Feyre discovers that her captor is not an animal, but Tamlin—one of the lethal, immortal faeries who once ruled their world.
As she dwells on his estate, her feelings for Tamlin transform from icy hostility into a fiery passion that burns through every lie and warning she's been told about the beautiful, dangerous world of the Fae. But an ancient, wicked shadow grows over the faerie lands, and Feyre must find a way to stop it... or doom Tamlin—and his world—forever." - Goodreads

Vaikka olen ehtinyt lukemaan vasta kolme Sarah J. Maasin kirjaa, olen täysin myyty hänen tavalleen kertoa ja kuljettaa tarinaa. Sekä Throne of Glass ja Crown of Midnight osoittivat tämän, ja A Court of Thorns and Roses jatkoi samoilla vahvoilla linjoilla. Vakuutuin vielä enemmän hänen kirjoitustyylistään tätä kirjaa lukiessani, sillä tekstistä pystyi erottamaan, muustakin kuin henkilöistä tai tarinasta, että nyt ei ole kyseessä Throne of Glass.

Kaunotar ja hirviö uudelleenkerronta viehätti. Jos rakastan jotain enemmän kuin näitä uudelleenkerrontoja, niin sitä, kun uudelleenkerrota on Kaunottaresta ja hirviöstä. Parin viimeisen kuukauden aikana lukulistallani on ollut jo useampi samaan tarinaan liittyvä kirja, jotka olen kaikki ahminut lähestulkoon yhdeltä istumalta. Eikä A Court of Thornes and Roses ollut missään tapauksessa pettymys näiden joukossa.
       Kuten muutkin Maasin kirjat, tämäkin tuntui jakautumaan jossain määrin kahteen osaan. Toisin kuin Crown of Midnightissa, toinen osa sijoittui aikalailla kirjan loppuun. Tästä syystä tuntui, että juoni alkaa turhaa kiirehtiä eteenpäin, ja loppu tuodaan lukijalle aikamoisella ryminällä, eikä se ole, ainakaan mielestäni, yhtä yhtenäinen muun tarinan kanssa.

Jollain tavalla jopa poikkeuksellisesti kirjassa kaikki hahmot ovat todella pidettäviä. Hirviö osa on tässäkin uudelleenkerronnassa vähän tylsä. Pelkkä naamio kasvojen päällä, mutta muuten vetävä miespäähenkilö ei välttämättä vastannut mielikuvaani, joka on voimakkaasti Disneyn ohjaileman eläimellisen pedon puolella. Hahmoista eniten huomasin pitäväni Lucienista, kirjan yhdestä sivuhenkilöstä. Huomasin toivovani enemmän hänen ja Feyren välisiä hetkiä, kuin Feyren ja päähenkilömies Tamlinin.

Kirjaa lukiessa onnistuin paljastamaan itselleni seuraavasta kirjasta juonipaljastuksia, ja voin suositella, että älkää tehkö sitä. Oma suhtautumiseni erinäisiin hahmoihin muuttui aivan valtavasti. Sekä posiivisesti että negatiivisesti. Mikä sitten samalla myös latisti lukufiilisikiä jonkin verran. Tämä tapahtui hieman ennen kirjan loppua, ja siinä vaiheessa toivoin vai kirjan olevan ohi, että pääsisin seuraavan kirjan pariin.

Huolimatta juonipaljastuksien aiheuttamista tuntemuksista, en ollut enää muutaman tunnin päästä yhtä epätoivoisesti aloittamassa sarjan seuraavaa osaa, ja siinä tilassa olen edelleenkin. Vaikka A Court of Thorns and Roses oli erittäin hyvä kirja, ei se mielestäni aivan tavoittanut Maasin muiden kirjojen loistoa. Joissain kohdissa hieman esimerkiksi Throne of Glassia aikuisemmalta vaikuttava kirja on kuitenkin sellainen, että sarjan seuraava osa on varmasti listallani odottamassa lukemista.

Kate Forsyth: The Beast's Garden

Selailin Goodreadsia etsiessäni satujen retellings (Uudelleenkerrontoja? Mukaelmia?), sillä ihastuin ikihyviksi luettuna Marissa Meyerin Cinderin ja Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses, jotka ovat molemmat tälläisiä uudelleen kerrottuja versioita sangen tutuista tarinoista. Satuin etsiessäni törmäämään tähän kirjaan. En ollut koskaan kuullut kirjailijasta, mutta uskallauduin kuitenkin sijoittamaan Audiblessa yhden ilmaisen äänikirjani The Beast's Gardeniin, jota oli kuitenkin lähinnä kehuttu kaikkialla.

"A young woman marries a Nazi officer in order to save her father, but hates and fears her new husband. Gradually she comes to realise that he is a good man at heart, and part of an underground resistance movement in Berlin called the Red Orchestra. However, her realisation comes too late. She has unwittingly betrayed him, and must find some way to rescue him and smuggle him out of the country before he is killed." -Goodreads

Kirja ei missään tapauksessa ollut pettymys. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa jo vähän aikaa, että kaikki kirjavalintani ovat osuneet kohdalleen, ja suurilta pettymyksiltä on vältytty. Kuten nytkin. The Beast's Garden, on siis uudelleen kerrottu versio Grimmin veljesten sadusta "The Singing, Springing Lark" (jos joku tietää tämän nimen suomeksi, valaiskaa ihmeessä!). Jos ymmärsin oikein, se on jonkinlainen saksalainen versio Kaunottaresta ja hirviöstä. Vieras minulle kuitenkin etukäteen. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, ja tämä teemahan sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Jos saisin selostaa täydellisen kirjan juonen, se olisi kutakuinkin samanlainen kuin tässä kirjassa. Tyttö rakastuu viholliseen, toinen maailmansota, vastarintaliike, vakoilua, romantiikkaa, salaisuuksia. The Beast's Gardenissa on juuri sopivassa suhteessa kaikkea tätä, ja vakavista aiheista huolimatta en kokenut kirjaa kovinkaan raskaaksi tekstiksi. Toisin kuin normaalisti historiallisilla romaaneilla on tapana, tarina on enemmän painottunut jännitykseen kuin realismiin. Ja vaikka tarina sijoittuu kuuden vuoden ajalle, opus ei ainakaan äänikirjana tuntunut liian pitkältä.

Juoni etenee joskus isojakin harppauksia, ja nopeast, mikä mielestäni ei ollut aina paras vaihtoehto. Ja vaikka useamman kertojan kuljettaminen halki kirjan on hyvä tapa kuvata erilaisia kokemuksista ja kohtaloita sodan ajalta, tässä kirjassa se ei välttämättä ollut juonen kannalta kovinkaan merkittävä päätös. Varsinkin lopussa kertojan vaihtaminen tuntui väkinäiseltä cliff hangeriltä, jolloin teki melkein mieli kelata äänikirjaa eteenpäin, jotta saisi tietää, mitä pääparille tapahtuu. Jännitystä ja tunteita riitti, ja useampaan kertaan sain pelätä kynsieni puolesta, kun teki mieli hermostuksissa pureskella niitä. 

Olin vaikuttunut siitä, miten taitavasti faktaa ja fiktiota sekoitetaan kirjassa. Todelliset tapahtumat ja henkilöt soljuvat sujuvasti yhteen keksittyjen kanssa, ja oli hauska tarinan edetessä googletella minkä näköisestä ihmisestä oli kyse, tai mitä heille tapahtui muuten elämässä. Ainoana varjopuolena oli se, että vahingossa paljastin itselleni joitakin tärkeitä osia tarinasta, kun lueskelin Wikipedia-artikkeleita. Huomasin, hahmojen todellisuudesta huolimatta, kuitenkin nyrpistävän nenääni niiden kliseisyydelle. On juuri sellainen tyypillinen jokaisen elokuvan pahisnatsi, kateellinen ex-tyttöystävä, hyväsydäminen isähahmo ja niin edelleen. Ja päähenkilöitä Avaa ja Leoa lukuunottamatta muut hahmot jäivät valitettavan pinnallisikisi rakennelmiksi.

Pitkästä aikaa luin kirjan, jossa ei ollut ollenkaan fantasiaelementtejä. Vaihtelu oli ehdottomasti piristävää, ja kun kyseessä oli vielä historiallinen romaani, niin en voi valittaa. Lukijoiden ikää ajatellen The Beast's Garden sijoittuu mielestäni jonnekin nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden välille. Esimerkiksi Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaan verrattuna kerronta ei ole läheskään yhtä suoraa tai kuvailevaa, oli kyseessä sitten väkivalta tai seksi, mutta selvästi tyypillistä YA-kirjaa näkyvämpää. Faktan, fiktion ja sadun yhdistäminen on mielestäni erittäin onnistunut valinta. Ehdottomasti haluan tutustua enemmänkin Forsythin tuotantoon.

Mainittakoon, että kirjassa mainittiin Suomi ja Helsinki pariinkin kertaan!

Sarah J. Maas: Crown of Midnight

Crown of Midnight on toinen osa Sarah J. Maasin kirjasarjassa Throne of Glass, jonka ensimmäisestä osasta Throne of Glassistä kirjoitin muutama päivä sitten. 

"Keeping up the deadly charade becomes increasingly difficult when Celaena realizes she is not the only one seeking justice. As she tries to untangle the mysteries buried deep within the glass castle, her closest relationships suffer(...)       Then one terrible night, the secrets they have all been keeping lead to an unspeakable tragedy. As Celaena's world shatters, she will be forced to give up the very thing most precious to her and decide once and for all where her true loyalties lie... and whom she is ultimately willing to fight for." - Goodreads

En tainnut pitää edes jaloittelutaukoa Throne of Glassin ja Crown of Midnightin välillä, vaan jatkoin toiseen osaan heti samalta istumalta. Ensimmäinen kirja ei ollut pettänyt, joten olin enemmän kuin innokas tietämään, mihin Celaenan tarina jatkuisi. Eikä toinenkaan osa ollut pettymys.

Ehdinkin jo hehkuttaa Maasin tapaa kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tähän ei tullut muutosta toisessakaan osassa, ja äänikirjaa kuunnellessa tämä ominaisuus korostui mielestäni vielä paremmin. Hahmot ovat jo kahdessa kirjassa kehittyneet yllättävän paljon, ottaen huomioon ettei kaikissa nuorille suunnatuissa kirjoissa hahmoilla ole juuri minkäänlaista kehitystä. Huomasin ärsyyntyväni jonkin verran Celaenasta, mutta tämä tunne hälveni paljon nopeammin kuin mitä normaalisti tälläinen tunne hahmoja kohtaan. Olen edelleen vahvasi Team Chaol, ja erityisesti kirjan ensimmäinen puolikas lämmitti suuresti sydäntäni tällä saralla.

Edellisestä kirjasta poiketen, onnistuin kuin onnistuinkin löytämään Crown of Midnightista jotain kritisoitavaakin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka erottaa toisistaan kaikkien hahmojen kohtaloihin vaikuttava tapahtuma. Maas on tätä tapahtumaa ajatellen uskatanut tehdä ihan rohkeita valintoja. Siitä huolimatta jälkimmäinen osa kirjasta ei onnistunut vakuuttamaan yhtä paljon, kuin ensimmäinen. Onneksi kirja ehti vielä parantumaan loppua kohden, ja aivan viimeiset tapahtumat onnistuivat yllättämään, ja kirjan loppu sekä antoi vastauksia että herätti kysymyksiä, jotka houkuttelevat lukemaan seuraavan osan.

Kun ensimmäisen osan jälkeen syöksyin suoraa Crown of Midnightin kimppuun, tämän kirjan jälkeen en ollut enää yhtä innostuneena aloittamassa kolmatta osaa. Toki minulla oli lukupinossa muitakin kirjoja, nytkin olin aloittanut kirjan listan "ulkopuolelta", mutta silti. Loppu jäi hieman kutkuttelemaan kyllä, ja varmasti tulen jatkamaan Throne of Glass - sarjaa vielä. Ehkä luen kuitenkin muidenkin kirjailijoiden teoksia tässä välissä.