* * * * *
Nuori amerikkalainen Frederic Henry on liittynyt vapaaehtoisena Italian armeijaan. Frederic tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherine Barkleyhin ja sodan pyörteissa nuoret rakastuvat palavasti.
Sodan tapahtumat jatkavat vääjäämättöntä kulkuaan rakastavaisten ympärillä ja voittojen jälkeen on tappioiden aika. Onko sodan repimässä maailmassa tilaa rakkaudelle?
* * * * *
Hyppäsin tämän kirjan kohdalla, kuten sanottu, pää edellä tuntemattomaan. Hemingway on yksi niistä klassikkokirjailijoista, joiden kirjat jäävät lojumaan kaikille listoilleni, mutta joita en koskaan saa aikaiseksi aloitta. Nyt aloitin. Enkä oikeastaan tiedä mitä ajattelisin.Jäähyväiset aseille on kertomus amerikkalaisesta vapaaehtoisesta Italian armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Se on luutnantti Henryn ja sairaanhoitaja Catherinen rakkaustarina, sekä omaelämänkerrallinen teos Hemingwayn sotakokemuksista.
Olen kohta kuukauden pyöritellyt lukupäiväkirjaani kirjoittamia merkintöjä edes takaisin, yrittäen saada niistä edes jonkinmoista runkoa tähän postaukseen. Tavallaan pelottaa arvioida koko kirjaa, koska sen status 1900-luvun länsimaisessa kirjallisuudessa on niin suuri. Mitä uutta tästä enää voi sanoa? Ehkä lukiessa saatoin jollain tasolla myös ymmärtää, miksi juuri tätä kirjaa pidetään Hemingwayn parhaimpana teoksena (en tosin ole lukenut muita...). Siitä huolimatta, en ole varma, oliko Jäähyväiset aseille ainakaan juuri tässä hetkessä sittenkään lukemisen arvoinen.
Tahdiltaan melkein kuolettavan verkkaisesti etenevä kirja jätti jälkeensä enemmän kysymysmerkkejä kuin ahaa-elämyksiä. Lukiessa käy hyvin selväksi, ettei Hemingwayllä ole ollut ainakaan kiire teostaan kirjoittaessa. Pitkät kappaleet, jatkuvasti toistuva 'ja' ja paikoitellen täysin epälooginen, ja käsittämättömästi rakentuva dialogi söivät nekin lukukokemuksesta tuntuvan osan.
Puhumattakaan siitä, miten koko romaani päättyy. Aiempi tahti muuttuu täysin, ja viimeisten sivujen tapahtumat sekä kirjan loppu tuntuu siltä, kuin juoksisi päin seinää. Ainakin omasta mielestäni kirja loppuu niin epätyydyttävästi, että siinä hetkessä haluaisi ottaa takaisin kaikki aiemmin sanotut hyvät asiat.
Tästä kaikesta huolimatta, kuten muistiinpanoihini olin kirjoittanut, tavallaan ymmärrän, vaikken ymmärrä vielä. Kaikesta epäloogisuudestaan, ja jaarittelustaan huolimatta, jokin kirjassa silti toimi. Hemingwayllä on omalaatuinen tapa kertoa tarinaa, ja vaikka tyyli ei minua mielyttänyt, niin nostan hattua. Sotaromaaniksi ehkä hieman poikkeuksellinen juoni yllätti minut "romanttisuudellaan", ja takakansi teksti harhautti uskomaan, että luvassa olisi hieman toisenlainen lukukokemus.
Jälkeenpäin, hetken aikaa asiaa pyöriteltyä, voi silti todeta, että lukemisen arvoinen kokemus Jäähyväiset aseille kuitenkin on. Ainakin voi sanoa lukeneensa sen.
* * * * *
XXXA Farewell to Arms
Julkaisuvuosi 1929 (suom. 1968)
Kustantaja Tammi
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 379
Minulla olisi Hemingwayn Kenelle kellot soivat odottamassa lukemistaan, mutta jostain syystä en saa tartuttua siihen... Aikaisemmin olen kuunnellut äänikirjana Vanhus ja meri -kirjan, ja se yllätti minut positiivisesti, mutta ei ehkä muuten ollut minun tyylinen kirja. Mutta on totta, että kun saa jonkin (varsinkin klassikon) luettua, niin vaikka se ei olisikaan oma lemppari, voi ainakin vähän olla ylpeä ja sanoa että on lukenut sen. :D
VastaaPoistaKlassikoissa hankalaa on myös se ihan yleinen "pelottavuus". Tuntuu, että näistä pitäisi aina pitää, ja kuten postauksessakin sanoin, näistä on aina vaikea sanoa yhtään mitään uutta :D
PoistaKenelle kellot soivat on kyllä listallani, vähän kiinnostaa toinenkin Hemingway lukea, ennen kuin lopullisesti kirjailijan tyyliä tuomitsen.
Vanhus ja meri on ainoa Hemingway, jonka itse olen lukenut. Se oli yhden tuttuni lempikirja, mutta siinä kuvattiin kauhean pitkästi kalastajan taistelua ison kalan kanssa ja minua se vain väsytti ja ahdisti. Pitäisi silti vielä kokeilla jotain muuta Hemingwayn kirjaa. Osut kyllä asian ytimeen siinä, että klassikoista "pitäisi" aina pitää. Minuakin stressaa sellainen!
VastaaPoistaJotenkin tuo Vanhus ja meri ei houkuttele ollenkaan, ja mitä enemmän siitä kuulen, sitä vähemmän edes haluan sitä lukea... Tuntuu jotenkin, ehkä noiden "klassikkopaineiden" takia, että täytyy antaa Hemingwaylle toinen mahollisuus.
PoistaPitäisi vain oppia, ettei klassikoista tarvitse lukea vain niiden statuksen takia.