Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Tämä kirja tarttui jo joskus kesän alussa matkaani kirjaston nuortenosalta. Olen uusinut ja uusinut ja uusinut sitä kerta toisensa jälkeen toivoen, että saisin innostuksen lukea sen. Lopulta sitten, juuri ennen kirjamessuja tartuin itseäni niskasta kiinni.

"Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. --- Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. --- Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.
       Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa"  (hieman pätkitty versio takakannesta)

Joo-o. En osaa sanoa olenko saanut yliannostuksen paranormaaleja/scifi/dystopiaromansseja, vai mikä on ongelmana, koska tämä kirja nyppi ja pahasti. Alku sujui ihan ongelmitta, mutten ollut varmaan 150 sivun paremmalla puolella, kun alkoi tuntua siltä, ettei tästä tulisi mitään. Vaikka kirja oli erittäin nopealukuinen ja sitä oli yhtäkkiä lukenut 30 sivua, en tuntenut uppoutuvani kirjaan sellaisella hyvällä "unohda ympäristösi" tavalla. Tarina tuntui vaan jotenkin niin ennalta-arvattavan nähdyltä, että kirjan lopusta saatoin hypähdellä kappaleen jos toisenkin yli huomaamatta.

              Aluksi päähenkilö Arian täydellisyys ärsytti. Eikä helpottanut, vaikka kirja selitti täydellisyyden olevan tarkoituksellista. Eikä ärsyyntymistäni suinkaan hillinnyt kirjan myöhemmät paljastukset hahmosta. Sitten ärsytti Perry. Perinteinen miespäähenkilö; vihaa tyttöä aluksi, myöntää vain ajatuksissaan tämän kauniiksi ja hups, sitä ollaankin korviaan myöten rakastuneita. Kun keskittymiseni kirjaan alkoi herpaantua, aloin mielessäni jo kuvitella paljon uskottavampaa (ja parempaa) suhdetta Arian ja lähes koko kirjan mukana kulkevan Roarin välille. Paljon parempi pari, jos minulta kysytään.

              Dystopiassa ei itsessään ole vikaa, mutta kai minunkin on pakko myöntyä ja todeta, että sitä on tällä hetkellä aivan liikaa nuortenkirjallisuudessa. Kerta toisensa jälkeen on jonkin sortin katastrofin kohdannut maapallo, eri taustoista tulevat päähenkilöt ja vihasta rakkaudeksi kehittyvä suhde. Täytyy toivoa, että joku keksisi jonkun uuden hienon twistin tähän genreen.

Yleisesti ottaen Paljaan taivaan alla on ihan varteenotettava nuorille suunnattu dystopia. Selvää plussaa oli tekstin helppous ja nopeus. Hahmoilla ja juonella oli hetkensä, mutta silti. Tämä ei vaan ollut kirja minun makuuni. Onko kyseessä puhtaasti turtuminen nuortenkirjallisuudessa vallitseviin trendeihin? Mahdollisesti. Tästä huolimatta tuskin aion palata enää kirjasarjan kahden seuraavan osan pariin. Dystopioista ja YA:lle tyypillisestä romanssista kiinnostuneet, kannattaa kuitenkin edes vilkaista tätä.