Minna Rytisalo: Lempi

Luin niin paljon hyvää Lempistä viime syksynä ympäri kirjablogeja. Kirjamessuilla kuljin varmaan kolme kertaa kyseinen kirja kädessä eri osastoilla ja mietin, ostaisinko sen luettavakseni. Näin mielessäni kaikkien hyvät arviot, mutten lopulta uskaltanut sijoittaa rahaa tähän kirjaan, koska pelkäsin etten pitäisi siitä. Joululoman päätteksi päätin ottaa riskin, ja kuuntelin Lempin äänikirjana.

* * * * *

Kuka on Lempi? Mitä on lempi? Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien on uskallettava lähteä, tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi. 

- - Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Romaani osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina – meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

 Ensimmäinen asia, mitä kirjoitin lukupäiväkirjaan Lempin aloitettuani oli "pelottaa". Ei sen takia, että kirja olisi pelottava, vaan sen takia, että minulla oli paineita siitä, etten pitäisi kirjasta (alkaa tuntua, että tämä on ihan yleinen teema jokaisen lukemani kirjan kohdalla, mutta se pitää aina silti mainita). Kaiken hehkutuksen jälkeen, pelkäsin, että joutuisin Mielikuvituspoikaystävän ja post alfan tavoin pettymään.

Onneksi en. Lempi räjäytti tajuntani. En tiedä edes mitä siitä voisi sanoa sellaista, mitä ei ole vielä sanottu. Voisin vain ottaa suoria lainauksia lukupäiväkirjastani ("Siis. Niin. Hyvä."), koska olen edelleen aivan sanaton tämän kirjan suhteen. Mitä ei käy kovin usein.

Rytisalo kirjoittaa uskomattoman kaunista kieltä, joka herättää tunteita ja vahvoja mielikuvia kirjan hahmoista. Miten eri tavalla eri ihmiset näkevätkään yhden henkilön, ja miten kohtalot kietoutuvat toistensa ympärille ihan tahattomastikin. Heti kun oli ehtinyt mielessään luomaan yhden version kirjan nimihenkilöstä, seuraava osa kirjasta murskaa sen täysin. Kaiken kuvailun keskellä kirjan juoni kulkee täydellistä vauhtia. Kun luulee tietävänsä miten koko tarina päättyy, uusi käänne sekoittaa koko pakan, ja joutuu arvioimaan tilanteen uudelleen.

Erityisesti rakastuin kirjan ensimmäiseen osaan, joka on Viljamin kertoma. Kaikki siinä on jotenkin äärimmäisen viehättävää, ja muistaakseni kuuntelinkin juuri sen osuuden yhdeltä istumalta. Kun toisessa osassa paljastuu hienoinen plot twist, sitä alkaa kyseenalaistamaan kaiken, ja kirja pitää saada päätökseen mahdollisimman nopeasti, jotta totuus paljastuisi mahdollisimman nopeasti.

Lempi ylitti kaikki odotukseni, ja se on varmasti yksi parhaista "aikuisten"kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Tapahtumapaikka ja -aika toimivat, samoin jokainen hahmo. Rytisalon kirjoitustyyli on uskomattoman kaunista, ja vaikka kuvailua on paljon, sitä ei mielestäni ole liikaa. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon ylistyssanoja, etten tiedä antaako mielipiteeni enää yhtään uutta sisältöä aiheeseen liittyen... Siitä huolimatta suosittelen lämpimästi!

* * * * *

XXXXX

Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja Gummerus
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
234 sivua (5h 44min)
Lainaus Gummerus, kuva Bookbeat

Paperi T: post-alfa

Alan ymmärtää pikkuhiljaa, miten paljon kaverit vaikuttavat tietämättään minun lukemiseeni. Yksi kavereistani on suuri Paperi T:n (aka Henri Pulkkinen) fani (ja tbh, entisenä ilmaisutaidon lukiolaisena en voi välttyä Paperi T hehtukutkselta Facebookissa muutenkaan). Sen takia olin lievästi utelias tietämään mistä kaikki hype oli peräisin, ja kun kuulin runokirjan julkaisusta, päätin hypätä pääedellä kaksin verroin tuntemattomaan. Eli Paperi T:n tuotantoon, ja runoihin noin ylipäätään.

* * * * *

"post-alfa on Paperi T:n kirjallinen debyytti, runoteos, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen."

En ole runoasiantuntija, en koskaan lue runoja, ja vielä vähemmän kirjoitan niistä. En oikein uskalla arvioidakaan runoutta, koska lukion äidinkielentunneilla runoanalyysiä opetellessa meitä heiteltiin kymmenillä eri termeillä lukemattomilla lainalaisuuksilla. Joten seuraavat pari kappaletta on kirjoitettu täysin fiilispohjaisesti vailla mitään teoriaperustaa. 

post-alfa on varmasti tänä vuonna tuonut ihan positiivista pöhinää sekä näkyvyyttä Suomirunouden päälle, ja se on myös varmasti yksi vuoden puhutuimmista runokokoelmista. Visuaalisesti tyydyttävä, mustalle paperille, yksinkertaisella fontilla painettu kirja, jonka kirjoittaja vaihtoi räppipiireistä kirjallisuuteen. Tähän, sekä post-alfaan on reagoitu laidasta laitaan. Itse häälyn enemmän sillä "no oliko tämä nyt oikeasti niin hyvä idea" laidalla, ainakin tällä hetkellä.

Omasta mielestäni osa runoista toimii, ja osa ei. Välillä teksti tuntuu vähän tekotaiteelliselta, korkealentoiselta, joka oikein rukoilee analysoimaan syvällisiä merkityksiä sanojen takana.Vaikka sellaista ei ehkä oikeasti olekaan. Melkein sata sivua pitkä synkkyys tummensi kyllä iloisemmankin mielen, eikä raskas tunnelma ainakaan helpottanut runojen lukemista tällaiselle runountuvikolle.
    Toisaalta, muutamissa kohdissa jouduin hetkeksi pysähtymään, ja sitten lukemaan runon tai rivin uudelleen, kun joku runo onnistui kolahtamaan. Omaksi suosikikseni nousi lopulta:

"voidaanko kommunikoida vain giffeillä / ahdistaa.jpg"

(tämäkin lähinnä sen viihdearvon vuoksi.)

Runojen kieli on pääasiassa ihan hauskaa ja oivaltavaa, mitä nyt joskus nyrpistin nenääni hieman "ällöttävimmille" tavoille muotoilla joitain asioita, mutta kyseessä taitaa olla aika pieni muotoseikka kuitenkin, kun jokainen runo ei vilissyt tällaisia poikkeuksia. Nimien pudottelua sekä intertekstuaalisuutta on paljon, jälkimmäisestä pidän yleensä, mutta jos sitä on kyllästymiseen saakka, niin en ehkä enää.

Enempää en osaa kirjoittaa itse tekstistä, ja kokoelman ulkonäkönkään syvempien merkitysten analysoinnin jätän ihmisille, jotka osaavat sen paremmin. Nopealukuinen runoteos varmasti iskee ainakin modernimmista runoista pitäville, ja räppärin kuulijakunnalle. Hyviä ja huonoja hetkiä mahtuu 97 sivuun, tasapainottavatko ne toisiansa, sen jokainen voi itse päättää.

* * * * *

XX
Julkaistu vuonna 2016
Kustantaja: Kosmos
Luettu kirjana
Arvostelukappale
Suomeksi
97 sivua
Kuvaus: Goodreads

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Koko syksyn kuulin kavereideni kehuvan tätä kirjaa. Se kulki lainassa ihmiseltä toiselle, ja jälkeenpäin keskusteluissa siihen palattiin kerta toisensa jälkeen. Hiljalleen minuakin alkoi kiinnostamaan, mistä oli kyse, sillä kaveriporukassani harvoin keskustellaan kirjoista. Saati sitten site, etten minä ole ollut perillä mistä puhutaan.

* * * * *

"Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei?      Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä."

Minulla ei kulunut kovinkaan kauaa Mielikuvituspoikaystävän lukemisessa. Vaihtelin vähän fyysisen kirjan ja äänikirjan välillä, mutta formaatti ei vaikuttanut juuri lukukokemukseeni. Mikä oli yhdellä sanalla kuvattuna ristiriitainen. Uskallan sanoa, että tällä kertaa etukäteishehkutusta oli ehkä vähän liikaa todellisuuteen verrattuna. Voin hyvillä mielin antaa tälle kirjalle (jälleen kerran) vahvan 3.5/5. Hienoinen pettymys on silti luettavissa lukupäiväkirjani sivuilta, kun luin sitä ennen tämän postauksen kirjoittamista.

Rönkkönen kirjoittaa jossain määrin virkistävän rosoisesti ja risosti seksistä, seksuaalisuudesta, parisuhteesta, seurustelusta, itsensä löytämisestä, sekä näiden positiivisista ja negatiivisista sivuvaikutuksista. Kirjoitustyyli on ehdottomasti heikkous ja vahvuus. Se sopii kirjan sisältöön, ja tekee siitä joukosta erottuvan, mutta jossain vaiheessa se alkaa kulua ja väsyttää. Mutta silti, huomasin itsekin nauravani useampaan otteeseen ovelille sanankäänteille, "tää on niin totta" ajatuksilleni, ja hävyttömille jutuille.

Kirja paranee loppua kohden. Syvällisemmän pohdiskelun myötä avautuu ehkä toinen näkökulma aiheeseen, jota alkupäässä on värikkäästi kuvattu yökylävierailujen sekä kyynisten kommenttien kautta. Lukijanakin on tilaisuus pohdiskellä Rönkkösen ylös kirjoittamia ajatuksia. Ja ehkä oppiakin jotain.

Mielikuvituspoikaystävästä jäi käteen joukko sekalaisia tuntemuksia, muutama ihan kauniskin kohta, paljon naurua, ja vähän erilainen lukukokemus. Kahdensadan sivun lukemisessa ei kulunut kauaa, teksti ja tarina koukuttivat siinä määrin, että pääasiassa lukeminen ei tuntunut tuskaisalta. Lisäpisteitä kirjan kannelle, joka sopii väriensä vuoksi kuvaan kuin kuvaan Instagramissa.

* * * * *

XXX½
Julkaisuvuosi 2016

Kustantaja Atena

Kuunneltu äänikirjana sekä luettu kirjana

Arvostelukappale
Suomeksi

200 sivua

Lainaus: Atena

Tim Walker: Lost in Suomi

Kaipasin jotain lyhyttä, ja äänikirjaa. Salainen paheeni on myös juuri tämän kaltaiset ulkomaalaisen silmin Suomesta kirjoitetut kirja, joten miksipäs ei. Hetken harkitsin, bloggaisinko tästä lukukokemuksesta ollenkaan, mutta tässä sitä ollaan.

* * * * *

"Suurimman osan elämästään Tim Walker on yrittänyt saada sitä selville, ja tätä tutkimusmatkaa hän käy kirjassaan läpi: hän kertoo mm. ensikohtaamisestaan saunan kanssa, siitä millaista oli asua entisen presidentin naapurina Hakaniemessä, miten käyttäydyttiin helsinkiläisessä opettajainhuoneessa, miltä suomalainen poliisi ja jääkiekko vaikuttavat, ja miltä näyttää savolainen leikkipuisto amerikkalaissilmin."

Tim Walkerin Lost in Suomi (joka ilmestyi samaan aikaan myös englanniksi nimellä Lost in Finland) on kirja siitä, kuinka hän tapasi suomalaisen vaimonsa, tutustui suomalaiseen kulttuuriin ja muutti Suomeen. Kirjan teema, ja asiat joiden ympärillä se suurimmaksi osaksi pyörii, ovat aivan liian houkuttelevia, ettenkö olisi lukenut sitä.
     Walker on minulle entuudestaan "tuttu", sillä hänen Suomen koulujärjestelmää koskevia blogitekstejä on Facebookissa tykätty tai jaettu kavereideni toimesta ahkerasti. Jotain tuntumaa oli siis hänen kirjoitustyylistänsä, mutta toki kirjassa on ollut välissä suomentaja, mikä on saattanut vaikuttaa.

Lost in Suomen puoleensavetävyys minun kohdallani on niiden "vain Suomi juttujen" oivaltaminen, sekä ulkopuolisen näkemys niiden turhuudesta tai käytännöllisyydestä. Ja kun mukaan sotketaan vielä kulttuurien törmäys, niin se tuplaa kirjan viihdearvon. Sitä lukiessa huomaa kyllä tiettyjen Suomi-tapojen omituisuuden, mutta toisaalta oppii arvostamaan esimerkiksi turvallista ympäristöä, joka mahdollistaa niin paljon vapaamman kasvamisen lapsille ja nuorille.

Samalla Lost in Suomi on oiva tilaisuus pienimuotoiseen itsetutkiskeluun (joka on ollut myös jonkinsortin teema parin viimeisen lukemani kirjan kanssa). On helppo tunnistaa itsessään ne kaikista suomalaisimmat pirteet, ja myös sen miten syvälle kulttuuri on juurtunut. Esimerkiksi kenkien ottaminen pois sisällä, lakanoiden veto, omalla kohdallani se pienen pieni kiekkofani, joka kannustaa maajoukkuetta vaikka muuten ignooraa koko lajin olemassa olon.

Toisaalta kirjassa on paljon niitä iän ikuisia Suomi-kliseitä, jotka ovat ehkä hiljalleen vanhentumassa (tai sitten elän itse jossain kansainvälistyvässä kuplassa). Huomaan usein vastaavani "mitä kuuluu" kysymykseen yhdellä sanalla, ja saatan todeta "meidän pitäisi nähdä joskus" lähinnä kohteliaisuudesta, jota en välttämättä koskaan muista toteuttaa. Varmasti osittain kyseessä alkaa olla sukupolvien välistä kuiluakin; omassa elämässä tulee oltua tekemisissä niin erilaisten kulttuurien kanssa melkein päivittäin, että osa "ei niin suomalaisista tavoista" alkaa tarttumaan.

Walkerin kirja on kuitenkin eniten hauska lukukokemus. Tyylilajiltaan - ulkomaalaisen kuvaus Suomesta ja suomalaisuudesta - se on ehdottomasti yksi minun "guilty pleasureistani". Ymmärrettävästi paljon opettajuuteen ja kouluihin liittyvää asiaa on paljon, mistä tulee pieni miinus, kuten myös kirjan lyhyestä pituudesta, ja aika samanlaisesta sisällöstä, kuin muissa vastaavanlaisissa kirjoissa (ja bloggauksissa/artikkeleissa/jne.) Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka kaipaavat kevyttä ja nopeaa lukemista, siitä miten outoja me oikeastaan ollaan :D

* * * * *

XXX
Julkaisuvuosi 2016
Kustantaja S&S
Kuunneltu äänikirjana
Suomeksi
200 sivua

Kuva ja lainaus, S&S

2017

Samalla, kun opettelen kirjoittamaan 2017 sen sijaan, että kirjoittaisin 2016, on hyvä hetkeksi pysähtyä katselemaan tulevaa vuotta näin blogia ajatellen.

Uuden vuoden lupaukset:

- Vähennän näyttöaikaa iltaisin, ja somen sijasta luen kirjaa

- Osallistun Helmetin lukuhaasteeseen (tosin muutaman numeron olen karsinut pois)
- Ja tavoitteena olisi lukea 100 suomalaista kirjaa, tosin varmasti en tule saamaan sataa kirjaa täyteen...

- Vuoden lukutavoitteena on +40 kirjaa

- Ostan vähemmän kirjoja
- Otan lukemistani kirjoista kuvat postauksiin heti, enkä kaksi kuukautta myöhässä

- Pyrin olemaan aktiivisempi Twitterin lisäksi myös Instagramissa

Viime vuodelta on vielä muutama rästibloggaus julkaisematta/kirjoittamatta loppuun, jotka toivottavasti olen saanut alta pois tammikuun loppuun mennessä. Sen jälkeen en uskalla luvata aktiivisuudesta mitään, sillä opiskelut vievät nyt suuren osan ajastani, erityisesti kandidaatintutkielma, jonka palautus on jo maaliskuun lopussa. Täytyy toivoa kuitenkin parasta. Vaikka osallistun jo kahteen vuoden mittaiseen lukuhaasteeseen, päätin vielä seuraavan parin kuukauden aikana lukea enemmän feminististä kirjallisuutta (montahan kertaa tämäkin on tullut luvattua...), eli osallistun Sirrin Feministiseen lukuhaasteeseen, joka on alkanut jo ennen joulua ja päättyy Minna Canthin päivänä. 

Koska laahaan aina hieman muita jäljessä, pääsin vasta nyt selailemaan kevään kirjakatalogeja, joista olen kerännyt muutaman mainitsemisen arvoisen teoksen. En välttämättä ehdi/muista/jaksa lukea näistä puoliakaan, varsinkin, kun tarkoituksena olisi vähentää kirjojen ostamista. Siitä huolimatta;

Kevään 2017 uutuudet, joita odotan

WSOY

Anne Leinonen: Kirjanoita

TAMMI
Kaari Utrio: Katarina
Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja
Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta
Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

GUMMERUS
Anneli Kanto: Lahtarit
Suomalainen runokirja, 150 kauneinta klassikkoa
Sarah Forbes: Seksiä museossa

OTAVA

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Jessie Burton: Nukkekaappi
Veronica Roth: Viillot
ATENA
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Diane Ducret: Diktaattorien naiset