Elina Rouhiainen: Kesytön

"Raisa Oja on 17-vuotias Kallion kasvatti ja kunnianhimoinen taiteilijanalku, jonka elämä sortuu kun hänen äitinsä kuolee yllättäen. Rakas Helsinki jää taakse, kun Raisa lähetetään asumaan keskelle Kainuun korpea. Hukkavaaran erikoisessa kylässä hänen ainoana toiveenaan on selvittää miksi hänen äitinsä on pitänyt menneisyytensä salassa" - Tammi (#kirja)

En edes enää muista miksi luin Kesyttömän ensimmäisen kerran. Luultavasti se oli kesällä 2014, tyypillinen 'mitähän sitä lukisi' hetki, jonka seurauksena vain nappaa kirjastosta matkaansa jonkun kirjan. Toisaalta myös uteliaisuus varmaan houkutteli minua lukemaan kirjan. Harvemmin sitä törmää tämän tyyppiseen suomalaiseen nuorten kirjaan.
Niin tai näin, olen lukenut Kesyttömän nyt kahdesti. Koska edellisestä kerrasta oli vierähtänyt aikaa, ja Susiraja-sarjan viimeinen osa Vainuttu ilmestyi juuri, päätin lukaista sarjan kolme edellistä kirjaa ennen viimeistä.

Ja pakko myöntää, pidin kirjasta enemmän kuin muistin. Jotenkin mielikuvakseni oli jäänyt ärsyttävä ja vähän tylsä, mutta nyt toisella kerralla nautin tarinasta ja hahmoista enemmän. Suurimmaksi ongelmakseni muodostui lopulta tarinan genre. Olen Twilight-innostuksen jälkeen tietoisesti vältellyt ihmissusia ja vampyyrejä, koska kaikki paranormaalin romanssin genreen menevät kirjat tuntuvat tulevan samasta muotista. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei, Kesytön ei oikeastaan mene tähän muottiin. Kaikki kliseisen paranormaalin romanssin elementit ovat olemassa, mutta mielestäni Rouhiainen on onnistunut välttämäät suurimmat sudenkuopat (if you'll pardon the pun), mikä tekee Kesyttömästä viehättävän persoonallisen.

Itse aiheuttamistani Twilight tunnelmista huolimatta kirjalla on ehdottomasti hetkensä. Mikael on hahmona juuri sellainen tumma ja mystinen, jotka jatkavat kirjasta toiseen ihastuttaa. Vaikken suuremmin välittänyt Raisasta, en voi kiistää, etteikö hahmo olisi hyvä päähenkilö. Kalliossa lukioni käyneenä ja ikäni Helsingissä asuneena Raisan taustoihin on suht helppo samaistua, ja erityislukiot ovat piirinä tuttua aluetta. Olisin kuitenkin kaivannut vähän tasapainoa hahmojen välille. Raisa tuntuu kokoajan kärsivältä, kun taas Mikael on hieman tunteettoman ja tunnottoman oloinen. 

Mielestäni kirja on ehkä piirun verran aiheeseen nähden väkivallaton, mikä oli pieni miinus listassani. Pidän kirjoista joissa on toimintaa, ja Kesyttömän asetelmissa on potenttiaalia sille. Myös Raisan ja Mikaelin välillä kaikki on kovin siveellistä, hyvin tyypillistä nuortenkirjojen rakkauden kuvaamista. Joka on kuitenkin jo selvästi "rankempaa" kuin esimerkiksi monissa amerikkalaisissa nuortenkirjoissa joita olen lukenut. Mutta mitään kovin järisyttävää ei ole luvassa ainakaan ensimmäisessä kirjassa.

Kirja on yleisesti sangen positiivinen yllätys. Kesytön on onnistunut suomalainen nuortenkirja, joka piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Suomeen sijoittuminen on yksi kirjan parhaista puolista, osoitus siitä, että kyllä meilläkin voi tällaista tapahtua. Parhaillaan sarjan neljättä kirjaa lukevana voin sanoa lukeneeni kolme ensimmäistä putkeen kolmessa päivässä. Joten uskallan jo ennen seuraavia postauksia luvata, että muutkin osat ovat lukemisen arvoisia.

Maria V. Snyder: Poison Study

Minulle on muotoutunut melkeimpä tavaksi katsella Youtuben kirjapuolelle, BookTubeen, julkaistuja videoita iltaisin ennen nukkumaan menoa. Yllättävän suuri osa TBR-listallani olevista kirjoistakin on sieltä bongattuja. Yksi näistä on yhdeksi suosikkikirjoistani noussut, Maria V. Snyderin kirja Poison Study.

"About to be executed for murder, Yelena is offered an extraordinary reprieve. She'll eat the best meals, have rooms in the palace—and risk assassination by anyone trying to kill the Commander of Ixia." - Goodreads

Kuuntelin Poison Studyn äänikirjana, mutta ahmin sen vielä toiseen kertaan ihan fyysisessä muodossa heti, kun olin saanut kirjan postissa. Kirjan alussa ei ollut läheskään niin varma onnistuisinko koskaan kuuntelemaan sitä loppuun, mutta kaikki päättyi siihen, että kuuntelin arki-iltana lopun (n. 3h) yhteen putkeen ja pääsin nukkumaan vasta puoli viiden tietämillä.

Poison Studyssa on niin paljon onnistuneita asioita, että niiden luettelemiseen tuhlautuisi liikaa aikaa. Pitkältihän kirjassa on kaikki, mitä minun kaltainen nuortenkirjallisuudesta pitävä romantikko kaipaa. Salamurhaajia, romantiikkaa, toimintaa ja jännitystä. Tosin ei sellaista, joka saisi pureskelemaan kynnet irti. Muutama odottamaton (ja odotettu) juonenkäänne. Ja päähenkilöt, jotka ei ajanut hulluksi.

Yksinkertainen on kaunista. Tämä pätee Poison Studyssa täydellisesti. Vaikka kyseessä on ihan täysiverinen fantasiakirja omine maailmoineen ja sääntöineen, se ei tunnu monimutkaiselta. Kirja ei sorru lähtökohtien esittelyyn, vaan juoni kulkee koko ajan eteenpäin, ja faktat maailmasta kerrotaan tarinan kulkiessa eteenpäin. Lukuunottamatta paria unohtunutta sivujuonta, tarina tuntui eheältä. Ja elättelen toiveita, että niihin unohtuneisiin juoniin palataan seuraavissa kirjoissa.

Poison Studyn vahvuuksia ovat sen helppous fantasiamaailman esittelystä huolimatta. Hahmot ovat moniulotteisia ja heistä on helppo pitää sekä kiinnostua. Itse rakastuin erityisen paljon miespäähenkilö Valekiin, vaikka kirjan päähenkilö Yelena on lähes yhtä hyvä. Hitaan alun jälkeen kirja kulkee suht  vauhdikkaasti ja pitää lukijan varpaillaan loppuun saakka. Jos jostain löydätte tämän kirjan, kannattaa napata se matkaan!

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Neiti Peregrin koti eriskummallisille lapsille on kirja, josta olin aiemmin kuullut ja johon lopulta törmäsin vahingossa kirjastossa. Miksipä ei, moni tuntui intoilevan tästä kirjasta Goodreadsissa ja BookTubessa.

”Viisitoistavuotias Jacob on kasvanut kuunnellen erikoisen isoisänsä kummitusjuttua eriskummallisista orpolapsista ja hirviöistä. Jacob lähtee hirvittävän perhetragedian seurauksena isoisänsä tarinoissa esiintyneelle kaukaiselle saarelle Walesin edustalla. Hän löytää saarelta Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot.Jacob tutkii merkillisen talon hylättyjä makuuhuoneita ja käytäviä, ja vähitellen käy selväksi, että taloon aikoinaan majoitetut lapset olivat vähintäänkin erikummallisia: he saattoivat olla myös vaarallisia. Lapset oli ehkä viety kaukaiselle saarelle karanteeniin, mutta miksi? Ja jotenkin – niin mahdotonta kuin se onkin – lapset tuntuvat olevan yhä elossa…” – Risingshadow

En tiedä ihan varmasti, mitä ajatella tästä kirjasta. Alun perin minun ei koskaan pitänyt edes lukea tätä kirjaa, mutta lopulta muun lukemisen puutteessa päätin antaa periksi. Jokin pieni ennakko odotus oli kokoajan takaraivossani, tai oletin jotenkin, etten pitäisi kirjasta läheskään niin paljon, kuin sitten lopulta pidin. Positiivinen yllätys siis.

Neiti Peregrinen juoni oli ehkä hieman omituinen. Kiva, mutta omituinen. Mutta vaikka kuinka yritin, se ei sinänsä kolahtanut. Koko ensimmäinen kirja tuntui ehkä hieman alustukselta seuraavaan kahteen kirjaan, ja kirjan maailmasta tuli joissain kohdissa hieman liikaa tietoa yhdellä kertaa. Jonkin sortin X-Man fiilikset kirjasta jäi, kyvyiltään poikkeuksellisia lapsia piilotellaan kartanossa, koska muu maailma ei ole valmis kohtaamaan heitä.

Päähenkilö Jacob menettelee. Vaikka suurilta osin hän oli ikäisensä tuntuinen, silti joissain kohdissa kirjailija tuntuu kirjoittavan muutaman vuoden vanhemmasta henkilöstä. Tietenkin tämän tyyppiselle fantasiakirjalle on ihan tavallista, että päähenkilö kärsii kirjan alussa trauman, mutta myös löytää sen epäluonnollisen, jonka hän voi kuitenkin laittaa vielä alkukiran trauman piikkiin. Jostain kumman syystä erityisesti Neiti Peregrinessa tämä alkoi nyppiä minua suuresti.
           Muut hahmot olivat hyvin lättänän oloisia. En oikein kiintynyt kehenkään heistä. Toki eriskummallisuudet sekä muut maailman olennot olivat mahtavia ja yksi kirjan hauskimmista asioista,
Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähämmän 15-16 vuotiaat hahmot jaksavat enää kiinnostaa minua. Kai se on ihan normaalia, mutta vähän surullista, kun muuten pitää nuorten kirjoista.

Ehdottomasti ”paras” juttu koko kirjassa oli sen ulkoasu. Äärimmäisen kaunis ja huolella suunniteltu. Tekisi melkein mieli hankkia kirja itselleen vain sen takia, että saisi ihailla kirjaa koko ajan. Juonenkin kannalta tärkeiksi muodostuu valloittavat vintage valokuvat, joita on ripoteltu pitkin poikin kirjaa. Niiden avulla kirjaan tulee hieman lisää sitä jotain. Voisin hehkuttaa monta sivua pelkästään sitä, miltä kirja näyttää.

Kaiken kaikkiaan Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on ihan hyvä. Ehkä omaa arviotani sumensi se, että luin juuri sitä ennen Cat Wintersin mahtavan In the Shadow of Blackbirds, joten jos vähänkin kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan. Tulenko itse palaamaan jatko-osiin? Tuskinpa.

Kody Keplinger: DUFF

Urbaania sanakirjaa apuna käyttäen, tämä postaus on hyvä aloittaa selittämällä mitä DUFF tarkoittaa: "An abbreviation for 'Designated Ugly Fat Friend'. Often in many large groups of women (usually adolecents) there will be a D.U.F.F. as a means to look better by comparison."

En ollut koskaan kuullut tästä kirjasta, ennen kuin joku Tumblrissa puhui kyseiseen kirjaan perustuvasta elokuvasta. Ja tavalliseen tapaan minun täytyi saada kirja käsiini.

"Seventeen-year-old Bianca Piper is cynical and loyal, and she doesn’t think she’s the prettiest of her friends by a long shot. She’s also way too smart to fall for the charms of man-slut and slimy school hottie Wesley Rush. In fact, Bianca hates him. And when he nicknames her “the Duff,” she throws her Coke in his face. "   - Goodreads

Onneksi päätin lukea kirjan ennen kuin katsoin elokuvan. Elokuva oli perinteisen stereotypinen teinielokuva, samasta muotista leikattu: "koulun kuumin jätkä opettaa hieman nörtihtävälle tytölle kuinka olla kaunis ja haluttava. Ja elokuvan tärkein kohtaus tapahtuu missäpä muullakaan kuin promissa." Jos olisin nähnyt elokuvan ensimmäisenä, en olisi koskaan lukenut kirjaa.

DUFFin juoni on hieman tavallista jenkki YA contemporary kirjaa aikuisempi, mikä oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Biancan ja Wesleyn suhde on kuvattu alunperinkin fyysisenä, eikä ainakaan kirjan alkuun kannattanut odotella juuri romanttista söpöilyä. Toisaalta, nuorten kirjasta kun on kyse, en nyt puhu 50 Shades of Greyn kaltaisestakaan kirjasta. Lukupäiväkirjassani oli kehunut myös kirjan kielenkäyttöä. Se on tosiaan hyvää, tietyllä tavalla nuorekasta ja sopii kirjan yleisen "rohkeuden" kanssa.

Rakkautarinan lisäksi kirjassa Biancan ja hänen ystäviensä välinen suhde on tärkeässä roolissa, mikä käy selville jo pelkästään kirjan nimestä. Bianca on kaveriporukkansa Duff, kuten Wesley asian muotoilee kirjan alussa. Tämä sysää liikkeelle muutokset sekä ystävysten että Wesleyn ja Biancan suhteessa.  Myös muut kirjassa käsiteltävät aiheet ovat hieman raskaampia (alkoholismi ja avioero), vaikka yleiseltä tunnelmaltaan kirja oli suhteellisen kevyt.

Jälleen kerran, suosittelen vilpittömästi kyseistä kirjaa luettavaksi. Jos tyypillinen hattarainen nuorten romanttinen nykyaikaan sijoittuva kirja ei enää tunnu maistuvan, kannattaa kuitenkin kokeilla Duffia. Luultavasti hieman vanhemmalle lukijakunnalle alunperin suunniteltuna kirjaa oli hauska lukea. Vaikka hahmojen elämä ei ole samanlainen kuin oma, hahmoihin oli helppo samaistua, ja heistä todella kiinnostui.

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Kirjastosta nimen takia mukaan napattu kirja, joka osottautui yhdeksi parhaimmista genreään edustavista kirjoista. Olen lukenut Tilastollisen nyt kolme kertaa, viimeksi perjantaina pikaisena parin sadan sivun kirjana, joka sattui olemaan kirjastonhyllyssä valmiina.

"17-vuotias Hadley on matkalla New Yorkista Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, mutta myöhästyy täpärästi lennolta. Odotellessaan seuraavaa lentoa täpötäydellä JFK:n kentällä Hadley kohtaa komean, fiksun brittiopiskelijan Oliverin. Sattuma heittää heidät istumaan vierekkäin lennon ajaksi."   - Otava

Jos ei ole vielä käynyt selväksi, niin rakastan nuorten kirjoja ja romantiikkaa. Ja Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on juuri näitä kirjoja. En enää edes muista miksi Tilastollinen alkoi viehättää alunperin. Nimi varmasti vaikutti, mutta myös kansi. Sitten on tietenkin myös kirjan elokuvamainen juoni. Ei se ehkä kaikista realistisin ole, mutta juuri sellainen teinityttöjen (ja vähän vanhempienkin) unelma. Tapa jolla Hadley ja Oliver tapaavat kirjassa on kerrassaan mainio.

Jennifer E. Smithin kirjoittama kieli on mukavasti soljuvaa, mikä tekee kirjasta nopealukuisen. Tämän takia kirja on sellainen yhdelta istumalta luettava kirja. Muutenkin juoni on tarpeeksi yksinkertainen ollakseen nopealukuinen. Kutsuisin kirjaa kaikenkaikkiaan suhteellisen leppoisaksi luettavaksi. Hadley ja Oliver ovat molemmat nuoria, jotka painivat ikäisilleen tyypillisten ongelmien kanssa, ja muutkin hahmot tuntuvat suht aidoilta.

Olisi typerää kirjoittaa, että kirjan huonoin puoli on sen lyhyys, mikä on kyllä totta. Mutta ei se täydellinenkään ole. Vaikka hahmot ovat aidontuntuisia ja arkisia, on niissä silti hieman kliseisiäkin piirteitä. Hadleystä saa vähän lapsellisen kuvan, enkä pysty oikein samastumaan kummankaan päähenkilön elämäntilanteeseen. Sen takia kyseenalaistin muutaman kerran Hadleyn ajatuksia/päätöksiä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on nopeasti luettava, samaan aikaan romanttinen ja arkinen tarina ja ennen kaikkea (jälleen kerran) lukemisen arvoinen kirja. Tilastollisen lisäksi Jennifer E. Smithillä on muutama muu yhtä veikeästi nimetty kirja; Geography of You and Me sekä This is What Happy Looks Like ovat mukana lukulistallani, joten niistä varmasti tullaan vielä täällä blogin puolella kuulemaan.