Vuodesta 2016

Vuosi 2016 alkaa olla aikalailla taputeltuna kasaan, ja hyvä niin. Kuten varmasti aika moni on jo huomannut, mennyt vuosi ei kohdellut oikeastaan ketään hyvin, ja vaikka henkilökohtaisilta takaiskuilta vältyttiin (itse asiassa onnistumisiakin kertyi kasaan kiitettävä määrä), jäi näistä menneistä 365 päivästä vähän paha maku suuhun.

Kirjallisesti katsottuna vuosi on ollut minulle aika keskinkertainen, ja blogia ajatellen antaisin arvosanaksi ehkä 3/5. Palasin takaisin hieman edellistä vuotta aktiivisempana, muutin blogin ulkoasua ja viimeistelin keskeneräisiä muutoksia. Parantelin blogin "tunnistejärjestelmää", ja yritin lähestyä bloggaamista hieman rennommalla otteella, ja vähemmän stressaten.
      Sain juuri ja juuri luettua sen kolmekymmentä kirjaa, minkä olin lukutavoitteekseni asettanut Goodreadsissa. Enempään en varmaan olisikaan pystynyt, sillä vuoden ensimmäisen fiktiivisen kirjan (Gillian Flynnin Gone Girl) luin vasta toukokuussa koulun loputtua, ja kirjasta kirjoittamiseenkin kului miltei kuukausi.

Kesäkuussa blogi täytti viisi vuotta, jota juhlin lyhyen postauksen muodossa kyseisenä päivänä. Osallistuin myös elämäni ensimmäiseen lukumaratoniin, joka omaksi yllätyksekseni meni odotettua paremmin. Siitä, ja muista haasteista, joihin olen blogissani tänä vuonna vastannut/osallistunut, voi lukea enemmän täältä.

Kesä-elokuussa onnistuin lukemaan niin paljon kirjoja, että ne pitivät minut hyvin mukana asettamassani kolmenkymmenen kirjan tavoitteessa. Onnistuneita kirjavalintoja oli niin monta, mutta omiksi suosikeiksini kesälukemistosta nousi Crown of Midnight, A Court of Mist and Fury sekä The Beast's Garden. Miltei kaikki muutkin lukemani kirjat olivat lähes tulkoon 5/5, joten ainoastaan kolmen esiin nostaminen tuntuu hieman vääryydeltä.
     Kesältä käteen jäi myös pieni ihastus äänikirjoja kohtaan. Suurin osa lukemistani kirjoista oli juuri tässä formaatissa, ja vaikka edelleen rakastan fyysisiä kirjoja, on äänikirjoissa silti tietty helppous joka houkuttelee toistuvasti niiden ääreen.

Syyskuu alkoi matkalla Baltian ja Puolan läpi Berliiniin, ja siitä suoraa Helsingistä Jyväskylään valmiina aloittamaan toista vuotta yliopistosta. Koulun alun myötä palasin takaisin saamattomuuteen, ja uppouduin jälleen Netflixiin kirjojen sijasta. Samalla huomasin täyttäneeni lukujärjestykseni yllättävän täyteen heti syyskuun alusta saakka, ja vapaa-ajan menojakin alkoi jälleen ilmestyä kalenteriin, siten, että kesän lukumääriin en millään enää päässyt.
   Syyskuussa luetuista kirjoista ehdottomasti haluan nostaa esille Six of Crowsin, joka ihastutti ikihyviksi Saksan matkallamme.

Vuoden kolme viimeistä kuukautta ovat olleet lukemisen kannalta ehkä kaikista masentavimmat. Lokakuussa pääsin kuitenkin nauttimaan Helsingin Kirjamessuista ensimmäistä kertaa bloggarin roolissa, ja sainpahan ensimmäisen arvostelukappaleeni ikinä (Punainen kuningatar). Marraskuussa Harry Potter-fani sisälläni nosti jälleen päätänsä, kun pääsin katsomaan Ihmeotuksia ennakkonäytökseen, ja tilasin itselleni syntymäpäivälahjaksi kyseisen elokuvan käsikirjoituksen (joka seikkaili Helsingin ja Jyväskylän väliä kuukauden verran ennen kuin se päätyi pari viikkoa sitten vanhemmilleni).

 Tilastollisesti vuosi 2016 on ollut blogini kävijärikkain (mikä ei silti ole kovinkaan paljoa), ja elokuussa julkaisin kaikkien aikojen suosituimman bloggaukseni, kun Pohdin nuorten aikuisten kirjallisuutta. Instagramissa ja Twitterissä, jälkimmäisessä erityisesti, seuraajamääräni ovat nousseet kohisten, ja bloginkin puolella uusia lukijoita on kertynyt mukava määrä. Olen myös tutustunut paremmin muihin bloggareihin kiitos kirjamessujen ja Twitterin, ja tavoitteeni olla aktiivisempi blogimaailmassa on ainakin jossain määrin onnistunut.

Tulevaa vuotta päätin pohtia vuoden 2017 ensimmäisessä postauksessa, joka löytyy TÄÄLTÄ.

Kiitoksia siis kaikille menneestä vuodesta, ja hyvää uutta vuotta yhtälailla jokaiselle!

Marraskuu & joulukuu

Jos lokakuu meni nopeasti, marraskuu livahti ohi sellaisella vauhdilla, etten itsekään välttämättä huomannut sitä. Opintojen ja koulun ulkopuolisten menojen jälkeen aikaa lukemiselle jäi aikalailla yksi viikon mittainen hetki, kun satuin sairastumaan johonkin influenssan tapaiseen. Kaksi hektistä kouluhommien täyteistä viikkoa joulukuussa, nyt viikon verran töitä takana, ja hienoinen joulustressi edessä, niin en ole oikeastaan muuhun vapaa-aikaani sijoittanutkaan kuin Bonesin katsomiseen.

Pelottaa oikein miten nopeasti aika nykyään kuluu, ja miten paljon jääkään rästiin hommia, kun niitä siirtää aina sillä iän ikuisella "kyllä mä kerkeen sen vielä huomenna tekemään." (Kuten esimerkiksi tämän postauksen kirjoittaminen ja julkaisu...). Alkaa tuntua vähän turhalta sanoa, että tammikuussa sitten ryhdistäydyn, mutta ehkä se on ainoa tapa miten tässä kannattaa menetellä. Kuukausi kerrallaan.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen lukenut kolme kirjaa. Mikä vähän kyllä hävettää, koska sängyn vieressä Kirjamessuista saakka odottanut pino odottaa edelleen. Olin tälle kuulle suunnitellutkin vielä luettavaksi muutaman kirjan, mutta nyt ainoa tavoite on enää saavuttaa Goodreadsissa vuoden kirjatavoitteeni, eli kolmekymmentä luettua kirjaa. Neljä puuttuu enää, ja toivottavasti (toivottavasti tosiaan) saisin tänään luettua ainakin yhden kirjan.

Joulukuussa blogissa on vielä luvassa:

Kaksi, toivottavasti kolme, kirja-arvostelua
Katsaus menneeseen vuoteen
Ja ehkä vielä tulevaankin

Rainbow Rowell: Fangirl

Fangirl on ollut yksi niistä ikuisuusprojekteista, joita en koskaan uskonut lukevani loppuun. Ensimmäisen kerran olen aloittanut tämän kesällä 2014, ja luin sen lopuun syyskuussa 2016. Mutta loppujen lopuksi olen ihan tyytyväinen, että se on nyt ohi.

"Cath’s sister has mostly grown away from fandom, but Cath can’t let go. She doesn’t want to.
Now that they’re going to college, Wren has told Cath she doesn’t want to be roommates. Cath is on her own, completely outside of her comfort zone. She’s got a surly roommate with a charming, always-around boyfriend, a fiction-writing professor who thinks fan fiction is the end of the civilized world, a handsome classmate who only wants to talk about words... And she can’t stop worrying about her dad, who’s loving and fragile and has never really been alone.
For Cath, the question is: Can she do this?
Can she make it without Wren holding her hand? Is she ready to start living her own life? Writing her own stories?"- Goodreads

En tiedä miten syvä luotaavaa analyysiä voin kirjoittaa Fangirlistä, sillä muistiinpanoni pyörivät lähinnä päähenkilö Cathin ympärillä. Sosiaalisesti hieman awkward, ahdistuksesta kärsivä ja mukavuuden haluinen fan fictionin kirjoittaja, joka joutuu katkaisemaan napanuoran kaksoissiskoonsa heidän aloittaessaan collegen.
      Jossain määrin samaistun Cathiin, ja jotkut hänen piirteistään ovat aika samanlaisia kuin mitä minulla itsellänikin on. Olen myös itse elänyt joitakin vuosia sitten fangirl vaiheen (ehkä vähän lievempänä kuin Cath kirjassa, mutta esimerkiksi Tumblrin fandompuoli on ollut kuin toinen koti minulle. Tietäjät tietää.), ja yliopiston aloittaminen osui minulla sopivasti viime vuoteen, joten niiltäkin osin samaistumispintaa kyllä on.
    Mutta. Jostain syystä Cath on kokonaisuutena yllättävän rasittava, jopa minun makuuni liian mukavuuden haluinen ja ehkä hieman liian kitiseväinen ja pessimistinen. Muutaman kerran olin ihan vakavissani lopettamassa kirjan ihan vaan päähenkilön rasittavuuden takia. Onneksi en, koska ihan viimeinen muistiinpanoni on, että aloin kuitenkin lopulta pitämään Cathistä.
      Ja kirjan muut keskeiset hahmot, erityisesti Cathin kämppis Raegan, sekä tämän entinen poikaystävä Levi, ovat kyllä todella mukavia. Mikä kyllä auttaa kestämään pahimpienkin ärsyttävien kohtausten ylitse.

Fangirl oli ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva, realistinen kirja jonka luin. Vaikka siinä käsitellään raskaitakin teemoja, kokonaisuutena se on virkistävä ja söpö tarina. Ja varmasti itsellä sekin vaikutti, että genrensä takia Fangirl erottuu muista lukemistani kirjoista paljonkin.

Viime aikoina ärsyttävin nuorten aikuisten kirjoissa toistuva piirre, joka Fangirlissäkin aiheutti ehkä eniten kiehuvia tunteita, on se, että päähenkilöt kokevat velvollisuutenaan huolehtia omista (yksinhuoltaja) vanhemmistaan. Varsinkin näissä realistisissä kirjoissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Omaa kokemusta minulla ei vastaavasta tilanteesta ole, mutta eikö voisi olettaa että 18-vuotiaan elämä on tarpeeksi kriiseilyä ilman niitä ongelmallisia vanhempia?

Jos kevyt, mutta pitkä realistinen nuorten aikuisten kirja kiinnostaa, voin kyllä suositella Fangirliä. Se on 70 prosenttisesti söpö, 15 prosenttisesti ärsyttävä ja 15 prosenttisesti suhteellisen vakavia teemoja. College tarjoaa tervettä vaihtelua melkein aina nähtävään high schooliin, ja tarjoaa "tutun" ympäristön juuri meille korkeakoulussa opiskeleville.

Elokuva: Fantastic Beasts and Where to Find Them

Tänään poikkeuksellisesti olisi tarjolla elokuvafiiliksiä! Päätettiin aika extempore kaverin kanssa ostaa liput uuden Harry Potter spin offin, Fantastic Beasts and Where to Find Them elokuvan ennakkonäytökseen, joka pidettiin 15. päivä tätä kuuta samaan aikaan Lontoon maailman ensi-illan kanssa. Virallisesti ohjelmistoon elokuva tulee Suomessa vasta edit 23.11, jossakin maailman kolkissa jo tänään. Kyseessä on ehkä enemmän yleistä hypetystä, eikä niinkään arviota, mutta jos haluaa oman mielipiteen muodostaa tästä elokuvasta niin kannattaa varmaan käydä katsomassa se ennen tämän lukemista.

Kun kuulin, että Ihmeotuksista tehdään elokuva, suhtauduin ihan ensialkuun aika skeptisesti koko asiaan. Sitten ilmoitettiin, että Newt Scamanderia näyttelee Eddie Redmayne ja huomasin odottavani tätä elokuvaa vähän liiankin innokkaasti, sillä Redmayne on yksi suosikkinäyttelijöistäni ikinä. Tänä vuonna en ole ollut oikeastaan minkään muun julkaisun takia yhtä innoissani, kun tämän elokuvan. Siinä missä muut ovat odottaneet Kirottua lasta (jota itse olen vastaavasti vähän vältellyt), minä en ole viimeiseen kuukauteen juuri muuta ajatellutkaan kuin Ihmeotuksia.

(seuraavassa osiossa on luvassa muutamia reaktiogifejä, koska sanat eivät riitä kuvaamaan näitä tunteita)

 Ensinnäkin koko elokuva sai taas enemmän kuin innostukseeksi koko Potter-maailmasta. Kaikki opittu nippelitiedo vaan virtasi takaisin aivoihin, ja muutenkin se sama kodikas tunnelma mikä tulee, kun se tuttu tunnusmusiikki alkaa soimaan tuotantoyhtiöiden logojen ilmestyessä ruudulle.

Juonelta ja kirjoitukseltaan elokuva on taattua J.K. Rowling laatua, ja oli hauska huomata, että hänestä on käsikirjoittajaksikin. Elokuva kulkee mukavaa vauhtia eteenpäin, se on hauska ja synkkä samaan aikaan, ja aiempien elokuvien tunnelma on edelleen olemassa, vaikkakin mielestäni Ihmeotukset on tavoittaa laajemman yleisön kuin varsinkin ensimmäiset Harry Potterit.

Eddie Redmayne osoittautui oivaksi Newt Scamanderiksi, ja ihastuin ikihyviksi siihen, miten taitava ja fyysinen näyttelijä on oikeasti kyseessä. Tämä rooli on täysin erilainen hänen aiempiin hahmoihinsa verrattuna, ja kaikin puolin Redmayne sopi Scamanderin rooliin kuin nenä päähän. Voin katsoa seuraavat neljäkin elokuvaa hyvillä mielin, jos hänet nähdään jatkossakin pääroolissa. Hahmo oli muutenkin täydellinen päähenkilö, sopivalla tavalla omituinen ja sympaattinen, eikä oikeastaan yhtään kliseinen. Puvustus sun muut toimivat näyttelijän työn ja kirjoituksen kanssa niin täydellisesti yhteen, että sitä on ilo katsella.

Muutkin näyttelijät tekivät laadukasta työtä, hahmot olivat mukavia, ja vaikka tietyt kliseiset sivuhahmot sieltä löytyi, en itse ainakaan kokenut sitä läheskään niin häiritseväksi kuin olisi voinut odottaa. Jäin ehkä kaipaamaan sitä edellisten elokuvien brittiläisyyttä; tapahtumat sijoittuvat toki amerikkaan, mutta siitä huolimatta.

 Jaksaisin kehua Ihmeotuksia monen sivun verran, mutta kaikesta huolimatta löysin muutaman huononkin asian elokuvasta (ei mitään sellaista, mitä Eddie Redmayne ei voisi korjata).
   Ensinnäkin, ja ehkä pienimpänä ongelmana näistä, jäin kaipaamaan jälleen kerran aiemmista elokuvista sitä, että erikoistehosteet olisivat edes osittain fyysisiä CGI:n sijasta. Nyt tuntui, että kaikki oli jälkikäteen tietokoneella tehtyä. Joissain kohdissa näyttää, että tietokoneeseen on turvauduttu perinteisen maskeeraamisen sijasta, eikä esimerkiksi leijuvat keittiövälineet juuri uskottavuudella tajuntaa räjäytä. Tietenkin muutamissa kohdissa tietokoneanimaatio näyttää niin uskottavalta, mutta pääasiassa tekee mieli irvistää tehosteiden keinotekoisuudelle.

Toinen ongelma on varmasti se, että miten elokuva tulee jatkumaan. Tätä on hankala alkaa spekuloida spoilaamatta mitään. Elokuva kuitenkin loppui oikeastaan ilmaan minkäänlaista cliff hangeriä tai muuta elementtiä joka saisi odottamaan seuravaa. Ei sillä, etten tulisi 2018 katsomaan seuraavaa osaa, mutta kuitenkin. Tämä olisi toiminut ihan hyvin stand alone elokuvanakin, jos sen olisi kirjoittanut hieman eri tavalla.

Hahmot, ja niissä tehdyt valinnat ovat kolmas, ja ehkä suurin ongelma. Tuntui, että hahmojen menneisyydestä ei juurikaan kerrottu, ja jopa päähenkilön kohdalla elokuvassa liikuttiin hyvin vähillä tiedoilla. Muutamat sivuhenkilöt ärsyttivät stereotypisyydellään, ja ehkä suurin ongelmani on elokuvan kliimaksin paljastus. Pelkäsin jo ennen elokuvan näkemistä pahinta, ja se kävi toteen. Voinhan olla, että seuraavassa elokuvassa yllättyisin käänteestä positiivisesti, mutta mutta, epäilen suuresti.

Ihmeotukset on kuitenkin kaikipuolin erittäin positiivinen yllätys, ja visuaalisesti näyttävä taianomainen elokuva, joka tuo Rowlingin maailman takaisin valkokankaalle mitä onnistuneimmalla mahdollisella tavalla. En malta odottaa seuraavaa elokuvaa, ja siihen saakka luultavasti makaan katkerana siitä, etten saanut pöllöpostia yhdeksän vuotta sitten.

V.E. Scwhap: A Darker Shade of Magic

Olen aikaisemmin lukenut V.E Scwhapilta kirjan This Savage Song, ja vaikka se ei tehnyt ihan täydellistä vaikutusta niin odotin innolla A Darker Shade of Magicin lukemista.

"There's Grey London, dirty and boring, without any magic, and with one mad King--George III. Red London, where life and magic are revered--and where Kell was raised alongside Rhy Maresh, the roguish heir to a flourishing empire. White London--a place where people fight to control magic and the magic fights back, draining the city to its very bones. And once upon a time, there was Black London(- -) Officially, Kell is the Red traveler, ambassador of the Maresh empire, carrying the monthly correspondences between the royals of each London. Unofficially, Kell is a smuggler, servicing people willing to pay for even the smallest glimpses of a world they'll never see. It's a defiant hobby with dangerous consequences, which Kell is now seeing firsthand... (- -) Kell runs into Delilah Bard (- -)Now perilous magic is afoot, and treachery lurks at every turn. To save all of the worlds, they'll first need to stay alive." - Goodreads

Pitkästä aikaa tuntui siltä, että kirja vei mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Siitäkin huolimatta, että alku on hitaanpuoleinen, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, että kirjan haluaisi jättää kesken. Päähenkilö Kell vaikutti niin mielenkiintoiselta, ja kirjan maailma niin erilaiselta muihin fantasiakirjoihin verrattuna, että sitä halusi vaan tietää mahdollisimman nopeasti mitä seuraavaksi tapahtuu. 
           Neljä viktoriaanista Lontoota kelpasi minulle enemmän kuin paremmin milijöönä, mikä on kirjallisuudessa todettu moneen kertaan aiemminkin toimivaksi ratkaisuksi. Kirjan alussa maailma ja miten se toimii, tuntui jotenkin monimutkaiselta, mutta näin jälkeenpäin, kun asiaa miettii niin eipä se nyt niin sekava olekaan. Kaikki Lontoot erottaa kuvailun perusteella toisistaan. Yhtenä kirjan monista yksityiskohdista musta Lontoo jätetään kuitenkin suuremmaksi mysteeriksi, mikä luo lukijalle paikasta pahanenteisen ja salaperäisen kuvan, joka sopii täydellisesti kirjan tarinaan.

A Darker Shade of Magicin ehdoton vahvuus on sen hahmot. Ensinnäkin meinasin ratketa onnesta, kun selvisi, että päähenkilö Kell on ~ kaksikymmentä. Kerrankin oman ikäiseni päähenkilö tämän tyyppisessä kirjallisuudessa, eikä esimerkiksi 16 vuotiasta kuten aika usein muuten. Kell'in ikä teki hahmosta myös uskottavamman; vähän jo aikuisempi, mutta kuitenkin vielä sääntöjä ja rajoja venyttävä hahmo, joka kuitenki osaa jo "alansa". Myös pienet yksityiskohdat lämmittivät suuresti sydäntäni, esimerkiksi se, että Antareilla (eli niillä velhoilla/taikureilla millä lie, jotka pystyvät matkustamaan eri Lontoiden välillä) toinen silmä on kokonaan musta, tai Kellin takki, jonka sisällä on useampi kuin yksi tai kaksi takkia. 

          Toinen kirjan päähenkilöistä on ehkä hieman enemmän "nähty" hahmo. Delilah Bard on harmaasta Lontoosta, katujen kasvatti ja varas/merirosvo. Juuri sellainen kova naishahmo, jollaisia aika samoilla ominaisuuksilla varsinkin YA-kirjallisuudessa kyllä esiintyy. Mutta siitä huolimatta, ja siitä, että Delilah on ehkä vähän ärsyttävä, kyseessä on pätevä hahmo toiseksi päähenkilöksi.

        Sama moniulotteisuus ja pidettävyys ylettyvät muihinkin hahmoihin, ja kirjan "pahikset", valkoisen Lontoon hallitsijat, Danesin kaksoset ovat jollain kierolla tavalla kiinnostavia ja yllättävän hauskoja hahmoja.

Suurimpana ongelmana kirjassa on kuitenkin ehkä sen rytmitys. Kuten aiemmin on jo todettu, alku on aika hidas. Juoni pitää kyllä otteessaan, se on vahva ja hahmotkin toimivat, mutta hitaan alun jälkeen saadaan mukavasti nopeutta tarinaan, kunnes jossain vaiheessa ainakin itse huomasin keskittymiseni herpaantuvan, kun vauhti hidastui vähän liian paljon. Loppua kohden se kuitenkin taas pääsee vauhtiin, eli ei lukiessa tylsyyteen pääse kuolemaan.

A Darker Shade of Magic on hauska ja monipuolinen. Se on V.E. Schwabin aikuisemmille lukijoille suunattu kirja, ja eron kyllä huomaa tämän ja This Savage Songin välillä. Lähestyminen taikuuteen on kirjassa ihan uudenlainen, juoni, hahmot ja maailma toimivat hyvin yhteen. Kirja voisi olla täydellinen stand alone romaani, mutta luvassa on ainakin yksi jatko-osa, mikä hieman herättää epäilyksiä. Kirjan loppu on niin loppumainen, että ainakin minua mietityttää paljonkin se, miten tästä tarina enää jatkuu.

Lokakuu & marraskuun suunnitelmat

Lokakuu oli ehkä säälittävin esitys lukemisen kannalta viimeiseen viiteen kuukauteen. En lukenut yhtään kirjaa. Sain Crooked Kingdomin etenemään itkettävän vähän, ja bloggauksiakin kertyi syyskuulta rästiin enemmän kuin olisi tarvis. Tätä joudun paikkailemaan vielä marraskuunkin puolella, mutta ainakin ehdin lukea kirjan josta blogata siihen mennessä.

Helsingin kirjamessut tulivat ja menivät, niistä voi lukea tarkemmin näistä postauksista: 1. päivä, 2. päivä ja 3.päivä

Marraskuulle varmoja kirjavalintoja en ole vielä tehnyt, mutta kotimatkalla junassa aloitin Timur Vermesin poliittisen satiirin Täällä taas, ja käytin kuukauden ilmaisen äänikirjan Audiblessa V.E. Schwabin A Darker Shade of Magic'in toiseen osaan A Gatherin Shadows, joten sen kuunteleminen on ainakin luvassa tässä kuussa. Luultavasti kirjamessukirjoista joitakin yritän lukea, ja edelleen odottavan Paperi Tn Post-Alfan (tosin runojen arvostelu hieman hirvittää).

Luvassa on jälleen kerran kiireinen kuukausi, kun kandiseminaarin tutkimussuunnitelman palautus, ainejärjestön vuosikokous ja vuosijuhla, risteily, syntymäpäivät ja isänpäivä kaikki mahtuvat samaan kuukauteen. Näiden takia on hyvin mahdollista, että blogi jatkaa samalla hieman epäaktiivisemmalla ja lukutahtiin nähden laahaavalla linjalla, mutta sormet ristiin, että kaikki menee hyvin.

Helsingin kirjamessut: 3. päivä

(Näissä kaikissa kirjamessubloggauksissa näyttää olevan kovin yhtenäinen otsikointi...) Luvassa on siis viimeinen messupostaus, ja alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta esittelen samalla myös kirjahankintani.

Olemme perinteisesti käynyt isäni kanssa kirjamessuilla, joten viimeisen päivän annoin itseni unohtaa bloggarin roolin messuilla. Päivältä ei ole juurikaan kuvia esitellä, sillä puhelimeni muisti täyttyi milteipä heti ja huomasin asian vasta kotiin päästyäni.
      Lähdimme isäni toiveesta Messukeskukselle tavoitteena ehtiä kello 10:30 alkavaan HS Specialiin, jossa keskusteltiin Jari Aarnion tapausta tutkineiden journalistien, Susanna Reinbothin ja Minna Passin kanssa. Keskustelu osoittautui yllättävän mielenkiintoiseksi, ja huomasin pohtivani lähdekriittisesti sekä toimittajien että poliisin toimintaa tapaukseen liittyen. Luennoitsijat olisivat yliopistolla varmasti ylpeitä, kun opit ovat menneet perille. Siitä suuntasimme kuuntelemaan Terhi Rannelaa, joka kertoi kirjastaan Frau Roman Schatzin kanssa. Keskustelu oli ihanan joutuisaa, ja Schatz oli erittäin hyvä haastattelija!

Tämän jälkeen viimeinen messupäivä oli oikeastaan lähinnä kävelyä messualueella. Kävimme hieman huolellisemmin antikvariaattista puolta läpi. Muutamilla osastoilla myytiin vanhoja valokuvia, niiden kimpussa olisi jaksanut viettää tunteja. Valitettavasti tällä kertaa ei sattunut mitään sopivaa silmään, vaikka kauan puntaroin parin kuvan ostamista. Muutaman kirjaostoksen ja Ruoka & Viini messuilla piipahtamisen jälkeen oli aika heittää hyvästit messuille tämän vuoden osalta, ja alkaa suunnittelemaan ensi vuotta.

Kotimatka Jyväskylään sujui oikein rattoisasti tätä postausta luonnostellessa, ja vaikka äsken teki jo mieli käpertyä peiton alle (huomen aamun kahdeksan luento kauhistuttaa jo nyt), tämä postaus täytyy saada valmiiksi.

Kirjahankinnat

Oikeastaan kaikki messuostokseni olivat heräteostoksia, sellaisia jotka nappasin mukaan hyvän tarjouksen (tai jonkun muun "hyvän" syyn varjolla).

- Emmi Itärannan Kadotettujen kujien kaupunki, jonka löysin kovakantisena ainoastaan kymmenellä eurolla. Olen suunnitellut Itärannan kirjojen lukemista jo jonkin aikaa, joten tämä tarjous sattui kohdalle juuri oikeaan aikaan
- Itärannan kanssa samalla kerralla ostin myös Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Tästäkin olen kuullut niin paljon hyvää, että raaskin rahojani siihen sijottaa.
- Helsingin Sanomilta ostimme äidin kanssa yhteisiksi Heikki Aittokosken Narrien laivan ja Kuolemantanssin. Molempien aiheet vaikuttivat äärimmäisen mielenkiintoisilta, ja tämän vuoden kurssivalintoja ajatellen myös opiskelujen kannalta erittäin ajankohtaisilta.
- Kallein heräteostokseni oli ehdottomasti Don Rosan Ankka sarjakuva Sammon salaisuus. Piirtäjä oli perjantaina signeeraamassa teoksiansa, joten näin tilaisuuteni ja kiiruhdin ostamaan sarjakuvan jonka sain sitten omistuskirjoituksella varustettuna.
- Entäs jos... Vakavia tieteellisiä vastauksia mielikuvituksillisiin kysymyksiin (Randall Munroe) on kirja jota olen aieminkin selaillut. Nyt se sattui olemaan halvalla myytävänä. Kotona huomasin sen olevan lähän liian fysiikkapainotteinen humanistiaivoilleni, joten tässä oiva joululahja diplomi-insinööri sukulaiselle.
 - Maria Turtschaninoffin Maresi; olen jälleen kerran erittäin myöhässä suosittujen kirjojen kanssa, mutta jos muutkin ovat tykänneet, niin enköhän minäkin tästä pidä.
- Aziz Ansarin Modern Romance, yksi niistä kauniskantisista kirjoista Akateemisessa. Vaikutti ihan hauskalta sisälöllisestikin, eikä hintakaan ollut paha. Mutta suurin syy tässä oli kyllä estetiikka.
- Löysin puolivahingossa Eniten vituttaa kaikki kalenterin Gummeruksen osalta. Ehkä vähän turhake, mutten voinut vastustaa.

Kustantajilta arvostelukappaleita tarttui mukaan muutama. WSOYn ja Tammen bloggari aamiaisella oli jaossa paikalla olleiden kirjailijoiden teoksia. Nappasin matkaani mielenkiintoisimpien kuuloiset, eli Anja Snellmannin Lähestyminen, Tuula-Liina Variksen Huvilan sekä Riitta Jalosen Kirkkauden. Atenalta sen sijaan matkaan lähti Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän, jota varsinkin opiskelukaverini ovat kehuneet vuolaasti.

****

Yhteenvetona siis kirjamessut olivat varsin onnistunut kokemus. Messuviikonloppu on käynyt voimille, mutta on mukava tulevaisuudessakin muistella julkkisbongausta (erityisesti melkein yhteentörmäystä presidentti Sauli Niinistön[!!!!!] kanssa), sekä messujen hyvää fiilistä. Oli hauska päästä tutustumaan bloggareihin, ja ehkä tämä vähän madalsi kynnystä osallistua jatkossa blogimaailman tapahtumiin. Kirjahankintojen myötä loppuvuodeksi varmasti riittää lukemista, ja tuntuu siltä, että innostus blogata on jollain tavalla vähän palautunut.

Normaaliin blogiarkeen päästään varmaan tulevalla viikolla, huomiselle (siis käytännössä tälle päivälle) luvassa vielä lyhyen lyhyt postaus menneestä ja tulevasta kuukaudesta.

Messukeskukselle vielä iso kiitos bloggaripassista, joka mahdollisti näin laajan tutustumisen messuohjelmaan!

Tämän hetkiset fiilikset

Helsingin kirjamessut: Päivä 2

Auringon nousu ennen aamiaista

Messujen toinen päivä osoittautui minun osalta perjantaihin verrattua melkeinpä kiireiseksi. Aamulla herätyskello soi puoli kahdeksalta, mutta tottuneena pommiin nukkujana nousin ylös puoli yhdeksältä. Sinänsä ongelmaa ei olisi ollut, ellei WSOYn ja Tammen järjestämä bloggariaamiainen olisi alkanut yhdeksältä. Koska pommiin nukkuminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, hallitsen nopeat lähdöt, ja aikalailla tasan yhdeksäksi paikan päälle. Oli hauska nähdä lisää uusia bloggarikollegoita, ja tutustua samalla jollain tavalla paremmin tähän blogien ympärillä tapahtuvaan pöhinään.

Aamupalan lisäksi tarjolla oli viisi kirjailija haastattelua. Paikalla puhumassa olivat Claes Andersson, Anha Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. En entuudestaan tuntenut juurikaan näiden kirjailijoiden teoksia, mutta tilaisuus tarjosi paljon lukuvinkkejä, sekä herätteli ajatuksia aamukoomasta kiinnostavilla keskustelun aiheillaan.
     Andersson puhui vanhentumisesta ja kuolemasta, Snellman Syysprinssin filmatisoinnista sekä kirjoittamisesta, Varis keskittyi kirjaansa ja historiaan, sekä sen vaikutuksiin. Mäkelältä kuuli viisaita totuudesta ja sen subjektiivisuudesta, eikä Riitta Jalosen pohdiskelu uusimmasta kirjastaankaan jättänyt kylmäksi. Kirjailijat vastailivat vielä bloggareiden kysymyksiin, ja syntyipä lopuksi pienimuotoista keskustelua blogien merkityksestä kirjallisuus kritiikissä.

Vähän puolivahingossa eksyin aamiaiselta Atenan järjestämälle bloggaritilaisuudelle, jossa kirjailijat Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen keskustelivat kustannustoimittaja Kanerva Eskolan johdolla mm. bloggaamisesta, kirjoittamisesta, blogien lukijoiden ja kirjoittajan suhteesta sekä siitä miten eri alustat vaikuttavat kirjoittamiseen.

Kun Atenan tilaisuus päättyi, kiiruhdimme muutaman bloggaajatoverin kanssa Boknäsin osastolle, jonne oltiin suunniteltu epävirallista bloggaritapaamista. Uusia naamoja oli vaikka millä mitalla, ja varmasti monen kanssa olisi ollut vielä hauska vaihtaa vähän useampikin sana. En ehtinyt olemaan paikalla kuin vajaat kolme varttia, sillä Paperi T (Henri Pulkkinen) oli puhumassa rapistä ja runoudesta yhdellä messulavoista. Juostuani aluksi aivan väärälle puolelle messuhallia ja hetken ihmeteltyäni onnistuin löytämään oikeaan paikkaan. Ehdin nähdä viimeisen lyhyt elokuvan ohjelmasta Valkokankaalla saamelainen elokuva, ja harmittaa kyllä, etten tajunnut mennä paikalle aiemmin!

Pulkkinen oli luontevan ja rennon oloinen puhuja, ja häntä olisi ollut ilo kuunnella pidemmänkin aikaa. Valitettavasti haastattelu jäi suht lyhyeksi. Se sai kuitenkin innon tarttua Paperi Tn runoteokseen Post-Alfa, joka on lojunut pöydälläni lukuinspiraatiota odottelemassa.

Tämän jälkeen vaeltelin ympäri messuhallia, kävin syömässä (ylihinnoitellun) Hesburger aterian, ja vaeltelin vielä vähän lisää. Löysin hieman vahingossa muutaman halvan kirjan, jotka ostin viime metreillä mukaani. Vähän ennen kolme kävin hakemassa takkini ja suuntasin kohti kotia.
     Illasta tuli vielä toiminnan täyteinen siinä määrin, että täytyi lähteä hankkimaan minulle mekkoa parin viikon päässä häämöttäviin vuosijuhliin. Parin tunnin reissu onneksi tuotti tulosta.

Huomisessa (teknisesti tänään) häämöttää viimeinen messupäivä ja paluumatka Jyväskylään. Olen muutenkin huono kuuntelemaan keskusteluja, joten messulehteen on merkitty ainoastaan yksi ohjelma joka kiinnostaisi. Huominen on omistettu lähinnä kahden euron kirjoille ja antikvariaatti puolelle. Muutama täsmäostos kummittelee vielä mielessä.

Tästä tuli sen verran pitkä postaus, että taidan lopetella näihin tunnelmiin. Huomenna luvassa ainakin kolmannen päivän raportti, ja ehkä erillinen kirjaostospostaus. Sanotaanko, että _yritin_ hillitä itseni kirjahankintojen saralla, mutta yritykseksi se näyttäisi myös jäävän.

Helsingin kirjamessut: Ensimmäinen messupäivä

Kirjamessupäivä 1/3 on nyt paketoitu, ja omaksi ilokseni sain postauksenkin siitä kirjoitettua tämän päivän aikana. Tämän jälkeen luvassa siis vielä ainakin kaksi messutekstiä lisää, ja jos kirjoja tulee hankittua liikaa, niistä luvassa oma kuvapainotteinen postaus joko sunnuntaina tai maanantaina.

Tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa jotain alkufiilistelypostausta, mutta alkufiiliksiä ei juuri ollut koulukiireiden ja yleisen saamattomuuden takia. Aamun ajatuksena oli, että jännittää lähteä messuilemaan näin bloggarina. Messulehteen tutustumatta, ja aikataulusta kaikinpuolin myöhässä lähdin suuntaamaan kohti Messukeskusta vähän ennen kolmea. Ilmainen parkkipaikka pelasti päiväni, sillä julkisilla olisi kulunut vähintään puoli tuntia pidempää.

Ensimmäisen messupäiväni olin pyhittänyt päämäärättömälle vaeltelulle. Heti sisälle päästyäni (harhailin hetken naulakkoa etsiessä, mutta sitä ei lasketa) istahdin hylättynä löydetyn messulehden kanssa KirjaKallion lavalle kuuntelemaan keskustelua sarjakuvista. Todellisuudessa pidin kuitenkin sometaukoa, ja bongailin kiinnostavimpia keskusteluja. KirjaKallion menoa katsellessa oli hauska myös fiilistellä omia muistoja kyseisestä projektista. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka todellisuudessa välissä on ollut ainoastaan yhdet messut.

Oikeastaan aika vahingossa eksyin Boknäsin osastolle, kun lähdin suunnistamaan KirjaKalliolta eteenpäin. Siellä pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa ikinä bloggarikollegoita. Oli hauska yhdistellä naamoja blogeihin!

Kirjoja lähti kotiin mukanani kaksi kappaletta. Mitään erityistä hankintalistaa minulla ei näille messuille ole, mutta tänäänkin löytyi monta kiinnostavaa teosta, joiden hankintaa kyllä ehdottomasti harkitsen. Esittelen teokset kuitenkin vasta sunnuntain postauksessa, ihan jo vaan siksi, että tajuaisi miten paljon on taas mennyt käyttämään rahaa. Pitää yrittää säilyttää kontrolli, sillä en haluaisi Jyväskylään alkaa raahaamaan kovin monen kilon lisäpainoa.

Huomiselle suunnitelmia ei juurikaan vielä ole, mutta eiköhän messulehteä tule silmäiltyä vielä tässä illan mittaa. Voi olla, että päivittelen vielä tulevia suunnitelmia tähän postaukseen.
Tulkaahan vetäisemään hihasta jos satutte ohi kulkemaan, itse en välttämättä tunnista, saatika sitten huomaa!

Akateemisessa oli ehkä maailman kauneimpia englannin kielisiä kirjoja. Nyt täytyy yrittää kerätä kaikki itsekurin rippeet, etten osta mitään pelkästään kansien perusteella

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Jotenkin onnistuin täysin ohittamaan Punaisen kuningattaren julkaisun, jonka tilaamista olen monta kertaa ehtinyt pohdiskella, mutten jostain syystä koskaan ole saanut aikaan. Suomennos on julkaistu heinäkuussa, minkä merkeissä lähestyin kustantamo Aula & Co. ja kysyin olisiko minun mahdollista saada teoksesta arvostelukappale. Mikä ilokseni onnistui. Luin kirjan yli kuukausi sitten, mutta sattuneesta motivaation puutteesta bloggaus on roikkunut luonnoksissa viimeistelmättömänä siitä saakka.

"Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee. 

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa. 

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa." - Aula & Co.

Olen viime aikoina lukenut oikeastaan pelkästään YA-fantasiaa, joten aloitellessani Punaista kuningatarta minua vähän jopa jännitti mitä olisi luvassa; perinteisiä fantasiakliseitä vai jotain uutta ja mullistavaa. Vastauksena voisi sanoa, että vähän molempia.

Kirjaa lukiessa kyllä huomasi hyvin miksi sitä on verrattu Game of Thronesiin ja Nälkäpeliin. Itselleni tuli todella usein vähän "fantasiadystopia" fiilis Punaisesta kuningattaresta. Mikä varmasti on yksi isoimmista tekijöistä, että kirjan miljöö osui ja upposi. Moderniuus fantasiakirjallisuudessa ei ole ainakaan minun lukemassani kirjallisuudessa kovinkaan yleistä, joten huomasin innostuvani yllättävän paljon metrotunneleista, urbaaneista kaupungeista ja aseista miekkojen sijasta.

Yksi niistä kliseistä, joihin kirja lankeaa, on sen päähenkilöiden ihmissuhteet. Vaikka suoranainen kolmiodraama ehkä vältettiin, huomasin turhautuvani suuresti siitä, että jälleen kerran kirjan vahvalla naispäähenkilöllä ei ole naispuolisia ystäviä. Se yksi ainoa, ei perheeseen kuuluva kaveri on mies. Tyttöjen ja naisten välistä ystävyyttä kuvataan mielestäni ihan liian vähän fantasia- ja dystopiakirjallisuudessa.
         Rakkausosuus kirjasta jäi minulle vielä aika isoksi kysymysmerkiksi, sillä potenttiaalisia kosijoita tarjoiltiin Marelle kirjassa enemmän kuin laki sallii. Normaalisi ensimmäisen kirjan aikana sitä valitsee suosikkisulhasehdokkaan päähenkilölle, mutta minussa kukaan näistä ei vielä oikein kolahtanut kunnolla.
         Punaisessa kuningattaressa keskitytään kuitenkin paljon sisarusten välisiin suhteisiin, joka on vaihtelua normaaliin. Maren perhe on kokoajan läsnä kirjassa, samoin prinssien välinen sisarussuhde sekä kuningasperheen "uusioperheys". Onneksi kaikista ihmissuhdekuvioista huolimatta kirjan tapahtumia ja henkilöitä on helppo seurata. Valitettavasti muutamat hahmoista jäävät lukijalle ehkä hieman pinnallisiksi.

Punainen kuningatar oli oikein positiivinen yllätys. On hauska huomata, että uutta fantasiaa vielä löytyy, eikä juonet toista itseään siitä huolimatta, että saman genren kirjoja on tullut luettua valtava määrä. Suomennos on mielestäni onnistunut muutamia omituisia sanavalintoja lukuunottamatta, joten siltäkään saralta ei ole valittamista. Ne satunnaiset kliseet unohtuvat nopea tempoisen kirjan vauhdissa. Olen huono lukemaan sarjojen seuraavia osia, joten en vielä uskalla vannoa jatkavani tätä sarjaa eteenpäin. Ehkä joku päivä, aika näyttää sen. 

Re-read 1: Harry Potter ja viisasten kivi

Pottereiden uudelleenluku on ollut jo pitkän aikaa tavoitteena. Yleensä olen päässyt Liekehtivään pikariin saakka, mutta sitten se on kuihtunut siihen, koska en halua lukea Feeniksin kiltaa. Viime kesänä kävi jälleen kerran näin, mutta tämän vuoden tavoitteena olisi päästä neljännen kirjan yli. En edes muista mitä Puoliverisessä prinssissä tapahtuu, joten nyt on aika verestää muistoja.

Samalla halusin kuitenkin aloittaa uuden "postaussarjan". Tarkoituksena on siis lukea uudelleen kirjoja, jotka ovat jostain syystä jäänyt mukavana lukukokemuksen päähän, tai joista olisi ollut hauska blogata, mutta lukemisesta on kuitenkin jo jonkin aikaa vierähtänyt. Käytän näissä otsikoissa, sekä tunnisteena tuota Re-read:ia.

Ja ihan ansaitusti tämän "sarjan" aloittaa Harry Potter ja viisastenkivi.

Kaikenkaikkiaan olen lukenut ensimmäisen Potterin varmaan viidestä kymmeneen kertaan. Niin usein kuitenkin, että osaan tapahtumat aikalailla ulkoa. Viisastenkivi ei kuitenkaan missään tapauksessa ole suosikkini, pikemminkin se välttämätön "paha", joka on ohitettava, että pääsee parempien seikkailujen ääreen. Vaikka eihän nytkään huonosta kirjasta puhuta.

Ehkä ilahduttavinta tätä lukiessa on se, että tietää mitä tapahtuu. Ensimmäisillä sivuilla mainitaan ohimennen Sirius Musta. Ennen kuin luki Azkabanin vangin, ei tällä nimellä juuri ole merkitystä. Paitsi nyt, kun tietää enemmän kuin pitäisi. Niin monet pienet asiat saavat aivan uuden merkityksen, kun ne näkee palaavan lukijan silmin.

Tietenkin ensimmäisessä Potterissa on aina myös se nostalgiatekijä, joka lämmittää sydäntä, kun tarttuu uudelleen nyt jo vähän kulahtaneeseen ja kellertyneeseen kirjaan. On hauska palata niihin fiiliksiin, joita kirja herätti ensimmäisellä luokalla, varsinkin, kun huomaa, ettei tältä osin itse ole muuttunut juurikaan. Potterit on aina Pottereita.

Varsinkaan tästä ensimmäisestä kirjasta on vaikea repiä kovinkaan pitkää tekstiä, koska olen lukenut sen vuosien aikana niin monta kertaa. Azkabanin vangista eteenpäin on minulle kuitenkin "vierasta aluetta", sillä en muista lukeneeni kirjoja neljä - kuusi kuin ehkä maksimissaan kaksi kertaa. Oletettavasti seuraava Potter-maraton postaus tuleekin olemaan yhdistelmä Salaisuuksien kammiosta ja Azkabanin vangista, kunhan vain pääsen niihin käsiksi.

Syyskuun koonti & lokakuun suunnitelmat

Syyskuun avainteemaksi muodostui minun kohdallani ehdottomasti motivaation puute. Se on onnistunut ujuttautumaan kaikille elämän- sekä olemisen osa-alueille, mikä on ollut yllättävän tuskastuttavaa. Koulu ei innosta, bloggaaminen, Instagramin ylläpitäminen, jopa Netflixin katselu tuntuu jotenkin puuduttavan arkiselta. Onneksi sentään kirjojen luku ja salilla käyminen on tuonut vaihtelua muuten lähinnä katon tuijottamisesta koostuvaan arkeen.

Samalla syyskuu on tuntunut kestävän vähintään kaksi kertaa normaalia kuuta pidempää. Berliinistä paluusta on todellisuudessa reilu kaksikymmentä päivää, ja Jyväskylässäkin olen vasta kolmatta viikkoa. Täytyy toivoa, että lokakuu toisi mukanaan motivaation ja nopeammin kuluvan ajan.

Syyskuun TBR-listasta suoriuduin ihan kunnialla, ja kaiken kaikkiaan ehdin lukea seitsemän kirjaa.
Luetut:
Six of Crows, Leigh Bardugo
Harry Potter ja viisastenkivi, J.K. Rowling (bloggaus tulossa)
The Cure for Dreaming, Cat Winters
Rakkautta vainoaikana, Mika Waltari
Punainen kuningatar, Victoria Aveyard (bloggaus tulossa)
A Darker Shade of Magic, V.E. Schwap (bloggaus tulossa)
Fangirl, Rainbow Rowell (bloggaus tulossa)

Lokakuun TBR (+ muut suunnitelmat):
Tavoitteena olisi lukea hieman runoutta, sekä enemmän todelliseen maailmaan sijoittuvaa YA-kirjallisuutta (epäilen erityisesti jälkimmäisen toteutumista...). Tosin prioriteettinä on lukea Six of Crowsin jatko-osa Crooked Kingdom, jonka sain hyppysiini tämän viikon alussa, mutta mitä en ole vielä uskaltanut avata. Joten lokakuun lukusuunnitelmissa on ainakin seuraavat kirjat:
Post-Alfa, Paperi T
Spoon River antologia, Edward Lee Masters
Crooked Kingdom, Leigh Bardugo
Eleanor & Park, Rainbow Rowell
Anna and the French Kiss, Stephanie Perkins
Eliitti, Keira Cass

Lokakuu on muutenkin jännittävä kuukausi, jossa on paljon odottamista. Kandintyön merkeissä matkustan Helsinkiin Kansallisarkistoon etsimään mahdollista aihetta, luvassa on tupareita ja sitsit, mutta ehkä näin blogin kannalta tärkein on tietenkin Helsingin kirjamessut.
        Olen ensimmäistä kertaa paikalla bloggarina, mikä jo pelkästään jännittää. Toivon, että saisin aikatauluni järjesteltyä siten että voisin joka päivä paikalle raahautua, mutta tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että ainakin torstai jää minulta välistä.

Elo- ja syyskuun kirjahankitoihin keskityn hieman enemmän omassa postauksessa, sillä niitä on kertynyt jonkin verran, eikä kannata tässä samassa postauksessa alkaa niitä kirjoja luetella.

Leigh Bardugo: Six of Crows

Niin vaan yliopisto yllätti, ja viime viikolla en kerinnyt edes avata bloggeria. Joka aamuiset 08:30 alkavat venäjän luennot vievät veronsa, eikä yökukkuminen enää oikein onnistu.

Kuitenkin. Leigh Bardugon Six of Crows. Kirja, jonka ostin ensin Audiblesta, ja sitten vielä fyysisenä kopiona Berliinistä. Ensimmäinen teos, jonka olen lukenut kyseiseltä kirjailijalta, vaikka omistan ennestään kolme hänen muuta kirjaansa.

"Kaz is offered a chance at a deadly heist that could make him rich beyond his wildest dreams. But he can't pull it off alone... A convict with a thirst for revenge. A sharpshooter who can't walk away from a wager. A runaway with a privileged past. A spy known as the Wraith. A Heartrender using her magic to survive the slums. A thief with a gift for unlikely escapes. Kaz's crew are the only ones who might stand between the world and destruction—if they don't kill each other first" - Goodreads

Periaatteessa Six of Crows on Ocean's Eleven fantasiamaailmassa. Ryhmä nuoria, joilla on kaikilla omat kykynsä, jotka joutuvat suorittamaan mahdottoman ryöstön saadakseen mittavan palkinnon. Kirjassa on kuusi päähenkilöä, ja jokaisen luvun kertoja on yksi 'Korpeista'.

Six of Crows on kieltämättä erittäin viihdyttävä ja toimiva ensimmäinen osa. Mikä on varsin positiivinen yllätys, sillä kyseessä on taas kirja jota minun ei koskaan pitäny lukea, ja joka paljastui yhdeksi parhaimmista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Tuntuu, että näin on käynyt nyt jo aika monta kertaa aiemminkin...

Six of Crowsin parhaita puolia on ehdottomasti sen hahmot. Kaikki kuusi päähenkilöä saivat tarvittavan ajan tulla tutuiksi. Hahmot ovat mukavan monipuolisia, niin luonteeltaa, kuin ulkoisilta- ja sisäisiltä ominaisuuksiltaan. Kaikki eivät siis ole sitä tyypillistä valkoinen hetero muottia, jota niin valitettavan moni YA-kirjakin suosii. Toki näistäkin kuudesta hahmosta löytyi omat suosikit ja inhokit, mutta yleisilmeeltään juuri se monipuolisuus tekee kaikista hahmoista vähintään siedettäviä. Ehkä yksi ainoista miinuksista on hahmoissa, sillä iällisesti he ovat 16 ja 18 välillä, vaikka lukiessa heitä saattaisi luulla enemmin parikymppisiksi.

Itse tarina on tarpeeksi yksinkertainen.Yllättäviäkin käänteitä ei ole edes tarkoistus osata ennakoida, vaan ne paljastuvat yleensä jälkeenpäin, kun juonittelusta vastuussa oleva hahmo paljastaa muuttuneen kuvion muille hahmoille, sekä lukijalle. Tällainen juonittelija rikosllisjoukko idea toimii ainakin minun mielestä erittäin hyvin. Ryhmädynamiikkaa ja sen kehittymistä on hauska seurata lukijan roolista, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteitakaan puutu.

Kuten aiemmin mainitsin, kirja on kirjoitettu useamman hahmon näkökulmasta hän-kertojan muodossa. Vaikka luvussa tutustuttaisiinkin tarkemmin kertojan menneisyyteen tai ajatuksiin, muutkin hahmot saavat mukavasti osansa, eikä siten unohdu moneksi luvuksi kulisseihin. Bardugo on saanut usean kertojan muodostaman kokonaisuuden toimivaan nautittavan hyvin!
        Pidän hänen kirjoitustyylistään, joka on kuvaavaa ja eloisaa, mutta sen verran joutuisaa, ettei rivejä uskalla kovinkaan paljoa hyppiä yli. Muutamissa kohdissa Six of Crows on jopa yllättävän verinen muuhun genren kirjallisuuteen nähden. Itse pidän tätä kuitenkin positiivisena asiana, sillä lukijakunta on kuitenkin jo suht lähellä täysi-ikäisyyttä.

 Six of Crowsin luettua jäi oikein kaipaamaan sarjan seuraavaa osaa (Crooked Kingdomn, julkaistaan 27.9.). Kirjan loppua ei välttämättä voi kuvata cliff hangeriksi, tai ainakaan kaikista hermoja raastavaksi sellaiseksi, mutta jonkin sortin jatkumo kirjojen välillä tulee kuitenkin olemaan. Useiden hahmojen välillä jäi kuitenkin paljon sanomatta ja/tai tekemättä, että toisen osan odottaminen on ollut tuskaa, vaikka ensimmäisen osan lukemisen ja julkaisun välillä ei ole edes kuukautta.

Marissa Meyer: Cress

Luulin jo bloganneeni tästä kirjasta. Ehdin poistaa jo ylös kirjoitetut ajatukseni puhelimesta, ja siirtyä seuraaviin projekteihin. Hetken ajattelin jo, että turha tästä on blogata, kun lukemisestakin on kulunut toista kuukautta. Paitsi, että sitten näyttäisi tyhmältä jos koko sarjasta olisi postaukset, toiseksi viimeistä osaa lukuunottamatta. Tässä siis, yleisön pyytämättä, ajatukseni Marissa Meyerin Cress'stä, the Lunar Chronicles-sarjan kolmannesta osasta.

"Cinder and Captain Thorne are fugitives on the run, now with Scarlet and Wolf in tow. Together, they're plotting to overthrow Queen Levana and prevent her army from invading Earth.Their best hope lies with Cress, a girl trapped on a satellite since childhood who's only ever had her netscreens as company." - Goodreads

Heinäkuun teemana oli tosiaan Marissa Meyerin The Lunar Chronicles - sarja, josta ehdin lukemaan kolme kirjaa neljästä. 
   Aiemmista kirjoista tutut hahmot, Cinder, Carswell Thorne, Scarlet ja Wolf ovat kaikki pakosalla edellisen kirjan tapahtumien seurauksena. Heidän tavoitteenaan on syöstä Kuningatar Levana vallasta, ja estää Lunareiden hyökkäys maahan. Scarletissa jo esiintynyt Cress on tätä tehtävää ajatellen hyvin tärkeässä roolissa. Epäonnistuneen pelastusoperaation jälkeen joukko on hajonnut ympäri maailmaa ja sen lähiympäristöjä, eikä kaikki suju kuten Strömsössä.  

Cress toi mukanaan jälleen kaksi uutta hahmoa: Tähkäpäähän perustuvan, kirjan nimeä kantavan Cressin, sekä Jacin Clayn, joka tulee olemaan huomattavasti suuremmassa roolissa sarjan viimeisessä kirjassa Winter. Näiden kolmen kirjan aikana olen alkanut pitämään enemmän ja enemmän tästä Meyerin tavasta tuoda muutaman päähenkilön kerrallaan tarinaan mukaan. Toistan varmaan itseäni kun sanon, että tällä tavoin lukija ehtii hyvin tutustumaan uusiin hahmoihin, ja samalla seuraamaan myös vanhojen kehitystä.

Cressistä on yllättävän vaikea kirjoittaa mitään, koska se on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen sarjan aiempien kirjojen kanssa. Juoni on ehkä hieman Scarlettia tapahtumarikkaampi, ja itse nautin useamman kuin kahden eri hahmon seuraamisesta. Kuten hyvin usein, tässäkin tapauksessa huomasin, että tietyt luvut ovat mielestäni selvästi toisia tylsempiä, ja esimerkiksi prinssi Kain näkökulmasta olevat osat olisin hyppinyt varmasti yli, ellen olisi kuunnellut äänikirjaa. Mutta kyseessä on varmasti enemmän se, mistä hahmoista pitää, eikä niinkään sisällön tylsyydestä.

Lempihahmojani ovat edelleen Scarlet ja Wolf, mutta kirjan edetessä huomasin tykästyväni yhä enemmän ja enemmän Cressiin ja Thorneen, joiden väliset kohtaukset tuntui toimivan erityisen hyvin. Cress on hahmona kaikessa naiviuden ja maailman ihmettelyn takia jotenkin todella söpö. Ei ärsyttävällä tavalla lapsellinen, vaan sopivalla tavalla sympaattinen ja silti uskottava. Toinen uusista hahmoista, Jacin, jäi valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Ja sekin kuva mikä luodaan, on lähinnä sietämättömän ärsyttävä ja ylimielinen. Minkä takia Winterin lukeminen innostaa, koska epäilen, että yksi päähenkilöistä olisi ihan noin rasittava.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Cinder ja Scarlet, vakuuttivat, ja Cress jatkaa samoilla linjoilla edellisten osien kanssa. Aiemmin olen vältellyt scifin lukemista, mutta tämä satujen uudelleenkerronnan ja avaruusseikkailujen yhdistäminen dystopiaan tuntuu tosiaan toimivan. Meyerin vahvuuksia on hänen tapansa kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka kirja itsessään on paksu, ei sitä lukiessa kuitenkaan ehtinyt juuri pitkästymään. Kateellisena katselin Akateemisen hyllyssä, että tästä sarjasta on tehty ruotsinnos. Suomennosta odotellessa täytynee tyytyä sarjan viimeisen osan lukemiseen.

Marie Lu: The Young Elites

Olen lukenut Marie Lulta aiemmin Legend-nimisen kirjan. En koskaan jatkanut sen seuraaviin osiin, mutta muistan pitäneeni erityisesti hänen tavastaan kertoa tarinaa ja tyylistä kirjoittaa. Sen takia hyödynsin Audiblessa saamani ilmaisen äänikirjan hänen uuden trilogiansa The Young Elites ensimmäiseen osaan The Young Elites.

"Adelina wants to believe Enzo is on her side, and that Teren is the true enemy. But the lives of these three will collide in unexpected ways, as each fights a very different and personal battle. But of one thing they are all certain: Adelina has abilities that shouldn’t belong in this world. A vengeful blackness in her heart. And a desire to destroy all who dare to cross her." - Goodreads

This Savage Songin jälkeen The Young Elites oli itseasiassa ihan virkistävä kirja. Se sijoittuu maailmaan, jossa verikuume on tappanut valtavan määrän ihmisiä. Siitä selvinneisiin lapsiin on jäänyt jäljet, jotka kertovat taudin sairastamisesta. Kirjan päähenkilö Adelina Amouteru on yksi heistä. Näiden epäluonnollisten piirteiden lisäksi osalle selviytyneistä on kehittynyt ominaisuuksia ja taitoja joita heille ei kuuluisi. Heidät tunnetaan nimellä Young Elites. 

Kuten Lun edellisessäkin kirjassa, tässä on myös useampi kertoja. Pääasiassa tarinaa kuljetetaan eteenpäin Adelinan näkökulmasta, mutta silloin tällöin pääsevät ääneen myös Teren Santoro, sekä Enzo Valenciano, jotka molemmat ovat kirjan kantavia hahmoja Adelinan kanssa. 
      Ilmeisesti Lun tavoite kirjassa on rikkoa sitä hyvän ja pahan rajaa, ja luoda myös jossain määrin sympatiaa myös "pahisten" puolelle, jota Teren kertojista edustaa. Vaikka ajatuksena tämä on todella hyvä, niin tuntui, että jollain tavalla se kuitenkin ontuu. Itse kyllä pidin toteutuksesta, mutta ei kertojuus tehnyt hahmosta yhtään sen pidettävämpää. Toisaalta, en osaa edelleenkään sanoa, onko kukaan kolmesta päähenkilöstä aivan järkyttävän hyvä, kiinnostava tai sympatioita herättävä.

Mielestäni tämän kirjan vahvuus on sen kuvauksessa, ja voimakkaassa maailman luonnissa. Pystyin kuvittelemaan hyvin selvästi Venetsian tyyppisen, Italian inspiroiman kaupungin. Tavallaan koko kirja toi mieleen videopeli Assassin's Creedin (salainen rakkauteni). Normaalin keskiaikafantasian sijaan renesanssi tai barokki sopisi tyylisuunniltaan tämän kirjan kuvastoon. Ja ehkä juuri kirjan maailma, ja Lun kirjoitustyyli ovat niitä tekijöitä, jotka parantavat jollain tasolla vähän geneeristäkin nuorten aikuisten fantasiaa, mitä tämä kirja kuitenkin pääasiassa tarjoaa.

The Young Elites seuraa sitä tuttua kaavaa, joka on ollut jo pitkän aikaa trendinä nuorten aikuisten kirjoissa: "Kaltoinkohdeltu, taitojansa hallitsematon tyttö tapaa komean tumman muukalaisen, joka lupaa kouluttaa tyttöä. Samalla esitellään joukko hieman varautuneesti, ellei jopa vihamielisesti päähenkilöön suhtautuvia "kaverin kavereita". Sitten pitäisi vielä pelastaa maailmaa/syöstä hallitsija vallasta, ja kasvaa ihmisenä omien pelkojen ja pimeiden hetkien kanssa".
           Sen kerronta ja kuvaus on kuitenkin vahvaa ja nautittavaa, jälkimmäinen hyvin elokuvamaistakin. Romantiikan puute tuo mukanansa myös hieman uusia tuulia, eikä kirja kokonaisuudessaan ole niin huono, että seuraavaa osaa, The Rose Societyä ei tulisi luettua. Varsinkin, kun se on saanut selvästi edeltäjäänsä paremmat arvostelut Goodreadsissa. 

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Naisten viikolle tekemäni Feministin TBR-listan ensimmäinen luettu kirja, oli Caitlin Moran Naisena olemisen taito. Kuten on varmaan ilmeistä, olen suunnitellut tämän kirjan lukemista jo jonkin aikaa, ja olen kuullut siitä oikeastaan pelkästään hyvää.

"Miksi brasilialainen vahaus on naisten kansalaisvelvollisuus? Saako huulia turvottaa Botoxilla? Mikä olisi sopiva nimi vaginalle? Miksi jokikistä vastaantulijaa tuntuu kiinnostavan, milloin kolmikymppinen nainen aikoo hankkia lapsia? Ja miksi, MIKSI rintsikat hiertää? Caitlin Moran tulee ja pelastaa ja vastaa näihin postmodernia naista askarruttaviin kysymyksiin - toki muihinkin - kirjassaan Naisena olemisen taito, joka on osin muistelma, osin saarna. (...)  Moranin henkilökohtainen historia taipuu yleisiksi epäkohdiksi ja feministisiksi kysymyksiksi. Lopputuloksena on 2000-luvun feministinen manifesti." - Goodreads

Käytännössä kyseessä on Moranin omaa elämää, sekä feminismiä käsittelevä teos. Hän kertoo lapsuudestaan, työpaikoista, naimisiin menemisestä, lapsien hankkimisesta ja vanhentumisesta. Samalla, kun hän kertoo omista kokemuksistaan, hän linkittää tarinansa myös johonkin yleismaailmalliseen teemaan ja feminismiin. Luvut ovat täten järkevästi rakentuneita, ja kirjaa on erittäin helppo seurata. Viittaukset aiemmin mainittuihin ei jää roikkumaan irrallisina ilmaan, vaan niihin on helppo tarttua, vaikka siitä olisi mainittu viisi kuusi lukua sitten.

Moranin tapa kirjoittaa, ja hänen valitsemansa aiheet varmasti jakavat lukijoiden mielipidettä. Itse pidin hänen suorasukaisesta, paikoitellan hyvinkin ronskista kielenkäytöstä, jossa kirosanoja ja "ei-sopiviksi" katsottuja ilmaisuja viljeltiin reippaaseen tahtiin. Ei voi kuin ihailla, miten rennosti ja kevyen oloisesti hän on onnistunut kirjoittamaan sellaisista aiheista kuten abortti ja seksi. Toisaalta se on mitä ilmeisimmin kirjan tavoite, rikkoa tabuja ja puhua aiheista, joista yleensä vaietaan. 

Moranin lähestyminen feminismiin on aika tavallinen, eikä hänen tekstinsä välttämättä tarjoa uusia ideoita. Hän onnistuu heijastamaan kuitenkin yleismaailmallisia ongelmia omaan elämäänsä, ja kertomaan tarkemmin omasta tiestään feministinä. Materiaan liittyvät asiat, seksismi työpaikoilla (ja noin muutenkin), botoxi, Katie Price sun muut saavat kaikki osansa.
           Vaikka pidin näistä valinnoista suuresti, huomasin, että kirjan loppua kohden sen "samaistuttavuus" katosi. Sattumoisin en ole vielä joutunut/päässy kokemaan sellaisia asioita, kuten lapsien hankintaan liittyvät kysymykset, avioliitto ja nurkan takana kurkkivat vaihdevuodet. Ehkä näiltä osin Moranin oman ikäinen lukija saisi kirjasta vielä hiukan enemmän irti, kuin kaksikymmentä tänä vuonna täyttävä. 

Naisena olemisen taito ei välttämättä ole tämän sukupolven Toinen sukupuoli. Se ei välttämättä räjäytä lukijan maailmaa, ja tarjoa feminististä valaistumista. Mutta se on viihdyttävä. Ja nopea lukuinen. Siinä käsitellään juuri niitä asioita, jotka koskevat joka päiväistä elämää ihan tavallisen naisen maailmassa. Käytännön vinkkinä: Goodreadsin arvostelut kannattaa lukea vasta, kun on aloittanut kirjan ja muodostanut siitä oman mielipiteensä. 

Elokuu & syyskuun suunnitelmat

Elokuu ei ollut lukemisen kannalta kovinkaan sivujen täyteinen kuukausi. Ainoastaan äänikirjat pitivät minut edes jonkinmoisessa lukutahdissa, ja kirjaostostenkin kannalta jäätiin aika laihoille tuloksille. Luvassa siis lähinnä yleistä höpöttelyä tulevasta, joten jos se ei kiinnosta, niin listataan ensimmäisenä ne luetut kirjat. (Mainittakoon vielä, että elokuun ehkä jännittävin osuus oli kuitenkin se, että uskallauduin viimeinkin kysymään arvostelukappaletta kustantajalta. Ja sain vielä myöntävän vastauksen pyyntööni!)

Elokuun kolme luettua (kuunneltua): 
This Savage Song, Victoria Schwab
The Young Elites, Marie Lu
A Court of Mist and Fury, Sarah J. Maas

Kaikki kolme kirjaa siis olivat tosiaan äänikirjoja. Olen kesän aikana hurahtanut niiden kuuntelemiseen täysin, sillä töihin liittyvän reissaamisen (jota oli paljon) kannalta äänikirjat ovat hieman vähemmän tilaa vieviä, ja niitä kuunnellessa voi katsella maisemia (tai yrittää pysyä hereillä). Näiden kolmen lisäksi aloittelin hieman Leigh Bardugon Six of Crowsia, jonka ostin äärimmäisen mukavaan hintaan (2,95$!) Audiblesta, mutta A Court of Mist and Fury aiheutti niin hirveän kirjakrapulan, etten ole saanut luettua/kuunneltua mitään fiktiivistä viimeisen viikon aikana. Muutaman kymmenen sivua luin bussimatkan aikana Toisen sukupuolen ensimmäistä osaa, mutta hitaasti näyttäisi sekin etenevän.
          Kirjaostoksia tein vasta tämän kuun viimeisinä päivinä, joten niitä en tule nyt esittelemään, vaan ne tulevat luultavasti sitten omassa postauksessa syyskuun puolenvälin tietämillä, kun palaan takaisin Jyväskylään.

Tänään on virallisesti ensimmäinen "lomapäiväni" kolmeen kuukauteen, joka sekin kuluu lähinnä erilaisten asioiden hoitamisessa. Huomenna hyppäämme laivaan siskoni kanssa kello 7:30, ja suuntaamme kohti Eurooppaa. Edessä on siis viikon mittainen Saksan (ja Puolan sekä Baltian) valloitus. Bussilla. Mahdollista matkapostausta on luvassa, kunhan rantaudumme takaisin 7. syyskuuta.

SYYSKUU & lukusuunnitelmista: Kun rinkat on tyhjennetty, on aika pakata matkalaukut ja lähteä Ikean kautta kohti Jyväskylää. Uusi lukuvuosi alkaa 12. syyskuuta, ja kandin tutkielman sekä kahden uuden kielen täyteinen opiskeluvuosi voi alkaa. Toivottavasti bloggaustahti tulee pysymään entisellään, ja olen yrittänyt kesän aikana organisoida elämääni siten, että tällekin projektille siunaantuisi aiempia vuosia enemmän aikaa.
    Vaikka elämä näyttääkin tällä hetkellä hektiseltä, uskallauduin toivomaan parasta, ja tein pinen lukusuunnitelman syyskuun varalle:

Fangirl, Rainbow Rowell
Yksi kirja Feministin TBR-listalta
Six of Crows, Leigh Bardugo
Punainen kuningatar, Victoria Aveyard

Sarah J. Maas: A Court of Mist and Fury

Sarah J. Maas on voittanut tämän kesän aikana sydämeni kirjoillansa, ja noussut rymisten suoraa lempikirjailijoideni listalle. Siitä huolimatta, että A Court of Thorns and Roses-sarjan saman niminen ensimmäinen osa ei välttämättä ollut suosikkini hänen kirjoistaan, tartuin innolla sarjan toiseen osaan, A Court of Mist and Furyyn. Toki Bookishteapartyn Katrin kehuilla oli osuutensa asiaan, ja voin vain olla ikuisesti kiitollinen tästä, sillä kirja ei missään tapauksessa ollut pettymys. Kaikkea muuta itseasiassa.

"As Feyre navigates its dark web of politics, passion, and dazzling power, a greater evil looms—and she might be key to stopping it. But only if she can harness her harrowing gifts, heal her fractured soul, and decide how she wishes to shape her future—and the future of a world cleaved in two." Goodreads

Ensimmäisen kirjan jälkimainingeista selviytynyt Feyre huomaa ajautuneensa uusien esteiden eteen. Vaikka luvassa on toki ihan perinteinen maailman pelastaminen, sarjan toisessa osassa keskitytään yllättävän paljon myös hahmojen kehitykseen, ja erittäin inhimillisiin teemoihin. Jos joskus on ollut paikallaan käyttää sanaa plot twist, niin tämän kirjan kohdalla ainakin. Sen takia juonta on hieman vaikea selittää ilman juonipaljastuksia, mutta se on sen arvoista. 

Sarah J. Maasilla on uskomaton taito luoda hahmoja, jotka herättävät tunteita. Feyre on yksi suosikki päähenkilöistäni pitkään aikaan, ja kaikki tässä kirjassa esitellyt tärkeät sivuhahmot ovat niin hyvin kirjoitettuja ja helposti pidettäviä kaikista vioista huolimatta. Samalla kuitenkin (kuten jo A Court of Thorns and Roses postauksessakin kerroin) suhtautumiseni tiettyihin hahmoihin on muuttunut täysin, enkä muista vihanneeni yhtään hahmoa samalla tavalla, kuin tätä kirjaa lukiessani.

Koska A Court of Mist and Fury on reilu 600 sivuinen (äänikirja kesti 23 tuntia) järkäle YA-kirjaksi, siinä ehtii tapahtua vaikka ja mitä. On politiikkaa, ihmissuhteita, itsensä hyväksymistä, uusien voimien hyväksymistä ja tärkeitä sanomia. Juuri viimeinen kohta näistä tekee tästä kirjasta niin hyvän. Maas on onnistunut nostamaan esille sellaisia teemoja, kuten terveen parisuhteen ja väkivallan parisuhteessa, tasa-arvon, minäkuvan ja itsensä hyväksymisen, seksuaalisuuden, posttraumaattisen stressin ja niin edelleen. Raskaitakin teemoja, joita käsitellään hyvin harvoin tämän kaltaisissa kirjoissa, ja jotka luovat kuvan, että näin voisi käydä kenelle tahansa. Samalla rikotaan useita kliseitä jota tässä genressä usein esiintyy.

En ole pitkään aikaan fanityttöillyt samalla tavalla, kun tämän kirjan luettua, ja kirjakrapula on ollut uskomaton (en ole lukenut sivuakaan melkein viikkoon). Toisen kerran elämäni aikana itkin kirjaa lukiessa, ja mutenkin tunteita heräsi laidasta laitaan. A Court of Mist and Fury on luultavasti yksi parhaista, ellei paras Sarah J. Maasin kirja tähän mennessä. Jos ensimmäinen osa sarjassa ei ihan napannut, kannattaa edes yrittää lukea tätä, koska puheet pitävät paikkaansa, ja se on edeltäjäänsä huomattavasti parempi.
    Odottavan aika tulee olemaan pitkä, sillä sarjan kolmannen osan julkaisuun on vielä useampi kuukausi aikaa. Ja viimeisimpien huhujen mukaan alunperin trilogiaksi tarkoitetusta sarjasta onkin tulossa kuusi osainen, joten ei tämä tästä ainakaan hetkeen helpota.

Victoria Schwab: This Savage Song

Twitterissä kerroinkin, miten olin unohtanut peruuttaa Audible-tilaukseni ilmaisen kuukauden jälkeen. Näin on päässyt nyt tapahtumaan heinä- ja elokuussa. Onneksi sain rahojeni vastikkeeksi molempina kuukausina yhden ilmaisen äänikirjan. Heinäkuussa sijoitin etuuteni Victoria Schwabin kirjaan This Savage Song.

"Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city—a city where the violence has begun to breed actual monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the humans pay for his protection. All August wants is to be human, as good-hearted as his own father, to play a bigger role in protecting the innocent—but he’s one of the monsters. One who can steal a soul with a simple strain of music (...) " - Goodreads

Kyseessä on siis fantasiaa ja dystopiaa yhdistelevä nuorten aikuisten kirja. Ihastuin kirjan ideaan, Romeo ja Julia (miinus romantiikka) tyyppiseen asetteluun, jossa vastakkaisten puolien johtohahmojen jälkikasvun polut risteävät. Suurimman osan kirjasta olin ihan kympillä mukana tarinassa, ja usein tuntui siltä, että tarina etenee aivan liian nopeasti. (Tosin syy saattaa olla myös siinä, että olin nopeuttanut äänikirjan lukunopeutta hieman.) Kirja tarjoaa kattavan kuvan molempien päähenkilöiden näkökulmista vaihtelevan kertojan myötä. Tämän turvin kirja luo selvän vastakkainasettelun jakautuneen kaupungin puolikkaiden välille. Ennakkoluulot ja propaganda tulevat lukijalle tutuiksi, ja voipa kirjaa lukea myös maailman tämä hetkistä tilaa ajatellen. Kahden eri puolten näkökulmat sumentavat myös nuortenkirjoille tuttua mustavalkoista hyvän ja pahan rajaa. Lukijalle ei suoraa tarjota kumpaa puolta kaupungista pitäisi vihata.

Schwabin teksti on paikoitellen niin soljuvaa ja sujuvaa, että olisin mielelläni kuunnellut sitä pidempääkin kuin ne kahdeksan tuntia, minkä äänikirja kesti. Kuvaus on runsasta sekä synkkää, mutta samalla runollisen nautittavaa, eikä dialogikaan kalpene muun tekstin rinnalla. Joissain kohdissa kerronta on jopa niskavillat nostattavan intensiivistä.
         Ilmeisesti kirjassa luvut kulkevat runon tai laulun rakennetta seuraten, sillä siloin tällöin mainitaan "verses". Olisin halunnut kovasti nähdä, miltä nämä kohdat fyysisessä kirjassa näyttävä, mikä olisi varmasti auttanut luomaan jonkinlaista "yleiskuvaa" kirjasta. Mutta kyseessä on lähinnä tällainen pieni tekninen puute, joka johtuu enimmäkseen valitusta formaatista.

Vaikka pidin todella kovasti kirjasta, loppua kohden kiinnostukseni pääsi kuitenkin lopahtamaan. Kirjan loppuratkaisu on mielestäni äärimmäisen turhauttava, juuri sellainen, jota ei tajua ennen kuin kaikki on tapahtunut, ja sitten ensimmäinen asia joka mieleen tulee on "olisihan se pitänyt arvata." Haluaisin kovasti puhua lopusta enemmänkin, mutta muiden lukukokemuksen vuoksi pidän nyt ajatukset ominani. Petyin kuitenkin, koska toivoin niin paljon yhdeltä hahmolta. Turhaa.
        Tämän yhden pettymyksen tuottaneen (ja sen takia ehkä hieman stereotypisen) sivuhahmon lisäksi päähenkilöt Kate ja August eivät olleet kovinkaan poikkeavia YA-päähenkilöitä. Paitsi siinä, etteivät he rakastuneet heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, ja että August on hirviö, jota jakautuneessa kaupungissa pelätään. Suurimmassa osassa sivuhenkilöistä on jonkinlainen raikas tuulahdus, mutta se ei valitettavasti aivan ylety päähenkilöihin ja pariin sivuhenkilöön saakka.

This Savage Song on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut Schwabilta. Lukulistallani on kuitenkin hänen Shades of Magic - sarja (kirjoitettu nimellä V. E. Schwab), ja This Savage Song vakuutti siinä määrin, että varmasti kokeilen lukea myös toista sarjaa Schwabilta. Mitä tulee Mosters of Verity - sarjaan, niin en ainakaan aktiivisesti varmaan toista osaa tulee käsiini hankkimaan. Niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, loppu oli minulle niin iso pettymys, että en ole vieläkään (parin päivän jälkeen) päässyt siitä yli.

Rosamund Hodge: The Cruel Beauty

Lukumaratonista on kohta kulunut sata vuotta, ja tämä postaus on roikkunut siitä saakka Luonnokset-kansiossani odottamassa valoisampaa tulevaisuutta trai parempaa aikaa julkaisulle. Nyt se on kuitenkin tullut.

Cruel Beauty oli siis ainoa kirja, jonka kokonaisuudessaan luin kesän lukumaratonin aikana. Se on jälleen yksi sadun uudelleen kerronta, tarkalleen ottaen Kaunottaren ja hirviön. Kuten olen jo aiemmin kertonut, mikään ei ole parempaa, kuin onnistunut uudelleen kerronta Kaunottaresta ja hirviöstä.

"Since birth Nyx has been betrothed to the evil ruler of her kingdom - all because of a foolish bargain struck by her father. And since birth, she has been in training to kill him. (...) As Nyx searches for way to free her homeland by uncovering Ignifex's secrets, she finds herself unwillingly drawn to him. Even if she could bring herself to love her sworn enemy, how can she refuse her duty to ill him? With time running out, Nyx must decide what is more important: the future of her kingdom, or the man she was never supposed to love." - Goodreads

Valitettavasti tällä kertaa tämä uudelleenkerronta ei onnistunut valloittamaan. Toivoin sitä kovasti, odotin tämän lukemista. Mutta jotenkin kaikki tuntui tökkivän. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että yhden syyn on pakko olla A Court of Thorns and Roses. Huomasin sekoittavani joissain vaiheessa nämä kirjat pahan kerran, luulin lukevani tämän sijasta juuri ACoTaR:ia. Ennen kuin kukaan ymmärtää väärin, niin ei tätä kirjaa olisi pelastanut se, että olisin lukenut tämän hieman myöhemmin.

Kirjan ehkä isoin ongelma oli sen pituus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä, mutta tämä kirja tarvisisi ehdottomasti jatko-osan. Ken ties Hodgella oli kirjaa kirjoittaessaan mielessä maailman kunnianhimoisin ja eeppisin idea, tai sitten hän haukkasi vain liian ison palan pureskeltavaksi, sillä The Cruel Beauty on aivan liian täyteen pakattu. 352 sivua ei millään riitä selittämään monimutkaista maailmaa, taikuutta ja mytologiaa kuljettaen samalla tarinaa sujuvasti eteenpäin. Aivot tuntuivat ylikuormittuvan aivan liikaa, ja lopulta en tajunnut enää ollenkaan mitä oli tapahtunut. Paitsi, että kirja oli ohi, minulla ei ollut mitään hajua mitä viimeisillä sivuilla oli oikeasti tapahtunut. Olinkin pitkälti pelkkää kysymysmerkkiä vielä pitkää kirjan luettuani.

Ja jotta asiat muuttuisivat vielä enemmän sekaviksi, päähenkilö jatkaa samaa linjaa juonen kanssa. Periaatteessa Nyxissä ei ole mitään vikaa (paitsi nimi, koska ensimmäinen asia mikä minulla tulee mieleen on Nyx merkkinen mineraalipuuterini...). Mutta kun hahmon tunteet menevät siksakkia laidasta laitaan, ensin vihataan, sitten rakastetaan ja sitten taas vihataan, niin lukijana teki mieli vaan ravistella hahmoa. Eikä muutkaan hahmot juuri loista erinomaisuudellansa. Selvää "pahista" kirjassa ei tunnu olevan lainkaan. Nyt en puhu siitä, että hyvän ja pahan välinen raja sumenisi hyvällä tavalla. Vaan pahista ei yksinkertaisesti lopulta tuntunut olevan ollenkaan. Rakkauden kohteet, sekä demoni Ignifex että hänen orjuuttamansa Varjo ovat vaan tylsiä; ilman mitään selvää motivaatiota toiminnallensa.

Sitten on tietenkin perinteinen kolmiodraama (sekin tosin niin mitä ihmettä tavalla suunniteltu...), pikarakastuminen, sun muut, joihin alkaa näin YA-kirjallisuutta enemmänkin lukevana kyllätymään. Onneksi kuitenkin, haukuistani huolimatta, yllättävän moni pitää The Cruel Beautystä (jos Goodreadsiin on luottaminen), enkä itsekään sitä maailman surkeimpana luomuksena voi pitää. Olisin toivonut, että Hodge olisi kirjoittanut yhden kirjan sijasta edes kaksi, mikä olisi auttanut selittämään tapahtumia niin paljon paremmin.
      Olisin melkein voinut antaa yhden tähden/x:n lisää kirjalle ihan vaan sen ulkoasun vuoksi. Jo pelkästään kansipaperit ovat uskomattoman nätit, mutta sisäpuolelta, fontista alkaen teos on kyllä ihan täysi kymppi. (Pahoittelut valtavasta upotuksesta! Esimerkki oli kuitenkin saatava. Jos twiitti ei näy, se löytyy täältä)

Miten kaunis kirja voi olla sisältä? Fontti sun muut 5/5 ❤ #lukumaraton pic.twitter.com/s7ZNTQgMAT

— Sivujen Välissä (@sivujenvalissa) 9. heinäkuuta 2016